Arthur Morrison - Sähkösanoma

Sähkösanoma

Arthur Morrison





Ystävykset olivat vieraisilla sattumalta vanhan Morris-veikkonsa luona, kun Morris sattumalta rupesi puhumaan epäuskostaan luonteiden puhtautta kohtaan, mikä herätti vilkasta vastustusta läsnäolijain puolelta. Morris rupesi nauramaan ja kysyi:

»Eikö kukaan teistä ole sattunut kuulemaan Conan Doylen kertomusta eräälle hyvin hurskaalle henkilölle lähetetystä sähkösanomasta? Eikö? No nähkääs, Doyle oli eräänä iltana seurassa, missä riideltiin samasta asiasta, ja kysymyksen ratkaisemiseksi esitti joku, että lähetettäisiin varoitus jollekin henkilölle, jonka elämää pidettiin täysin moitteettomana. Piloillaan kirjoitti seura sähkösanoman: »Kaikki paljastettu. Pakene heti!« ja lähetti sen nimettömänä eräälle hurskaalle valtiokirkon jäsenelle, jonka elämä oli mallikelpoista. Kuitenkin hävisi mies seuraavana päivänä, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut. Mitäs sanotte sellaisesta ihmistuntemuksesta?»

»No, voitaisiinhan nytkin koettaa samaa konstia», Chester piloillaan sanoi.

»Parasta onkin», Morris vastasi, »mutta sitävarten pitää jokaisen meistä kirjoittaa paperilapulle paraan miehen nimen, minkä tuntee. Sille, joka saa enimmät äänet, lähetetään Conan Doylen sähkösanoma.»

»Ei, sellainen pila ei sovellu», sanoi nyt joukosta tumma jäntevä mies, »en ymmärrä mistä se tulee, mutta minulla on aavistus, että ryhdymme vaaralliseen tekoon.»

»Joutavia, Baldwin!» Chester huudahti, »emmehän me usko Morrisin oppiin, vaan tahdomme sen kerrassaan kumota, sillä me luonnollisesti valitsemme täydellisesti jalon miehen kokeeksemme.»

»Niinhän se on», Baldwin vastasi, »olkoon vaalimme siis tulikoe!»

Ja hänkin kirjoitti nimen paperilapulle. Laput heitettiin maljaan, josta Morris ne nosti ja luki.

»Pallisser!» luki hän. Kaikki huoneessa olijat olivat vakavan hiljaisia.

»Pallisser, hyväntekeväisyysseuran esimies!» luettiin taas.

»Pallisser, mallikelpoinen toveri!»

»Pallisser on paras ystäväni», Baldwin sanoi; »minäkin kirjoitin hänen nimensä ajatuksissani, vaikken aikonut sitä tehdä. Minua kammottaa ottaa hänet ivan esineeksi.»

»Älä nyt joutavia epäröi», Chester naureskeli, »hän on yksimielisesti valittu, ja se on suuri tunnustus hänelle. Nytpä Morris pian nolataan.»

Morris itsekin alkoi sitä uskoa; mutta hän ei voinut enään peräytyä. Hän kirjoitti sähkösanoman ja sanoi: »Minä lähden tätä viemään. Odottakaa täällä, aikaa on vielä, kello ei ole vielä kahdeksaakaan ja meidän pitää viettää ilta yhdessä. Minä otan ajurin lähettääkseni tämän sähkösanoman kaupungin itäpään pienestä sähkösanomatoimistosta, niin ettei Pallisser hoksaa meidän vehkettämme.»

»Pelataan sillä aikaa kuin hän käy kaupungilla», esitti joku vieraista.

Baldwin pelasi huonosti ja hajamielisesti. Neljännestä yli kahdeksan hän nousi, meni telefonin luo, soitti ja huusi: »5602, Maddison».

»Oma numeronsa», kuiskasivat herrat.

»Onko se Mary?» kuulivat toiset Baldwinin puhuvan. »Onko rouva kotona? Ulos lähdössä? Jaha, onko se Helena? Minä en jaksa oikein hyvin, tulen kotiin parinkymmenen minutin perästä.»

Hän palasi toisten seuraan. Hän oli kalpea ja selvästi pahoinvointinen. »Sanokaa Morrisille, että mieleni on paha», hän sanoi, »mutta minä olen huonossa voinnissa.» Ja hän jätti hyvästi.

Pitkä mustasilmäinen ja mustatukkainen mies istui kirjoituspöytänsä ääressä kasvot käsiin peitettynä. Uunin ulokkeella oleva kello oli neljännestä yli kahdeksan. Äkkiä hän hypähti seisaalleen ja alkoi astua edestakaisin huoneessaan.

»En, minä en tahdo!» hän itsekseen mutisi. »Vannon sen itselleni. Huomenna matkustan pois. Silloin on kaikki mennyttä.»

Eteisen kello kilisi ja seuraavana hetkenä toi palvelija hänelle sähkösanoman. Pitkä mies antoi palvelijan mennä, luki sitten sähkösanoman ja purskahti sitten niin hurjaan ja kummalliseen nauruun, että palvelija porraskäytävässä säpsähti. Mikä oli herralle tullut? Kymmenen minuttia sen jälkeen puki herra päällystakin yllensä, avasi oven ja läksi myrskyyn.

Pienen väliajan kuluttua soi kello taasen ja palvelija avasi oven Baldwinille, joka säntäsi sisään aivan hengästyneenä.

»Hyvää iltaa herra ... herra Pallisser taisi juuri mennä ulos.»

»Onko hän mennyt ulos, James?» tulija kysyi.

»Hän läksi viisi minuttia sitten ylöspäin katua, herra.»

