Leo Tolstoi - Testamenttini


Testamenttini










Kauvemmin ei minun enää tarvitse odottaa eikä pitemmälle lykätä. Viivyttely ja miettiminen mitä pitäisi sanoa ei hyödytä mitään. Kuolema ei odota, minun elämäni on jo laskussaan ja saattaa minä hetkenä hyvänsä olemattomuuteen hävitä. Jos mieli tehdä ihmisille joku palvelus, jos mieli tyydyttää haluani joutavassa ja hyödyttömässä elämässäni tehdä vielä jotakin hyvää, niin saatan sen tehdä ainoastaan siten, että ilmoitan ihmisille ja veljilleni sen mitä puhtaampaa ja parempaa elämä on opettanut minulle kuin heille; mikä minua nyt vaivaa ja mikä on sydäntäni vuosikausia repinyt.

Kaikki ihmiset tietävät kuten minäkin, että elämämme ei ole sellainen millaisen sen tulisi olla, että me teemme toisiamme onnettomiksi.

Me tiedämme, että ollaksemme onnellisia ja tehdäksemme toisia onnellisiksi, meidän täytyy rakastaa lähimmäisiämme niinkuin itseämme, tehdä heille sitä mitä haluamme heidän itsellemme tekevän, ainakin olla tekemättä heille sellaista mitä emme soisi itsellemme tehtävän.

Se on vanha oppi, jonka kaikki uskonnot meille opettavat ja jonka ymmärryksemme ja omatuntomme jokaiselle meistä vahvistaa. Maallisen majamme katoavaisuus, joka meitä joka silmänräpäys uhkaa, muistuttaa meille joka päivä tekojemme tyhjyyttä, katoavaisuutta, ja niinmuodoin on ainoa mitä saatamme tehdä ja mikä meitä saattaa tehdä onnellisiksi ja iloisiksi, kuuliaisuus, joka hetkinen kuuliaisuus järkemme ja omantuntomme käskyille, huolimatta siitä uskommeko ylösnousemusta ja Kristuksen oppia vai emme. Mutta vaikkakin aikoja sitten olemme tunnustaneet tämän opin totuuden, emme me tee mitään sitä todellisuudessa toteuttaaksemme. Ihmiset tappavat toisiaan, varastavat toisiltaan, vahingoittavat toisiaan; sen sijaan että eläisivät ilossa, levossa ja rakkaudessa, kärsivät he, kiduttavat itseään ja tuottavat toisilleen ainoastaan vihaa ja pelkoa. Kaikkialla, koko avarassa maailmassa koettavat ihmiset huolellisesti pettää itseään elämänsä vuoksi, jota he eivät käsitä tahi väärinkäsittävät, he koettavat tuudittaa itseään unhoitukseen sammuttaakseen sisälliset tuskansa, kuitenkaan siihen kykenemättä. Niiden luku. Jotka järkensä menettävät ja kätensä itseään vastaan kohottavat, enenee päivä päivältä, koska heidän heikot voimansa eivät kestit inhimillisen luonnon vastaista elämää.

— Mutta voitanee kysyä — onko välttämätöntä että elämä on sellainen, onko välttämätöntä että on keisareita, kuninkaita, hallituksia, parlamentteja jotka varustavat miljoonia sotamiehiä kivääreillä ja kanuunilla ja joka hetki varustautuvat hyökkäämään lähimmäistensä kimppuun; onko välttämätöntä että on tehtaita ja suuria huoneustoja, joissa pidetään saatavilla hyödyttömiä tahi suorastaan vahingollisia esineitä, joissa miljoonat ihmiset, myöskin vaimot ja lapset tehdään koneiksi, jotka viettävät kymmenen, kaksitoista, vieläpä viisitoista tuntia päivästä näännyttävässä työssä, onko yhä tarpeellista, että avara maa, Jumalan vapaa luonto tyhjentyy ihmisistä ja sitävastoin kaupungit ravintoloinen, yömajoinen, kurjine lastenkotoinen ja sairaaloinen kasvavat äärettömiin, onko välttämätöntä että ihmiset pistävät vankeuteen veljistään tuhansia ja taas tuhansia?

Tahi täytyykö niin olla että Vapahtajan oppia, joka julistaa sovintoa, jokaisen rikoksen anteeksi autoa, joka saarnaa lähimmäisen rakkautta ja myöskin rakkautta vihamieheen, — että tätä oppia ihmisten keskuudessa lukemattomien uskonlahkojen saarnaajat sullovat, keskenään taistellen, mielittömiksi ja epäsiveellisiksi taruiksi maailman ja ihmisen luomisesta, hänen syntiensä rangaistuksesta ja hänen vapahtumisestansa Kristuksen kautta, aina jonkun dogmin tahi sakramentin pakon alaisina? Onko tämä ihmisille luonnollista, kuten muurahaisille ja mehiläisille on luonnollista asuen taiteellisesti rakennetuissa lajissaan tahi kopeissaan loppumattomiin keskenään taistella mitään ihanteita omistamatta. Ori todellakin ihmisiä, jotka uskovat että niin tulee olla.

