Simo Saarnio - Avioliitto

Avioliitto

Kirjoittanut Simo Saarnio






Koska he olivat taiteellisia sieluja, eivät he tahtoneet »hävitä joukkoon». Sen vuoksi heitä ei myöskään vihitty kirkossa tai morsiamen kotona, vaan aivan toisella tavalla.

Juho Kullervo tuli äkkiarvaamatta aamupäivällä Lempi Haltion luo ja sanoi:

— Nyt me menemme vihille.

Lempi vastasi huolettomasti kuin olisi ollut kysymys vain Brondiniin menosta.

— Vai niin. Olisit sentään voinut pukeutua hiukan siistimmästi. Tai edes lähettää tuon harmaan nuttusi pestäväksi. Onhan se täynnä punssitahroja.

Juho istahti tuolille ja sanoi kärttyisästi.

— Oletko sinäkin siis samanlainen pikkusielu kuin ne kaksi edellistä vaimoanikin? Etkö sinä käsitä, että juuri tämä tahriintunut nuttu erottaa minut muista. Juuri tällä hetkellä on meidän toimittava niin, että siitä tulee jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

Lempi ei vastannut, vaan laitteli peilin ääressä tukkaansa kuntoon, asetteli hattuaan paikoilleen hattuneula suussa ja kääntyi Juhon puoleen.

— Olkoon siis niinkuin haluat. Menkäämme.

Juho nousi ja painoi laajalierisen huopalakkinsa päähänsä. Ja niin he läksivät pastorinkansliaan. Matkalla selitti sulhanen.

— Meidän ei pidä unohtaa sitä, että meitä alati vaanii historian tarkka silmä. Ajattele tulevaisuutta. Kerran kymmenien vuosien päästä joku nuori maisteri selittää väitöskirjassaan tarkoin tämän tilanteen. »Juho Kullervo saapui Lempi Haltion luo vallan arkipuvussaan ja ilmoitti hetken tulleen, jolloin heidät oli vihittävä.» Juuri niin hän tulee kirjoittamaan. Ja sitten hän huudahtaa: »Eikö tämäkin todista suuren miehen omintakeisuutta ja riippumattomuutta turhanpäiväisistä juhlamenoista.»

He tulivat pastorinkansliaan ja istahtivat odotushuoneen penkille. Juho meni selittämään päivystävälle pappismiehelle asiaansa. Sitten hankittiin tilapäisesti kaksi todistajaa, morsiuspari vietiin syrjähuoneeseen ja siellä heidät vihittiin.

Kun he saapuivat jälleen Annankadulle, sanoi Juho.

— Sinä voit kaikki nyt mennä meidän uuteen kotiin laittamaan kaikki kuntoon. Minä lähden Gambriniin suurukselle.

Lempi katsoi pitkään Juhoa.

— Ketä siellä on?

— Pari aatetoveria ja toinen entisistä vaimoistani. Olisi ollut hauska nähdä se toinenkin, mutta hän on juuri häämatkalla uuden miehensä kanssa.

— Enkö minä saisi tulla mukaan?

— Et. Se sotkisi taas koko minun ohjelmani. Se olisi liiaksi jokapäiväistä. Mene sinä nyt vaan kotia ja tee niinkuin käsken.

Lempi jäi seisomaan mietteihinsä, kun Juho ilman muuta läksi astelemaan tuttua käytävää Gambriniin päin. Kun hänen miestään ei enää näkynyt kulman takaa, alkoi hänestä koko juttu tuntua sangen omituiselta, sillä olisihan Juho sentään voinut ottaa hänet mukaansa. Mutta olihan hän kaunosielu, jota ei saa arvostella tavallisilla mitoilla, tehköön siis mitä haluaa.

Ja niin läksi Lempi heidän uuteen kotiinsa. Kaksi huonetta ilman keittiötä. Vuokrattu kuukausittain toistaiseksi ... Vuokralle ostetut huonekalut.

Lempi heittäytyi sohvalle pitkälleen miettimään.