»Näyttikö hän ... näyttikö hän ... jostakin hämmästyneeltä, James?»

»Hän nauroi, niin että oli kamala kuulla. Hän sai sähkösanoman ja läksi heti ulos.»

»Minä löydän hänet, minä löydän!» Baldwin huusi vavisten kuin kuumeessa, ja riensi ulos. Palvelija vielä kummastellen katsoi hänen menoansa, kun tuli toinen sähkösanoma.

Kello yksitoista palasi Pallisser kotiin. Palvelija riensi häntä vastaan.

»Luojan kiitos, että tulitte, herra! Olin jo levoton teistä. Tänne on tullut toinen sähkösanoma.»

Pallisser meni ruokasaliin, repi sähkösanoman keltaisen kuoren auki palvelijan nähden. Kesti kauan ennenkuin herra oli päässyt lukemisestaan selville. Kun hän vihdoin nosti päätään, astahti James askeleen taaksepäin. Pallisser oli kalpea kuin liitu ja hänen silmänsä paloivat kuin hiilet.

»Koska tämä tuli?» kysyi Pallisser.

»Kaksikymmentä minuttia teidän lähtönne jälkeen. Unohdin sanoa, että herra Baldwinkin kävi täällä. Hän näytti pahastuvan siitä, kun ei tavannut teitä kotona, ja sanoi kyllä löytävänsä teidät. Hän ...»

Palvelijan puhe katkesi. Herra oli jo lähtenyt huoneesta. Ovi kävi ja kylmä viima tuli sisään. Kun James riensi ovelle, oli Pallisser jo kadonnut. Myrsky ulvoi ulkona niinkuin kiusatun sielun valitus.


»Tässä on piru merrassa!» Chester ärisi. »En tarkoita sinua, Morris. Olihan koko asia leikkiä ja mehän vain aioimme vähän ilveillä; mutta ...»

»Kaksi viikkoa jo kulunut, eikä vain mitään kuulunut!» Morris huokasi. »Ainoa, mistä voimme saada johtoa, on ensimmäisen sähkösanoman sisällys. Kuten muistat oli siinä
yksi ainoa sana »Tule!». Palvelija sanoo hänen hurjasti nauraneen. Molemmat sähkösanomat saivat hänet lähtemään ulos. Ensimmäisen sähkösanoman jälkeen palasi hän takaisin, mutta meidän sähkösanomamme jälkeen hän ei palannut.

»Joku kutsui häntä luoksensa!» Chester sanoi.

»Ja hän meni», Morris jatkoi, »mutta ei kukaan kuolevainen tiedä, kuka häntä kutsui.»

»Onko Baldwin ollut täällä?» Chester hetken vaiti oltuaan kysyi.

»Ei. Hän on näinä päivinä kovin muuttunut ja luulee olevansa syypää Pallisserin katoamiseen. Hän käy vieläkin ehtimiseen Pallisserin kotona hoitamassaa hänen asioitaan. Puhuin eilen tästä asiasta hänen ja hänen vaimonsa kanssa; mutta he eivät voineet sitä käsittää.»

»Mitäs luulet, Morris, eiköhän tässä pelissä ole nainen mukana?»

»Ehkäpä. Sana »Tule» saa sitä luulemaan. Ja vaikkei se mies milloinkaan ole naisten kanssa kuherrellut, niin alanpa uskoa, että hän on hukannut sydämensä jonnekin. Pallisserin raha-asiat ovat mainiossa kunnossa. En usko hänellä olevan ainoatakaan vihamiestä. Baldwinin oletus, että hänet on vietelty väijyksiin, tuntuu minusta siis mahdottomalta. — Voin vain sanoa, että asia minua surettaa. Minä pidin
hänestä.»

»Me kaikki pidimme hänestä», Chester vakuutti, »ja minun luuloni mukaan on hän kuollut.»

Baldwinin usein käydessä kadonneen ystävänsä asunnossa kertoi hänelle James kerran pelokkaana ja vavisten, että talossa oli öisin salaperäistä liikettä. Kun oli ilta ja
kun Baldwin näki Jamesin olevan aivan suunniltaan pois, sanoi hän palvelijalle:

»Tutkitaanpa koko talo tarkoin ennenkuin tulee pimeä. Minä haluan tietää, oletteko oikeassa vai ettekö.»

He ryhtyivät yhdessä työhön. Menivät eteiseen ja suuria portaita ylös, etsivät koko talon, kunnes tulivat pieneen ullakkokamariin. Silloin James aivan kauhistuneena huudahti:

»Herra, tämä vuode oli eilen aivan koskematon. Siinä on viime yönä maattu!»

Baldwin jäi ketkeksi seisomaan mietteissään ja antoi sitten Jamesille joitakin käskyjä. James kiiruhti alas ja palasi takaisin tuoden nuoraa ja porokellon, ja Baldwin rupesi niitä laittamaan kuntoon.

»Ei se murtovaras ainakaan tänä iltana pääse tänne meitä varoittamatta», hän sanoi.

Kello oli yhden aika yöllä, kun porokello todellakin alkoi ullakolla soida. Molemmat vahdissa olevat miehet hypähtivät pystyyn ja aikoivat juosta portaita ylös, kun sieltä kuului ääni.

»Pysykää paikoillanne!»

»Emme pysy!» huusi Baldwin ja ryntäsi portaita ylös.

Kuului laukaus, joka ei kuitenkaan osunut Baldwiniin.

Hän pysähtyi ja vetäen esiin ladatun revolverinsa ampui hänkin vuorostaan. Nyt kuului ylhäältä niin kamala parahdus, että vahtimiehet jäivät tyrmistyneinä seisomaan paikoilleen. Vasta minutin kuluttua läksivät he eteenpäin. Mutta kun he tulivat ullakkokamariin, ei siellä ollut ketään.