Mutta ihmisen sydän ei tahdo sitä uskoa; se on kerran toisensa jälkeen noussut elämän valheita vastaan ja lakkaamatta uudestaan huutanut, että ihmisten tulee antautua järkensä ja omantuntonsa johdettaviksi; ja meidän päivinämme vaatii sydän voimakkaammin ja hartaammin kuin koskaan ennen.

Pohjaltaan emme ole ollenkaan eläneet, emme vuosisatoina, vuosituhansina, kokonaisena ikuisuutena; mutta nyt, ajattelemme me, rakastamme me ja iloitsemme elämästä.

Niin, me saatamme nämä seitsemänkymmentä vuotta, jotka meille on lahjoitettu — jos me nim. tämän iän saavutamme, sillä me saatamme kuolla minä päivänä, minä tuntina, minä minuuttina hyvänsä me saatamme nämä seitsemänkymmentä vuotta elää tuskassa ja vihassa tahi ystävyydessä ja rakkaudessa; me saatamme elää tietoisuudessa että teemme pahaa tahi paremmassa tietoisuudessa että olemme täyttäneet velvollisuutemme niin pitkälle kun olemme voineet.

— Kääntykää takaisin itseenne! tämän lauseen heitti ihmisille Jean Baptist Rousseau, — kääntykää itseenne! sanoi Kristus — kääntykää itseenne sanoi niin hyvin Jumalan ääni kuin omantunnon ja järjen ääni.

Yksi on ennen kaikkea tarpeellista: Pysähtykäämme ja pidättykäämme jokaisessa työssä ja jokaisessa huvituksessa ja kysykäämme itseltämme: »Elämmekö niinkuin meidän tulee vai tuhlaammeko hukkaan elämämme? Tämän elämämme, joka meille on määrätty elettäväksi kahden ikuisen tyhjyyden välillä.» Tiedän kyllä varsin hyvin, että sen ruoskan ahdistamana, jota toinen ihminen toisen ylitse heiluttaa, niin että hänen täytyy juosta ja pyöriä kuten hevosen vetämä ratas, näyttää meistä mahdottomalla olla paikoillaan ja silmänräpäystä ajatella, koska toiset meille heti huutavat: »Älkä ajatelko — toimikaa!»

Toiset taasen vakuuttavat: »Ei tule itseänsä ajatella, ei omia toiveitansa, kun kerran työ, jota teemme, tulee perheemme, taiteen, tieteen tahi yleisön hyväksi; kaikki vain yhteiseksi hyödyksi.»

Vielä toiset vakuuttavat: »Jo aikoja sitten on kaikki ajateltu ja todistettu. Kukaan ei ole mitään parempaa löytänyt; eläkäämme elämäämme; muuta ei ole!»

Ja toiset vielä lopuksi arvelevat: »On samantekevä ajattelemmepa tahi olemme ajattelematta. Eletään. Ja sitten kuollaan. Parasta on siis elää huvituksissaan. Jos tahtoo ajatella, tulee siihen päätökseen että elämä on huonompi kuin kuolema, ja silloin on paras laskea käsi päällensä eikä enään ajatella. Eläkäämme niinkuin voimme!»

Älkää kuulko näitä ääniä! Kaikille heidän perusteluilleen vastatkaa yksinkertaisesti: »Takanani näen ikuisuuden, jossa minua ei ole ollut; edessäni tunnen tämän loppumattoman yön, johon kuolema saattaa minut joka silmän räpäyksenä haudata. Nyt minä elän ja saatan elämäni, jos vapaaehtoisesti suljen silmäni, tuskan huippuun. Mutta minä tiedän myöskin, että jos pidän silmäni auki ja selvästi katson ympärilleni, voin elää parasta ja onnellisinta elämää. Mitä siis nuo äänet huutanevatkaan, mitkä koetukset minua repinevätkään, tahdon minä, vallatkoonpa minut kokonaan työ, jota olen alkanut, kuluttakoonpa minut elämä melkein loppuun, tahdon kuitenkin jäädä seisomaan, tahdon itseäni tutkia ja ajatella.»

Tämän pidän velvollisuutenani lähimmäisilleni teroittaa ennenkuin palaan takaisin äärettömyyteen.


Leo Tolstoi.




Lukutupa n:o 22-23 17.10.1906.