»Meitä alati vaanii historian tarkka silmä», oli Juho sanonut. Olkoon sitten niin kuin on. Olivathan he kaunosieluja.

Juho tuli Gambriniin täsmälleen samaan aikaan kuin hän oli tullut vuosikausia. Hän asettui samaan pöytään, jossa hän aina oli istunut, sillä hän ei halunnut siinä suhteessa mitään vaihtelua. Hetken päästä saapuivat pöytään hänen aatetoverinsa ja toinen hänen entisistä vaimoistaan.

He alkoivat syödä suurusta. Keskustellen kaikista maailman asioista, jotka he koettivat selittää oman näkökantansa mukaan, tulivat he maininneeksi Juhon toisen entisen vaimon häämatkasta. Silloin huomautti Juho noin sivumennen.

— Minut vihittiin myöskin hetki sitten.

Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä salamana tullut ilmoitus tekisi läsnäoleviin, mutta nämä eivät olleet kuulevinaankaan. He olivat myös kaunosieluja, jonka vuoksi he eivät tahtoneet painostaa Juhon ilmoittaman asian tärkeyttä, vaan sivuuttivat sen, puhuen edelleen muista asioista.

Juho tuli hiukan hämilleen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen oli asiasta ajateltava. Hän oli järjestänyt kaikki niin hienosti, että hänellä oli täysi syy odottaa toisten hämmästyvän hänen uutisestaan. Kun niin ei tapahtunut, arveli hän, että he eivät olleet kuulleet, mitä hän sanoi.

— Minut vihittiin hetki sitten, toisti hän. Minulla on nyt taas vaimo. Hänen nimensä on Lempi Haltio.

— Mitä se meitä liikuttaa, huomautti silloin muuan hänen aatetovereistaan. Miksi sinä kerrot meille sinun yksityisistä asioistasi, jotka eivät meitä huvita. Heitä ne! Ole henkevä, se huvittaa meitä enemmän.

Juho oli saanut nenälleen ja se kismitti häntä. Hän vilkasi entiseen vaimoonsa nähdäkseen, mitä tämä ajatteli asiasta. Ja silloin hän huomasi naisen silmissä vahingonhymyn. Hän vimmastui. Hänelle — Juho Kullervolle — oli tehty suuri loukkaus. Miten hän kostaisi? Nousisiko pöydästä ja lähtisi matkoihinsa? Ei, silloin hän olisi ollut naurettava. Vastaisiko jollain hävyttömyydellä? Ei, se suurentaisi turhanpäiten asiaa. Hän nieli siis harminsa, kysyi leppeästi, halusivatko toiset kahvia ja tilasi sitä sekä suuren pullon viheriää likööriä.

— Hyvät herrat ja naiset, kello on yksi, sanoi hovimestari.

— Menkäämme klubiin, ehdotti eräs joukosta.

Juho, jonka ajatukset jo alkoivat mennä sekaisin, laski päässään, että hän nyt oli ollut naimisissa kolmetoista tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Sitten hän otti paperia ja kynän taskustaan ja alkoi laskea.

— Mitä kirjoitat?

— Lasken vaan, montako tuntia ihmisikä keskimäärin kestää.

He läksivät Gambrinista ja menivät klubiin. Sitä ei koskaan suljettu, se oli sen vuoksi autuaallinen paikka. Ja siellä Juho lopulta nukahti kirjastohuoneen suurelle sohvalle.

Se oli hänen hääyönsä.

Lempi odotteli Juhoa puoleenpäivään saakka heidän kodissaan. Kun Juhoa ei kuulunut ja hänen alkoi olla nälkä, nousi hän sohvalta ja meni kotia äitinsä luo syömään.

— Voin kertoa sinulle uutisen, äiti. Meidät vihittiin tänään.

— Mutta missä on Juho?

— Gambrinissa.

— Jättikö hän sinut yksin? Ja heti ensi päivänä!

— Mutta äiti, onhan hän kaunosielu! Ei hän ole kuin poroporvarit. Ole ylpeä hänestä, sillä hän on todella suuri ja ihmeteltävä sanoi mies.