Viikon päästä istuivat ystävykset jälleen Morrisin luona puhumassa näistä tapauksista.

»Olikohan se yöllinen kävijä hän itse?» Chester kysyi varmaan kahdettakymmenettä kertaa: »Tai oliko se murhamies».

Baldwin nosti painunutta päätänsä.

»Minä olen siinä varmassa vakaumuksessa, että me olemme olleet vain sokeita välikappaleita vanhurskaan Jumalan kädessä! - En tiedä mikä lienee ollut parhaan ystäväni salainen synti, ja yhtä vähän luulen koskaan näkeväni häntä jälleen tai saavani tietää, ketä tai mitä minä ammuin».

Oveen koputettiin ja Morrisille tuotiin kirje. Häneltä pääsi heti huudahdus.

»Tule heti mukaani, Chester», hän sanoi. »Anteeksi, hyvät herrat, tämä kirje oli häneltä».

Sanomatta mitään muuta riensivät he ulos.

He menivät New-Yorkin itäiseen päähän, jossa kaupunginosassa New-Yorkin ensimmäiset asukkaat olivat asuneet, mutta joka nyt oli jäänyt syrjään. Vihdoin Morris pysähtyi ja avasi ruostuneen rautaportin. Pitkä hiekkakäytävä vei asumattoman näköiseen, korkeitten tammien siimestämään taloon. Morris soitti ovikelloa ja heti tuli vanha nainen ovea avaamaan.

»Joutukaa!» mutisi oven avaaja mennen heidän edellään suuren eteisen kautta peräovelle.

»Täällä se on», sanoi hän avaten huoneen oven ja poistuen itse käytävään. Tulijat luulivat äkkiä tulleensa Turkinmaalle. Seinillä oli Persiasta ja Vähästä-Aasiasta tuodut seinäverhot. Jalat aivan upposivat kalliisiin mattoihin, jotka olisivat sopineet sulttanin palatsin kaunisteiksi. Huoneen keskellä pulppuili pieni suihkulähde ja huoneen perällä oli suuri divanisohva itämaisine verhoineen; siinä oli nyt vuode. Tämän omituisen vuoteen korvallisella näkyi miehen pää. Kasvot olivat verettömät ja kutistuneet. Ainoastaan mustista silmistä näkyi, että Palliser vielä eli.

»Tulitte paraiksi», sanoi hän. »Pelkäsin jo, että tekin jättäisitte minut viimeisillä hetkilläni yksikseni».

Chester koetti turhaan puhua. Morriskin oli vaiti.

»Kello on yksitoista», Palliser puhui, »ja ennen puoltayötä minä kuolen».

»Mitä — mitä tämä kaikki merkitsee?» Morris änkytti.

»Että George Palliser aiko tunnustaa syntinsä!» kuoleva verkkaisesti vastasi. »Minä kuolen osa osalta. Ruumiissani ei ole enään elämää».

»Olemme suruissamme», Morris sanoi syvästi liikutettuna. »Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi?»

Onnettoman suuret silmät kyyneltyivät ja hän vastasi:

»Pyysin teitä tulemaan kolmesta syystä. Ensinnäkin pitää teidän haudata minut James Sterryn nimellä, jolla minut täällä tunnetaan, niin ettei koskaan saada tietää kuka
minä olen. Sitten tulee teidän molempain selvittää George Palliserin pesä. Löydätte testamenttini kirjoituspöytäni salalaatikosta. Sitten tahtoisin vielä saada nähdä paria vanhaa ystävääni». Tuskat vääristivät hänen kasvojansa.

Vieraat istuutuivat suruissaan vuoteen ääreen.

»Kerron teille, miten olen joutunut tähän viheliäiseen tilaan», sairas jatkoi. »George Palliseriä pidettiin aina kunnollisena miehenä ja minä itsekin luulin olevani tahraton, kunnes kiusaus tuli... se on minut tähän saattanut».

Chester kumartui hänen puoleen: »Sano hyvä ystävä», hän kysyi, »oliko se nainen?»

»Oli».

»Emme kysy naisen nimeä», Morris äkkiä sanoi, »äläkä sinäkään sano sitä meille».

»En olisikaan sitä sanonut sekä hänen itsensä että hänen miehensä tähden. Älkää sitä kyselkökään. Te voitte epäillä viatonta naista. Olen aina häntä kiihkeästi rakastanut. Mutta en tullut sitä kolme vuotta sitten ilmaisseeksi. Silloin tulin rakastamaan toisen vaimoa. Oi kuinka ankarasti olen sitä vastaan taistellut! Mutta minä lankesin. Ulkonaisesti pysyin entisenäni; sydämessäni oli salainen synti. Laadin laskuni ilman Jumalaa. Kolme viikkoa sitten tulin katumukseen; valmistauduin lähtemään Europpaan ja aioin alkaa uutta elämää. Olin jo tilannut paikan laivassa. Lähtöpäivän edellisenä iltana tulin kiusaukseen vielä kerran saadakseni nähdä hänet. Tunsin kuitenkin, että jos sen tekisin, en voisikaan lähteä. Mutta juuri samassa hetkessä sain häneltä sähkösanoman tulla tänne!»

»Tännekö?» Chester huudahti.

»Niin tänne, täällähän me aina toisemme tapasimme! Täällä minä syntiä tein ja täällä minun se täytyy tunnustaa. Se sähkösanoma rikkoi kaikki aikomukseni. Riensin tänne. Mutta hän ei tullutkaan. Odotin lähes kaksi tuntia. Sitten palasin kotia ja sain toisen sähkösanoman, jossa minulle ilmoitettiin, että hänen miehensä oli saanut tietää kaikki ja että minun täytyi paeta. Pelkurina pakenin tänne».

