Juhani Ahon ”Tuomio” Italian aikakauskirjallisuudessa. Firenzessä ilmestyvä arvokas kirjallinen viikkolehti ”Il Marzocco” (Kivileijona) julkaisee viime sunnuntain numerossaan laajahkon selostuksen ynnä arvostelun Tuomiosta otsakkeella ”Calamita politiche finlandesi sullas cena” (Suomen valtiollinen kovanonnen aika näyttämöllä). Kirjoittaja — josta toimitus ilmoittaa esilauseessa, että se ei voi julaista ”tuon etevän suomalaisen nimeä, syistä jotka ilman muuta käyvät lukijoille selville” — huomauttaa ensin, että kuuluisa romaaninkirjoittajamme Juhani Aho tällä kertaa on ottanut aiheensa nykyaikaisesta politisesta elämästä, Bobrikoffin sortokauden huippenemisajalta. Tähteellistä, asiallista ja selvää draaman sisällyksen selontekoa — jota meidän on tarpeetonta tässä lukijoillemme toistella — seuraa sitten arvostelu:
Tässä draaman pääsisällys; tekijä esiintyy siinä täysin itsenäisenä, kaikkea hallitsevana. Vaikkakin hän kuuluu vastustuspuolueeseen ja sen perustuslailliseen ryhmään, ei hän kuvaa vastapuolueen henkilöitä liiaksi synkillä väreillä. Hänen näytelmänsä ei ole poliitinen tendenssikirjanen, vaan historiallinen tutkielma, ja ihmettelemistä ansaitsee se puolueettomuus, millä hän on kuvaillut itseänsä niin läheistä ajanjaksoa. Oloja kuvaavana esityksenä se on tieteellisen tarkka ja on jääpä kallisarvoiseksi sivistyshistorialliseksi muistomerkiksi. Mutta myöskin sen kirjallinen ja taiteellinen arvo on yhtä suuri. Kaikki draamassa esiintyvät henkilöt ovat todellisia luonteita eikä abstraktsiooneja; ja henkilöiden vastakkaiset halut ja pyrkimykset saavat draamallisen konfliktin syntymään, joka on sangen mieltäkiinittävä. Toiminta sukeutuu välttämättömyydellä noitten eri henkilöitten eri luonteista ja pyrinnöistä — ja sehän on draamalle oleellisia perusominaisuuksia. Omituinen ja ylevä ilmiö on deporteeratun henkilö. Hän ei kertaakaan ilmesty näyttämölle, ja kuitenkin hänen miellyttävä ja traagillinen hahmonsa kasvaa piirre piirteeltä sielunsilmämme eteen, ja hänen loppunsa vaikuttaa järkyttävällä voimalla. Hän on oikeastaan päähenkilöitä: poissaollen ja kuoltuaankin hänen osallisuutensa toimintaan on tuntuva. Tässä on draamallinen keino, jonka käyttäminen on mitä vaikein, mutta tekijä on voittanut kaikki vaikeudet luomalla tästä ihmeteltävää taidetta. Toinen tämän näytelmän mainittava piirre on se suuri keskitys ja draamallisten keinojen säästeliäisyys, mitä tekijä on käyttänyt. Kolmen näytöksen suppeassa puitteessa on hänen onnistunut saada esille kansakunnan kaikki paraimmat puolet sen taistelussa sortovaltaa vastaan. Toisen näytöksen eepillinen leveys kyllä on suhteeton: rouvan kertomus on liiaksi lavea, mutta tämä perusteellisuus ei ole epäoikeutettu, sillä draaman nuorella päähenkilöllä, joka johtuu tekemään murhan ja itsemurhan, on tilaisuus kertomuksen aikana tutkiskella henkistä tilaansa: päästä selville siitä, että hänen olentonsa ja luonteensa jo ovat kypsyneet lopullista tekoa varten. Sen vuoksi nuorukainen ei tässä puhukaan paljoa, tämän osa on mykällä näyttelemisellään kaunopuheinen. Myöskin muut henkilöt tässä näytöksessä ovat mieltäkiinittäviä ja heidän osansa ovat otollisia esitettäviksi, vaikkakin jotensakin vaikeita.
Vielä on ihmeteltävä sitä tapaa millä Aho lopussa kuvaa karkoitetun leskeä. Tämä ei tuomitse: hän vetoaa kuoleman valtavuuden edessä korkeaan sovinnollisuuden aatteeseen. On aivan kuin tämä nainen, jota sortovalta niin julmasti on kohdellut, sanoisi: ”Elä tapa!” Siis aseella, joka on miekkaa ylevämpi, on Suomen kansan nyt taisteltava sortajaa vastaan.
Juhani Aho todistautuu vielä kerran tällä draamallaan kansamme suureksi kirjailijaksi.
Päivä 15/1908