— Onpa tosiaankin, sanoi äiti. Minä en tätä ymmärrä, mutta luultavasti olen jo kovin vanha ...

Illalla meni Lempi kotiaan katsomaan, joko Juho olisi tullut. Häntä ei ollut siellä. Lempi istahti odottamaan. Odotti tunnin, odotti kauan. Juhoa ei kuulunut. Lopulta hän riisuutui ja laskeutui vuoteelleen levolle.

Se oli hänen hääyönsä.

Aamulla saapui Juho kotia. On turhaa mainita, miltä hän näytti. Vaatteet päällä hän heittäytyi vuoteelleen.

Lempi yritti sanoa jotain.

— Nainen vaietkoon seurakunnassa, sanoi Juho sekavalla äänellä ja nukkui.

Kahden kuukauden kuluttua huomautti Juho, että hän oli heidän hääpäivänään laskenut, montako tuntia ihmiselämä keskimäärin kestää. Siitä hän kaunopuheliaasti siirtyi neuvottelemaan eräästä asiasta, joka oli häntä jo monta viikkoa kalvanut.

— Minusta on meidän nyt jo aika erota. Minä en ole mennyt naimisiin ollakseni koko elämäni sidottu. Sen sinä tiesit jo aikoja sitten, sillä olethan kolmas vaimoni. Asia on nyt mitä pikimmin järjestettävä. Matkustatko sinä vai matkustanko minä?

Lempi ei tahtonut tämän suuren miehen silmissä näyttää heikkouttaan. Senvuoksi hän sanoi:

— Erotkaamme vaan. Matkusta sinä, sillä minulla ei ole siihen tarpeeksi rahoja.

Ja niin oli se asia selvillä.

Kun Juho sitten muutamia päiviä myöhemmin matkusti ulkomaille, kysyi joku.

— Miksi sinulla oli niin tavaton kiire erota? Elittehän kaikessa sovussa ja rakkaudessa.

Juho hymähti.

— Jos sen sanoisin, et sitä ymmärtäisi. Voinhan sen verran mainita, että nyt on elokuu. Minun on tästä avioliitostani kirjoitettava romaani vielä täksi jouluksi. Kun minulla nyt kerran taas on materiaali valmiina ja kustantaja jo on maksanut etukäteen niin paljon, että pääsen ulkomaille, niin miksi minä en lähtisi. Anteeksi, soittavat juuri kolmatta kertaa. Juna lähtee. Hyvästi!





Suomen Kuvalehti 40/1917.

Eino Leino - Kajaanin linna







   Pyörtehissä Ämmäkosken kohoo linnan rauniot,

tarumaiset, mustat, synkät, jyrkät, jylhät autiot.

Ärjyin Ämmäkosken kuohut kiertää linnan muuria

piesten turhaan kiukkuansa, kivet on niin suuria.



   Verhollansa sammalehet linnan muurit verhoaa,

kololoissa raunioiden puut ja pajut versoaa,

mutta muista, astelet sa hautakummuill’ urhojen.

Tässä Suomen sotajoukon seisoi jäännös viimeinen.



   Sill’ ei aina ollut ole linna tää näin autio,

eikä aina oo sen muurit olleet kiviraunio.

Kivet kilkkaa mainetöitä maamme suurten sankarten,

paadet paukkaa taisteloita, kalskeheita kalpojen.



   Näissä laaksoloissa meidän ennen vanhaan sota soi,

täällä tykit kidastansa kuolon tulta salamoi,

täällä seisoi Suomen joukko vihollista torjuen,

kaatuen se seisoi tässä, vaan ei konsaan horjuen.


* * *


   Suunnatonna ryssän joukko saartaa linnaa pienoista,

joss’ on miestä viisikymmen, nekin raajarikkoista.

Mutta miehet raajarikot sankareita ovatkin,

kaarlelaisten aian heissä urheutta nähtihin.



   Päällikkönä heitä käypi Fieandt urho johtamaan,

miehet käskee valliloille vihollista kohtaamaan.

