Tää syksy on: se — vielä särkee sydämes!
Sa pois pakene!
Päivä hiipivi vuorien taa,
se nousemistansa nousee
ja lepää askeleen astuttuaan.
Miks maailma kuihtui niin!
Kielissä uupuneen soittimen
soi tuulen laulu.
Pois paennut toive on —
sitä kaipaa se vaikertain.
Tää syksy on: se — vielä särkee sydämes!
Sa pois pakene!
Oi hedelmä puun,
sa vapiset, lankeat maahan?
Salatiedon minkä sulle
yö opetti,
kun jäätävä kauhu sun poskes,
sun purppuraposkesi peittää? —
Sa vaiti oot, et vastaa?
Ken puhuu vielä? — —
Tää syksy on: se — vielä särkee sydämes!
Sa pois pakene! —
En kaunis oo
— niin puhuu syksyn kukkanen —,
toki lemmin ma ihmisiä
ja lohdutan ihmisiä —
he vielä kukkia saavat nähdä,
ja puoleeni kumartua
ah! ja minut murtaa —
ja muisto jälleen leimahtaa
silmässä ihmisten,
m u i s t o m i n u a k a u n i i m m a s t a —
Tää syksy on: se — vielä särkee sydämes!
Sa pois pakene!
Kirj. Friedrich Nietzsche.
Suom. Aarni Kouta
Päivä 21/1908.
