Bengt Lidforss - Hylyksi jäänyt filosofi


Hylyksi jäänyt filosofi







(Tämä pieni lastuntapainen on suomennettu huomattavan ruotsalaisen radikaalis-sosialistisen publisistin Bengt Lidforss’in syksyllä ilmestyneestä kirjasta «Socialistisk Journalistik». L., Lundin yliopiston dosentti, on ruotsalaisessa sanomalehdistössä (etup. «Arbetet«) julaissut melkoisen määrän yhteiskunnallisia oloja ja yleensä yhteiselämää käsitteleviä artikkeleja, kuvauksia, lastuja, joissa sangen jyrkästi esiintyy modernin luonnontieteellisyyden kanta.)


Istuimme taannoin illalla Café Bauerissa Leipzigissä, muutamat saksalaiset ja minä, ja katselimme monikansaista ihmisvilinää ympärillämme. Äkkiä virkkoi naapurini osoittaen solakkaa, vaaleaa germaanityyppiä, joka koetti ohjata naisseuraansa läpi kahvilan tungoksen:

«Tuossa kulkee kaikista uutukaisimman teologian edustaja, t:ri Lipsius, kuuluisan filosofin poika. Hän on teologian dosenttina Jenan yliopistossa, mutta julkaisi äskettäin oppineen teoksen, missä hän kieltää sekä sielun kuolemattomuuden että personallisen jumalan olemassaolon. Jenassa otetaan asia sangen tyynesti, ja teologinen tiedekunta on ainoastaan kääntynyt t:ri Lipsiuksen puoleen kohteliaalla kyselyllä eikö hän ehkä tahtoisi mieluummin väitellä filosofian dosentiksi, koskapa jumalan ja kuolemantakaisen elämän kieltäminen oikeastaan paremmin kuuluu filosofiaan kuin teologiaan. Ja tässä on todella Jenan teologinen tiedekunta oikeassa, siitä ei päästä, ja yleisesti luullaan, että t:ri Lipsius tulee seuraamaan sen antamaa neuvoa. «

«Onpa kuitenkin» virkkoi toinen saksalaisista, «sangen luonnollista ja kaikkialla tavallista, että teologista kehitytään filosofiksi. Mutta täällä Leipzigissä on meillä eräs kreikkalainen filosofi, joka on kehittynyt, tosin ei papiksi, mutta sen sijaan viinikauppiaaksi ja ravintolanpitäjäksi. Tarkoitan filosofi Anagnostopulosta, jolla on viinitupansa tässä aivan lähellä, ja jos herroja huvittaa maistella uuskreikkalaista nektaria ja kuulla hänen elämäntarinansa, niin lähdetään sinne.«

Perille tultuamme jouduimme kohta keskusteluun isännän, t:ri Anagnostopuloksen kanssa, ja havaittiin, että hän oli Sokrates, jonka ulkomuoto oli miellyttävä. Aluksi hän pysyi jotensakin suljettuna, mutta sittenkuin olin tahdikkaasti kautta rantain viitannut olevani minäkin haaksirikkoutunut yliopistomies, kuitenkin ilman toiveita päästä viinikauppiaaksi, niin hän laukesi puheliaammaksi, ja ennenkuin erosimme olin saanut kuulla hänen elämänsä tarinan:

«Siitä on nyt noin kaksikymmentäviisi vuotta kun minä nuorena ylioppilaana jätin isänmaani lähteäkseni tutkimaan filosofiaa runoilijain ja ajattelijain maahan. Minä olin siihen aikaan palava hengeltäni, ja uneksin kerran lietsovani kreikkalaisen filosofian uudelleen henkiin sekä perustavani uuskreikkalaisen neoidealismin, jossa tahdon piti olla ratkaisevana totuudentunnuksena. No niin, minut kirjoitettiin Leipzigin yliopistoon, ja voinpa huoleti vakuuttaa, että olin siihen aikaan yliopiston ahkerimpia ja innokkaimpia opiskelevia. Mutta ylioppilaana täytyi minun myöskin kuulua johonkin ylioppilasyhdistykseen, ja tästäpä alkaa kriitillinen käänne minun tarinassani. Olkoon kaukana minusta saattaa varjon vilaustakaan lankeamaan siihen yhdistykseen, joka minulle on tuottanut niin monta riemukasta onnen ja menestyksen hetkeä. Syy ei ollut heissä vaan minussa; en voinut tottua saksalaiseen olueen, nähkääs. Menihän se vielä viikon varrella, vaikka vaikeaa olikin, mutta suuressa lauantaikomerssissa, jolloin minua nuorena fuksina totutettiin kilpajuonnissa iäkkäämpien kanssa, ja jolloin pelkästä kunniantunnosta join itseni puolikuoliaaksi heidän kirotusta oluestaan — oli kerrassa sietämätöntä. Silloin tapahtui, että eräänä päivänä, välttääkseni tuota kauheaa lauantaiolutta, kirjoitin sukulaisilleni, että lähettäisivät minulle vadin kreikkalaista maalaisviiniä. Vati saapui, ja voinette kuvailla iloani, kun seuraavana lauantaina tuon inhottavan oluen sijasta sain juoda kotiseutuni puhdasta, tulista viiniä! Myöskin saksalaiset toverini mielistyivät siihen, ja minua pyydettiin hetimiten toimittamaan uusi lähetys tuota erinomaista juomaa. Sen teinkin ja kiitokseksi minut siitälähtien vapautettiin oluenjuonnista.