Taivahalla vihollisten tykkein kuulat kaartavat,

joka puolelta he linnan miehinensä saartavat.



   Mutta eipä linna tämä olekaan eloton,

asukkaita sill’ on muita kuin tuo joukko peloton.

Vaimoja ja lapsia on täynnä linnan kammiot,

jotka parkuu, koska järkkyy ammunnasta kalliot.



   Turhaan tykit kuolon tulta kidastansa salamoi,

turhaan luodit lentävät ja kiväärien kuulat soi,

linna tää ei horju, sorru, vielä seisoo miehet sen.

Mutta vihollisen valtaa suurempi on pakkasen.



   Vilu, tauti, nälkä viimein urhoin voiman voivuttaa,

poiss’ on pelko, poissa myöskin toivo, joka toivuttaa,

voimia se riuduttaapi, urhoutt’ ei urhojen;

lapset itkee, vaimot huokaa vaivaa nälän, pakkasen.



   Vihollisten joukko tuolla sentään yhä taajenee,

reiät linnan suojuksissa suuremmiksi laajenee.

Sankareita tuskin löytyy enää kaksikymmentä,

vaan he vielä siinä seisoo kuolon kirnu kädessä.



   Yhä kuuluu lasten itku, yhä vaimoin vaikerrus.

Silloin pistää Fieandt urhon mieleen uusi ajatus:

kosk’ ei puolustaa enää taida vanha linna tää,

antakaamme kiusallakin kaikki ilmaan räjähtää.



   Tuhansittain ryssät saartaa linnaa tuota pienoista,

joss’ on miestä kymmenkunta, nekin raajarikkoista.

Pakkanen se kylmää miesten sormet, varpaat kohmeesen,

vaan ei lempee isänmaahan, sankaruutta sydämen.



   Vaimot, lapset halaileepi Fieandt urhon polvia,

vaan hän niitä kourin kovin kokee syrjään survia,

kyllä säälin kyyneleitä salaisesti vuodattaa,

mutta etupäässä olkoon kunnia ja isänmaa.



   Saapuu linnaan outo miesi, lähettiläs ryssien,

lupaa armon, kunnian hän heittäymystä vaatien.

Järkkymätt’ on Fieandt urho, ei hän antau kuitenkaan,

ryssää vastaan tapella hän tahtoo vielä kuollessaan.



   Mutta sotaneuvottelun keskeyttääpi parahdus

tuskainen ja kaamea, ett’ tuntuu outo kauhistus

sydämissä karaistuissa sotilasten, urhojen.

Se tuo tuskan tunteen, ääni lapsien ja vaimojen.



   Sotaneuvoshuoneen ovi kohta auki lennähtää,

ja nyt sisään kurjat vaimot, lapsiraukat ryntäjää,

kuihtuneina, kalvakkaina, ihmislasten varjoina,

parkuen ja huutaen. Tuo näky täss’ on tarjona.



   Murtui silloin miehuus miesten, suli silloin sydämet,

lähetinkin silmistä myös kuohui säälin kyyneleet:

”Antautuos, urho vanha, sääli kurjaa joukkoas.

Niiden elo kallihimpi on kuin oma kunnias.”



   Fieandtihin kaikki silloin kysyvästi katsahtaa.

Urho vanha vastaukseks tuskaisesti huoahtaa,

sillä hänen sydämessään taisto tuima raivoaa,

mutta vihdoin säälin tunteet siellä ylivallan saa:



   ”Menköön sitten, linna teille heti kohta annetaan,

mutta siitä häpeän me raukat aina kannetaan.

Isänmaamme meidän sanoo kaikki tässä pettäneen.”

Näin hän lausui, valmistautui kohta lähtöretkelleen.


* * *


   Eipä aina ollut ole linna tää näin autio,

eikä aina oo sen muurit olleet kiviraunio.

Kivet kilkkaa mainetöitä maamme suurten sankarten,

paadet paukkaa taisteloita, kalskeheita kalpojen.


E. .o





Hämeen Sanomat no 77 26.9.1890.