Vieraat vilkaisivat toisiinsa. Chester pudisti päätänsä. Morris nyökkäsi. He eivät tahtoneet sanoa hänelle totuutta.

»Mikset mennyt Europpaan seuraavana aamuna?» Chester kysyi.

»Kun on kaikki mennyttä, eikö sillä silloin ole silmissämme kaksinkertaista arvoa?» kysyi kuoleva surullisesti. »En voinut enään elää ilman tuota naista ja jäin tänne toivossa, että hän tulisi ja että yhdessä pakenisimme sellaiseen paikkaan, mistä hänen miehensä ei voisi meitä tavoittaa. Talossani on sivuportaat, joita myöten päästään pihasta ullakolle. Palasin sinne parina iltana ilmaisematta itseäni palvelijalleni, kun pelkäsin, että hän ilmiantaisi minut. Viikko sitten kohtasi minua Jumalan rangaistus. Joku, en tiedä kuka, mutta luulen, että se oli kostaja, viritti minulle ansan omassa talossani. Laukaisin pistolini häntä pelottaakseni ja hän ampui vuorostaan minua. Luoti sattui selkärankaani. En muista kuinka pääsin portaita alas ja tänne. Kahdeksan päivää olen nyt kärsinyt helvetillisiä tuskia. Lääkärit ovat kyllä käyneet James Sterryn luona, vaan eivät voineet auttaa. Pahin isku tuli viimeiseksi. Tunsin, että kuolen tänä yönä, ja pyysin häntä vielä kerran tulemaan luokseni. Hänen olisi pitänyt tulla tänne kello seitsemän ja lähteä ennen teidän tuloanne. Mutta häntä ei ole tullut. Hänkin on minut hyljännyt».

Ulko-oveen koputettiin ja sitten kuului neljä lyhyttä naputusta.

»Se on hän!» huudahti Palliser. »Menkää toiseen huoneeseen, pian! Älkää katsoko tänne. Älkää koettako saada tietää, kuka hän on. Lupaatteko sen?»

»Lupaamme!» vastasivat vieraat kiiruhtaen syrjäkomeron verhojen taakse.

Samassa jo ovi kävi. Tuskainen huudahdus kuului sairaan vuoteelta ja nainen siihen vastasi kiiruhtaen vuoteen ääreen, johon polvistui.

»Kuinka on miehesi saanut sen tietää?» sanoi sairas heikolla äänellä.

»Ei hän mitään tiedä», murtunut naisääni vastasi, »ei hän osaa aavistaakaan».

Ystävät kuulivat sairaan huokaavan. »Entä sähkösanoma?» hän voihki.

»Muutamat ystäväsi sen lähettivät piloillansa», nainen nyyhkytti. »Eivät he aikoneet mitään pahaa».

Seurasi pitkä hiljaisuus.

»Mikset tullut silloin illalla tänne?» Palliser vihdoin kysyi heikolla äänellä.

»Olin juuri lähdössä, kun... tuli este aivan minun syyttäni».

»Leikillä tehty sähkösanoma on minut tähän saattanut!» kuoleva kuiskasi; mutta äkkiä tuntui hän saavan voimia ja kuuluvalla äänellä, parhaassa ijässä olevan miehen äänellä hän huusi: »Se on Jumalan sormi!» Kello löi kaksitoista. Tuli hiljaisuus.
Verhojen takaa kuulivat miehet naisen nyyhkyttävän. Viimein hypähti hän pystyyn, seisoi hetken paikallaan ja kiiruhti sitten pois talosta.


Kello yhden aikana palasivat ystävät Morrisin luo. Baldwin oli vielä siellä.

»Onko hän kuollut?» hän sopertaen kysyi.

Chester nyökkäsi myöntäen.

»Kuoliko hän puolenyön aikana?»

»Kuoli», Morris sanoi; »kuinka sen tiedät?»

»En voi sitä sanoa», Baldwin vastasi. »Hän oli paras ystäväni. Jokin oli, mikä minulle sanoi, että hän kuoli». Hän otti hattunsa. »Lähden nyt kotia».

»Meidän täytyy pidättää häntä täällä, kunnes hänen vaimonsa ehtii kotia», Morris nopeasti kuiskasi Chesterin korvaan.

»Niin», Chester vastasi, »niin täytyy».





Kyläkirjaston Kuvalehti 3/1906. B-sarja.

Anatole France - Vuonna 2270

Vuonna 2270

Kuvaus tulevaisuuden yhteiskunnasta Anatole Francen* mukaan






Vanhoillinen parisilainen epäilijä on nukahtanut Herran vuonna 1903 ja herännyt vuonna 2270. Hän kertoo nyt näkemiään ja kuulemiaan:

Ympärilläni oli kaikki muuttunutta, uutta ja kummallista. Kadonneet olivat puut ja ruohokentät, joita ennen olin tottunut näkemään. Missä ennen suurkatujen korkeat harmaat rakennukset kohosivat, siinä nyt oli silmää miellyttävä rivi pieniä kivitaloja, kukin puutarhansa keskessä. Talot olivat rakennetut aivan outoon tyyliin; ne olivat liian pieniä rikkaitten ihmisten asunnoiksi, mutta kuitenkin olivat ne kaunistetut maalauksilla ja kuvanveistoksilla. Rautateitä ei näkynyt eikä automobilejä eikä minkäänlaisia vaunuja. Sen sijaan liikkui maan ylitse suuria varjoja. Silmäsin ylöspäin ja huomasin, että ilmassa kiiti parvittain suuria lintuja ja kaloja. Uraltaan siirtyneen Seinejoen rannalla tapasin joukon puseroihin puettuja ihmisiä. He olivat työvaatteissaan, mutta heidän käytöksensä oli varmempaa ja sulavampaa kuin meikäläisten työmiesten. Pian havaitsin heidän joukossaan olevan naisiakin. Aluksi en heitä ollut huomannut; he näet olivat puetut samalla lailla kuin miehetkin ja olivat pitkiä ja solakoita kuin Amerikan naiset. Vaikkeivät he näyttäneet vaarallisilta, katselin minä heitä kuitenkin pelokkaasti. Minusta he olivat merkillisempiä kuin kaikki ne merkilliset olennot, mitä ennen olin maailmassa nähnyt. Kun en halunnut nähdä ihmisiä, läksin autiolle kadulle. Pian tulin torin tapaiselle paikalle, minne oli pystytetty punaisilla lipuilla koristettuja patsaita, joihin oli kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu: Europan Yhdysvallat. Patsaisiin oli kiinnitetty ilmoitusarkkeja, jotka olivat painetut kummallisilla kirjaimilla ja sellaisella kielellä, jota en täysin ymmärtänyt. Sitä tavaillessani kulki ilmassa lenteleväin lukemattomain koneitten varjoja ohitseni. Katsahdin jälleen tuohon tuntemattomaan avaruuteen, joka oli tiheämmin asuttu kuin maa, ja näin siellä auringon. Minua melkeinpä itketti, sillä se oli ainoa tuttu esine, mitä koko päivänä olin nähnyt. Sitten rupesin taas tarkastamaan julistusarkkeja ja luin niissä päiväyksen: 28 p. kesäkuuta vuonna 220 Europan Yhdysvaltain perustamisen jälkeen. Mitä se merkitsi? Eräästä maajuhlan johdosta annetusta liittoneuvoston julistuksesta sain siitä selvän. Siinä seisoi: »Toverit! Te tiedätte, miten vanha yhteiskunta kukistui kauheilla hirmutapauksilla 20. vuosisadan viimeisenä vuonna ja miten 50-vuotisen anarkian jälkeen perustettiin kaikkien »Europan kansain liitto». Vuosi 220 oli siis vuosi 2270 jälkeen Kristuksen syntymän.

Harhailin ympäri tietämättä minne menisin, kunnes lopulta tapasin miehen, joka otti minut mukaansa leipomoon, missä minut pantiin työhön s.o. hoitamaan jotakin ihmeellistä, X-säteillä käypää konetta, josta en ymmärtänyt hölyn pölyä. Illalla sain työni palkaksi »ruuan ja asunnon osoituksen».

Toverini sanoi minulle: »Sinulla mahtaa jo olla hirmuisen nälkä. Jos tahdot, voit syödä yhteisessä ruokalassa. Saat myöskin aterioida omassa huoneessasi, jos haluat, tai jos viitsit tulla syömään minun luokseni muutamain toverien seuraan, niin käypi sekin päinsä. Käyn ilmoittamassa telefonilla, että lähettävät ruokaa sinullekin. Varmaan olet sinä tullut hyvin kaukaa. Mikä sinä oletkaan ja mistä tulet?»

Nuo kysymykset saattoivat minut hyvin hämilleni. En voinut puhua hänelle totuutta. En uskaltanut sanoa, että olin 20. vuosisadan porvarillisia. Hän olisi silloin varmaan luullut minua hulluksi. Vastasin senvuoksi kierrellen ja kaarrellen olevani toimetta ja tulevani hyvin kaukaa.

Hän hymyili: »Kyllä ymmärrän», hän sanoi, »et uskalla tunnustaa, että tulet Afrikan Yhdysvalloista. Et ole ainoa europpalainen, joka sinne on paennut. Mutta ainapa pakolaiset tulevat takaisin.»

En vastannut mitään, ja vaitiolostani hän päätti olevansa oikeassa. Hän pyysi minua uudelleen tulemaan luoksensa, ja kysyi nimeäni. Minä vastasin: Hippolyte Dufresne. Hän tuntui kummastelevan sitä, että minulla oli kaksi nimeä. »Minun nimeni on Mikko», hän sanoi. Sitten katseli hän tarkkaavasti olkihattuani, takkiani, kenkiäni ja koko pukuani, joka kyllä saattoi olla tomuinen, mutta ei ollut huono, sillä enhän minä teetä vaatteitani nurkkaräätäleillä.

»Hippolyte», hän sanoi, »voin itsekin sanoa, mistä tulet. Olet asunut neekerien seurassa. Vain tsulu- ja basutoneekerit kutovat vielä noin huonosti, ompelevat vaatteet noin tökerösti, tekevät noin rumia kenkiä ja tärkkelöivät liinavaatteita kovaksi. Ei missään muualla ajella partaa tuolla tavoin, että jätetään viikset ja poskiparta. Tuommoista kuvamaista parranajelua, joka on viimeinen jäte ihokuvista, pitävät enään ainoastaan basutolaiset ja tsulut tapanaan. Nuo Afrikan Yhdysvaltain mustat kansat elävät vielä raakalaisuudessa, joka suuresti muistuttaa Ranskan oloja kolme neljäsataa vuotta sitten.»

Suostuin lähtemään Mikon luo. »Asun Solognessa», hän sanoi, »mutta minulla on hyvänlainen lentokone, jolla pian pääsemme perille».

