Johannes Öhquist: Der Pilger.
Wieniläisen kustantajan Hugo Heller & Cie'n toimittamana on juuri painosta ilmestynyt hienossa, elegantissa ulkoasussa yliopistonlehtori J. Öhquistin saksankielinen runokokoelma. Itsessään on jo merkillistä, että joku maanmiehistämme esiintyy kirjallisen Europan kilpakentällä. Vielä enemmän tavallisuudesta poikkeavaa on, että tämä tapahtuu alkuperäisellä teoksella, ilman kääntäjän aina vaikeaa ja viilentävää välitystä. Toistaiseksi lienee Adolf Paul ainoa, joka meidän maastamme käsin on saksalaisena kirjailijana esiintynyt, missä määrin me sitten lienemmekin oikeutetut häntä ollenkaan suomalaisena pitämään.
Kenties on myöskin hra J. Öhquist kirjailijapersonallisuutena katsottava kuuluvaksi näihin mieltäkiinnittäviin kansallisiin välimuotoihin, joiden kieli on toinen kuin heidän maansa ja usein vielä enemmän toinen kuin heidän henkensä ja verensä rytmi. Kuinka tahansa, — Runebergin maassa ei meidän ole tarvis sellaista ihmetellä. Tunnettua on, että Johannes Öhquistin veli Alexander Öhquist äskettäin esiintyi ruotsinkielisenä kirjailijana näytelmällä Brottsjöar", joka täkäläisessä Ruotsalaisessa teatterissa viime talvena esitettiin. Tämäkin todistuksena siitä, miten satunnaisia äidinkielen rajat voivat välistä olla ja miten moneen muotoon suomenmaalainen henkinen elämä voi pukeutua.
Der Pilger on omistettu Axel Gallén-Kallelalle, jolle muistaakseni myös Adolf Paul on jonkun teoksistaan omistanut. Myöskin muulla tavoin on Johannes Öhquist jo ennen osoittanut mielenkiintoaan erityisesti juuri Kallelan taiteilijapersonallisuutta kohtaan. En arvattavasti erehtyne, jos väitän hänen samalla olevan yhtä suuren Sibelius-musiikin ihailijan kuin Adolf Paul on niin usein todistanut olevansa. Kun tiedämme, mitä nämä kaksi mestarinimeä Suomen taiteen historiassa ennen muuta merkitsevät, huomaamme samalla, mitä meidän saksalais-suomalaiset kirjailijamme meidän maastamme tahtovat alleviivata kirjallisen Europan eteen astuessaan.
Se on Suomen aavojen erämaiden yksinäisyystunnelma, Gallén-tunnelma, Sibelius-tunnelma, tuo erikoinen uusromanttinen mieliala — ihminen yksin vastaan maailman kaikkeutta — jonka me niin hyvin ymmärrämme. Myöskin täytyy minun suoraan tunnustaa, että ne ovat juuri samat yksinäisyystunnelmat, jotka näiden rivien kirjoittajaa ovat Johannes Öhquistin runoissa enimmän viehättäneet. Me tapaamme niistä voimakkaan, karun ja miehekkään tunne-elämän, jossa omasta puolestamme olemme näkevinämme paljon puhtaasti suomalaisen ympäristön vaikutusta. Meille haastaa niistä yksinäinen, taisteleva henki, epäilevä ja resigneerattu tosin, mutta ei koskaan päästävä otettaan. Samalla soinnahtaa pyhiinvaeltajan sydämessä monta herkkää ja surun voittoista säveltä, jotka usein pukeutuvat kauniisiin ja miltei klassillisiin luonnonnäkemyksiin.
”Notturno” osasto on mielestäni kirjan vankin. Mutta myöskin muut lukee mieltymyksellä. Kaikista henkii meitä vastaan taiteellinen itsehillitseminen ja kypsä arvostelukyky, jotka yhdessä melkoisen mielikuvituksen ja tavallista syvemmän tunnepohjan kanssa ovat monta kirkasta ja tahkottua helmeä tuottaneet. — Vähäpätöisyyksiä ovat eräät aforismit. — Erikoisesti huomattavat ovat viimeisen osaston ”kesäsinfonian” vapaat säkeet, jotka paikka paikoin saavat aivan monumentaalisen kaiun ja iskeväisyyden.
Toivomme teokselle myöskin suomalaisissa kirjallisissa piireissä ansaittua leviämistä ja huomiota.
Eino Leino.
Päivä 33-34/1908.