Vähitellen levisi huhu tuosta mainiosta kreikkalaisesta maalaisviinistä, ja kerran filosofisen seminaarin jälestä kysyi professori Wundt minulta, enkö tahtoisi hommata vadillisen hänellekin. Tietysti, olihan se suuri kunnia minulle. Jonkun ajan kuluttua sain sanan professori Leuckart'ilta pyynnöllä, että tekisin hänelle saman palveluksen kuin olin tehnyt prof. Wundt’ille. — Tietysti, sehän oli taaskin minulle suuri kunnia. Ennen pitkää sain niin monta kunniakasta tilausta, milloin siltä, milloin tältä professorilta, että minun täytyi vuokrata kellari pihanpuolelta säilytyspaikaksi viinivadeille. Mutta lukujani hoidin vielä sangen innokkaasti, vaikkakin nuo monet tilaukset kirjeenvaihtoineen, tilityksineen luonnollisesti jossain määrin häiritsivät työtäni.

Tapahtuipa sitten kerran, että nuhtelin joitakin talon lapsivesoja, jotka luvatta olivat tunkeuneet viinikellariini. Ne nähtävästi kielivät asiasta vanhemmilleen, sillä seuraavana päivänä sain kehotuksen poliisilta lunastaa «Gewerbeschein«, viinikaupan harjoittamisen lupalippu. No ei muuta kun noudattaa kehotusta, ja niinpä jouduin viinikauppiaan kirjoihin, vaikka yhtaikaa olinkin ylioppilas. Kului vuosi, toinen, ja viiniliikkeeni kasvoi yhä suuremmaksi, lopulta todella estäen lukujani, sen huomasin.

Eräänä päivänä sain sitte kutsun saapua akademisen senaatin eteen. Oppineet herrat olivat erittäin kohteliaita, mutta sanoivat, että nyt minun vihdoinkin täytyi päättää rupeaisinko viinikauppiaaksi vaiko filosofiksi, kummaksi tahansa, mutta ei kahdella alalla yhtaikaa. — «Kunnianarvoisa senaatti» vastasin, «asia on erittäin vakava, sitä ei voi tuossa tuokiossa ratkaista, minun täytyy pyytää itselleni aikaa, miettimisaikaa.« — «Luonnollisesti» vastasivat he, «asia on erittäin vakava, se on selvää, teillä on kolmen kuukauden miettimisaika päätöksen tekemistä varten.«

Kun ne kolme kuukautta oli kulunut, en ollutkaan voinnut tehdä päätöstäni, ja minulle uudistettiin miettimisaikaa yhden, toisen, kolmannen, neljännen kerran. Mutta viidennellä kerralla sanoi rehtori, että nyt minun ehdottomasti täytyi tehdä päätös. — «Kunnianarvoisa senaatti« vastasin minä «asia on erittäin vakava... — «Kyllä kyllä« keskeytti rehtori, «me olemme tutkineet yliopiston aikakirjoja, ja keksineet, että ainoastaan kerran, nimittäin neljännellätoista sataluvulla, on sattunut samallainen tapaus. Mutta nyt — teidän täytyy ehdottomasti ilmoittaa päätöksenne: tahdotteko ruveta filosofiksi vaiko viinikauppiaaksi!«

Silloin rupesin asiaa vakavasti miettimään. Kokosin parhaat sielunvoimani ja punnitsin mielessäni: kulkeako nyt edelleen opin teitä ja tulla filosofiksi — mikä olisi silloin tulevaisuuteni? Voin päästä opettajaksi johonkin pikkukaupunkiin Kreikanmaalla, ja sekään ei ole varmaa, koskapa kaikki virkapaikat kotona Kreikassa ovat valtiollisten vihurien tuuliajona. Eikö siis ole parempi jäädä tänne runoilijain ja ajattelijain maahan, missä minä viinikauppani kautta olen päässyt maan syvällisinten ajattelijain persoonalliseksi tutuksi ja sitäpaitse saavuttanut varman toimeentulon. — «Kunnianarvoisa senaatti« vastasin minä «rupean viinikauppiaaksi.«

«Se on oikein» vastasi koko senaatti, ja sitten he onnittelivat ja kattelivat minua. —

Nyt olen jo monta vuotta menestyksellä pitänyt viinikauppaa täällä Leipzigissä. Välistä kun astelen asfaltilla suurkaupungin tukahuttavassa sauhussa ja ajattelen kotiseutuni siintävää taivasta ja puhdasta ilmaa, nousee mieleeni kummallinen tunne, mutta päätöstäni en kadu. Kreikassa olisi osani ollut pitää pahanilkisiä poikia kurissa ja herran nuhteessa, täällä saan yhä edelleen olla opiskelevana ja kuunnella syviä syntysanoja suurten tiedemiesten suusta. Tänään odotan erästä kreikkalaista professoria; hän tulee tänne kahdesti viikossa, ja silloin juomme lasin maalaisviiniä sekä arvostelemme uusimpia arveluja maailrnankaikkisuuden merkityksestä.«

«Herr Doctor, Professor Moraitis ist da!« ilmoittaa hovimestari syvästi kumartaen.

Sanoimme hyvästit rakastettavalle kreikkalaiselle ja läksimme. Eteisessä mennessämme kuulin kuinka tohtori Anagnostopulos telefonissa vastaanotti suurellaisen viinitilauksen, ja ajattelin professori Wundt'ia, vanhaa filosofia, joka kerran kohtalot kääntävällä viinitilauksellaan oli iskenyt tämän aukon uuskreikkalaisen filosofian rintamaan.





Päivä 1/1908.