Hän pyysi minua astumaan suureen lentokoneeseen, ja sillä sitten läksimme liesuun sellaista vauhtia, että tuskin hengittää saattoi. Maisemat olivat aivan toisennäköisiä kuin mitä olin ennen nähnyt. Kaikkien teitten varsilla oli taloja, ja siellä täällä näkyi kanavain hopeavöitä. Olin aivan haltioissani.

»Maata viljellään hyvin», Mikko sanoi, »nyt, kun kemistit itse sitä viljelevät. Paljon on keksitty ja paljon tehty työtä viimeisen kolmensadan vuoden kuluessa. Sosialismin voimaansaattamiseksi täytyi saada maa 4—5 kertaa tuottoisemmaksi kuin se oli kapitalistisen anarkian aikana. Sinä, joka olet ollut mustain maanosassa, tiedät heidän tuotantonsa olevan niin vähäistä, että tasajako olisi köyhyyden eikä rikkauden tasajakoa. Tähän runsaampaan tuotantoon, jonka täällä näet, on etenkin tiede meitä auttanut. Kaupunkienkin hävittäminen on ollut maanviljelykselle hyvin edullista. Kauppaväki on jakaantunut melkein tasaisesti maanviljelyksen ja teollisuuden palvelukseen.»

Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit? Mihin sitten on Parisi joutunut?

»Eihän siellä asu juuri ketään», Mikko vastasi; »useimmat niistä inhottavista ja epäterveellisistä viisikerroksisista taloista, joissa kaupunkilaiset vanhaan aikaan asuivat, ovat ravistuneet raunioiksi eikä niitä ole uudelleen rakennettu. Kelvotonta olikin 20. vuosisadan rakennustyö. Olemme säilyttäneet museoiksi muutamia vanhempia rakennuksia, jotka olivat parempia. Meillä on paljon museoita ja kirjastoja, joista hankimme tietomme. Vanhasta kuuluisasta kaupungintalostakin on osia säilytetty. Kun ei meillä ole oikeusistuimia, kauppaa eikä sotajoukkoja, niin emme tarvitse varsinaisia kaupunkejakaan. Muutamilla seuduilla asuu kuitenkin ihmisiä tiheämmässä kuin toisilla. Vaikka kulkuneuvomme ovat aika nopeat, on kaivosseuduilla kuitenkin tiheämpi asutus.»

Mitä kummaa, sanoin, oletteko lakkauttaneet tuomioistuimetkin? Oletteko hävittäneet rikoksetkin?

»Rikoksia kestää niinkauan kuin tuota vanhaa ikävää ihmiskuntaakin on olemassa. Mutta rikosten lukuisuus on suuresti vähentynyt kurjuuden vähentyessä. Suurten kaupunkien esikaupungit olivat rikosten hautomislaitoksia; mutta mehän hävitämme suuret kaupungit.»

Niin puheli Mikko rauhallisesti ohjatessaan lentokonetta.

Pysähdyimme pienen sievän talon kohdalle.

»Nyt olemme perillä», Mikko sanoi, »tässä minä asun. Tänä iltana on meillä koossa muutamia tovereja, jotka harrastavat tilastotiedettä niinkuin minäkin.»

Mitä kummaa? Luulin teitä leipuriksi.

»Olen leipuri 6 tuntia päivässä. Se on työpäivän pituus, niinkuin liittoneuvosto noin sata vuotta sitten on päättänyt. Lopun aikaani käytän tilastotieteeseen, joka on astunut historian sijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat niistä huomiota herättävistä teoista, joita pieni ryhmä ihmisiä oli tehnyt. Me teemme tiliä tuotannosta ja kulutuksesta.»

Mikko käski minut istumaan pöytään, jonka ääreen istuutui vanhempi Morin niminen mies ja kaksi naista, Cheron ja Parceval. Heidän lyhyt tukkansa ja reipas katsantonsa teki heidät nuorten miesten näköisiksi. Mutta minä arvasin heidät naisiksi. Parceval oli minusta koko sievä, vaikkei hän enään ollut nuori. Cheron oli kerrassaan ihastuttava.

Ruoka oli ihmellistä, mutta maistui hyvältä. Morin kaatoi lasiini olutta ja käski juomaan sitä niinpaljon kuin halutti. »Siinä ei ole ensinkään alkoholia», hän sanoi.

Huvittaako alkoholikysymyskin teitä? minä kysyin.

»Kyllä», Morin vastasi, »koska alkoholin valta onneksi saatiin kukistetuksi ennen vanhan aikakauden loppua. Muutoin olisi ollut mahdotonta perustaa uutta yhteiskuntaa. Juoppouteen vajonnut köyhälistö ei kykene vapauttamaan itseänsä.»

Ruualta päästyä kertoi Morin, kuinka uuden yhteiskunnan perustaminen oli tapahtunut. »Kapitalismin viimeisenä satana vuonna syntyi tuotannon ja kilpailuhulluuden epäjärjestyksestä sanomattomia onnettomuuksia. Kapitalistit ja työnantajat koettivat jättiläismäisillä liitoilla turhaan järjestää tuotantoa ja hävittää kilpailua. Sinä anarkian aikana oli luokkataistelu sokea ja hirmuinen. Köyhälistölle tuottivat voitot melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin tappiot, se sortui niiden rakennusten alle, joita se itse oli kukistanut, sitä raastoivat sisälliset riidat ja sokeassa raivossa kääntyi se parhaita johtajiansa ja uskollisimpia ystäviänsä vastaan; se taisteli epäjärjestyksessä, pimeydessä ja sekaannuksessa. Mutta kuitenkin saavutti se milloin yhden milloin toisen edun: palkanparannuksia, työajanlyhennyksiä, yhtymis- ja toimintavapautta, valtiollista valtaa ja yleisen mielipiteen kannatusta. Mutta sen luultiin hukkuvan sisällisiin taisteluihinsa ja eksymyksiinsä, vaikka kaikki suuret puolueet ovat jakautuneita ja tekevät erehdyksiä. Vaan itse olojen johdonmukaisuus oli köyhälistön puolella. Vuosisadan lopulla oli se päässyt niin hyviin oloihin, että se saattoi lähteä eteenpäin. Jos puolue tahtoo tehdä vallankumousta, täytyy sen olla mahtava puolue. Valtioitten hallitsijat olivat jo kauan pitäneet sotajoukkoa ainoastaan köyhälistön kurittamista varten; sotia ei enään peljätty eikä toivottu. Vihdoin perääntyivät hallitsevat. Pysyväin armeijan sijaan tulivat milisisotamiehet, joita sosialidemokratiset aatteet innostuttivat. Kun ei enään ollut kanuunoita ja kiväärejä suojelemassa yksinvaltaisia hallituksia, niin kukistuivat ne toinen toisensa jälkeen ja niiden sijaan perustettiin tasavaltaisia hallitusmuotoja. Liikkeeseen olivat yhtymättä ainoastaan Englanti, joka jo ajoissa oli hankkinut työväen sietämän hallitusmuodon, ja Venäjä, jossa itsevaltius ja kirkkovalta yhä edelleen pysyivät voimassa. Mutta Venäjän hallitus vaipui syvimpään kurjuuteen ja heikkouteen, jonkalaiseen vain itsevaltaiset monarkiat saattavat vaipua. Venäjän köyhälistö ja yliopistopiirit nousivat yhteiseen kapinaan ja hirmuisten murhayritysten ja veritöitten jälkeen pääsi vallankumouspuolue voitolle ja perusti parlamentarisen valtiomuodon.

Oli luultu, että ensimmäiseksi sosialidemokratiseksi valtioksi tulisi Saksa, missä työmiehet jo sata vuotta olivat olleet järjestyneitä ja missä sosialismin kehdon katsottiin olevan. Mutta vaikka Ranska oli huonommin varustettu, ehti se kuitenkin ensiksi. Vallankumous alkoi Lyonissa, Lille'ssä ja Marseillensa »Internationalen» sävelten kaikuessa. Kahden viikon kuluttua liehui punainen lippu Parisin herrana. Sitten julistettiin sosialismin valta alkaneeksi Berlinissäkin. Sosialismin voittoa seurasi kansain yhdistyminen. Europan kaikkien tasavaltain edustajat kokoontuivat Brysseliin, missä Europan Yhdysvaltain perustaminen julistettiin.»

Morin selitti sitten sosialistisen yhteiskunnan periaatteet. Hän kertoi, että tuotantovälineet kuuluivat nyt yhteiskunnalle, vaan nautintovälineet yksityisille. »Olemme hävittäneet», hän sanoi, »mahdollisuuden riistää yhteiskunnalta työn hedelmät yhden tai useampien yksityisten eduksi. Sosialistinen yhteiskunta ei eroa kapitalistisesta ainoastaan siinä kohden, että nyt kaikki tekevät työtä, vaan myöskin siinä kohden, ettei työ kapitalistisessa yhteiskunnassa ollut järjestettyä ja että silloin tehtiin niin paljon turhaa: kaupungeissa oli joukoittain virkamiehiä, hallitushenkilöitä, kauppiaita ja apulaisia, jotka työskenlelivät mitään tuottamatta; oli sotamiehiä; ja työn tulokset jaettiin huonosti».

Kysyin, kuinka oli ollut mahdollista saada kaikki tekemään työtä? Morin vastasi: »Raakalaisuuden aikana aina vanhan aikakauden loppuun saakka suosivat ylimykset ja rikkaat käsityötä ja huolehtivat vain vähässä määrässä henkensä viljelyksestä. Heidän halunsa oli aina sellaisiin toimiin kuin metsästykseen ja sotaan, joissa tulee kysymykseen enemmän ruumis kuin pää. Voihan siis sanoa, että he harjoittivat käsityötä. Heidän työnsä oli velttoa tai vahingollista, koska ennakkoluulot estivät heitä ryhtymästä hyödylliseen, onnea tuottavaan työhön ja koska hyödyllistä työtä niinä aikoina enimmäkseen harjoitettiin arvottomissa ja vastenmielisissä muodoissa. Verraten helposti on saatu kaikki rakastamaan työtä, kun työ on uudelleen saatettu kunniaansa. Raakalaisajan ihmiset ylpeilivät sapelistaan tai pyssystään. Nykyajan ihmiset ylpeilevät kuokastaan tai vasarastaan. Ihmisten pohjaluonne ei vaihdu.»

Kuinkas voidaan tulla toimeen rahatta?

»Me vaihdamme tavaroita sellaisilla osoituslipuilla, jollainen sinullakin on, toveri. Ne vastaavat työtuntejamme. Tavarain arvo mitataan sen ajan mukaan, mikä on mennyt niiden valmistamiseen. Leipä, liha, olut, vaatteet, lentokoneet y.m. maksavat niin ja niin monta työtuntia tai työpäivää. Osoitusten kauppa on kielletty, mutta sitä ei ole voitu kokonansa estää. Meidän joukossamme on nyt niinkuin ennenkin ahnaita ja tuhlaavaisia, ahkeria ja laiskoja, rikkaita ja köyhiä, onnellisia ja onnettomia, tyytyväisiä ja tyytymättömiä ihmisiä. Mutta kellään ei ole puutetta, ja onhan sekin jo jotain. Me emme sano, että ihmiset ovat pahoja, emmekä että he ovat hyviä; he ovat sellaisia kuin ovat. Mutta he elävät rauhassa, kun ei ole syytä miksi tappelisivat. Voimme ainoastaan yhdellä sanalla kuvata yhteiskuntatilaamme. Sanomme elävämme sopusoinnussa.»

Entä kuinka käy henkisen työn tällaisessa yhteiskunnassa? ehätin minä kysymään.

»Sosialistinen valtio suosii kaikkia opintoja. Opintoa katsotaan tuotannolliseksi, sillä ilman oppimista ei voi tuotantoa harjoittaa. Opinnot antavat yhtä hyvän olemisen oikeuden kuin työkin. Ne, jotka antautuvat pitkiin ja vaivaloisiin tutkimuksiin, saavat elää rauhassa ja kunniassa valtion kustannuksella.»

Puhe kääntyi myöskin perintöoikeuteen. Ihmetellen kysyin, kuinka käy laatuun se, etteivät lapset saa perintöä vanhemmiltaan? Morin vastasi:

»Kuinka moni sitten sai perintöjä kapitalismin aikana? Ehkä yksi tuhannesta tai kymmenestätuhannesta. Mutta saattoihan sen ymmärtää niinkauan kuin oli perheitäkin.»

Mitä, eikö teillä ole perheitäkään?

Cheron, josta minun kysymykseni näytti tuntuvan hyvin hassulta, rupesi selittämään: »Tiedämme kyllä, että kafferineekereillä on vielä avioliittolaki. Mutta me Europan naiset emme sido vapauttamme lupauksilla; tai jos sidommekin, niin ei laki tunnusta niitä päteviksi. Eivät miehet eivätkä naiset sitoudu lupauksiin; mutta kuitenkaan ei ole harvinaista, että heidän liittonsa kestää koko elämän. Vanhoina aikoina sai mies uskotelluksi naiselle, että nainen oli hänen omansa. Me emme mene sellaisiin ansoihin. Me uskomme, että ihmisolento kuuluu vain itselleen.»

Mutta lapset, mihin ne jäävät, kun ei ole olemassa perheitä? Eikö niitä hyljätä?

»Kuinka voit sellaista uskoa? Naisissa on hyvin syvä äidinrakkaus. Vanhoina inhottavina aikoina nähtiin äitien taistelevan hätää ja häpeää vastaan kasvattaakseen aviottomia lapsiaan. Kuinka äidit nyt jättäisivät lapsensa, kun siitä ei ole hätää eikä häpeää? Meidän joukossamme on paljon hyviä vaimoja ja hyviä äitejä. Mutta on paljon niitäkin naisia, ja niiden luku on lisääntymässä, jotka eivät ota miestä ensinkään.»

Oletteko onnellisia? minä vielä kysyin.

»Ihmisluonne on sellainen, ettei se voi nauttia täydellistä onnea. Mutta me olemme tehneet elämän siedettäväksi kaikille. Ja onhan jotain jo sekin. Jälkeläisemme pääsevät varmaan pitemmälle. Meidän yhteiskuntamme ei ole muuttumaton. Ulkonaista vaaraa tosin ei ole uhkaamaasa. Rajojamme puolustetaan sähköllä. Liiton ympäri on järjestetty salamavyöhyke. Siellä täällä istuu mies kiikari kädessään sähköpatterin ääressä. Muita sotamiehiä emme tarvitse, sillä kun hän painaa sormellaan nappulaa, voi hän yhdessä tuokiossa hävittää 500,000 miehisen armeijan. Mutta sen sijaan on meillä sisällisiä vihollisia: anarkisteja. Heitä on paljon ja he ovat innokkaita ja viisaita; melkein kaikki kemistimme ja professorimme ovat anarkisteja. He väittävät, että ihmiskunta voi tulla onnelliseksi vasta siinä tilassa, joka syntyy itsestään, kun yhteiskunta hävitetään. He ovat vaarallista väkeä ja olisivat vielä vaarallisempia, jos heitä vainoisimme.»

Aloin jo tietää tarpeeksi, nousin seisomaan ja kiitin tovereitani ystävällisyydestään minua kohtaan. Pyysin Monnia kuitenkin vielä vastaamaan yhteen kysymykseen: Onko teillä uskontoa?

»On», vastasi hän, »on moniakin, on aivan uusiakin. Ranskassa on inhimillistä uskontoa, positivismia, kristillisyyttä ja spiritismiä. Muutamilla seuduilla on vielä katolilaisiakin, mutta heitä on vähän ja nekin ovat hajaantuneet lahkoihin, sittenkuin 20. vuosisadalla kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Paavia ei enään pitkiin aikoihin ole ollut olemassa.»

»Älähän nyt», sekaantui Mikko puheeseen, »vielähän paavi on hengissä. Olen sattumalta tavannut hänen. Hänen nimensä on Pius XXV, hän on ammatiltaan värjäri ja asuu Orson kadun varrella Roomassa.»

Keskustelu alkoi nyt kulkea tutummilla ja hauskemmilla aloilla. Huvittavaa seurustelua olisi jatkunut tiesi kuinka kauan, ellei 20. vuosisadan kamaripalvelija olisi tullut minua herättämään.


* Kuuluisa ranskalainen kirjailija Anatole France on Dreyfus-jutun jälkeen ottanut innokkaasti osaa sosialistiseen herätystyöhön. Hänen uusimmassa romanissaan on tulevaisuuden yhteiskunnasta aaterikas kuvaus, jonka supistetussa muodossa lainaamme lehteemme.




Kyäkirjaston Kuvalehti 3/1906. B-sarja