Auringon ylistystä.
Pitkät pilviset päivät, kolkot ja lamauttavan sameat kuin Suomi paran kohtalo. Kun elämän kolkkouteen liittyy pitkä pilvisää, kun sankat harmaat usvat estävät suuren elvyttäjän, auringon, jakelemasta lämpimiä antimiaan, silloin mieli vähitellen väsähtää ja lakkaa viimein odottamasta auringonpaisteisia päiviä.
Ainoastaan työ, tuo suuri tyydyttäjä, silloin antaa mielelle viihdytystä. Mutta työ tumman taivaan alla lopulta sekin kieltää tyydyttävän vaikutuksensa.
Mieli maassa menin levolle. En enää huomispäivältä odottanut muuta kuin arki-tavallisuutta, itsepäisen kolkkoa usvasäätä. Mutta varhain seuraavana aamuna minut herätti kauan kaihoamani aurinko. Ihastuneena katselin ympärilleni huoneessa. Kuluneet seinät hohtivat, aurinko kuvasi niille koivunlehtien avulla hienovivahduksisia, vitkaan liikkuvia mosaiikkikuvioita, vanhat huonekalut olivat kuin kirkastuneet, koko huoneeseen oli painunut uutuuden, koskemattomuuden leima.
Riensin ulos. En ollut edellisenä iltana huomannut poutaa ennustavaa kastetta. Siksipä tämä herttaisen kirkas aamu oli vallan odottamaton ilon yllätys. Runsaiden kastehelmien vilkuttaessa minulle pieniä monivärisiä prismojaan, kuljin rannalle. Aurinko oli hymyilevältä siniseltä taustaltaan luonut kultaverkkonsa Vuoksen ulapalle, ja siinä se kimalteli veden peilitasolla kuin olisi se tietänyt valoisien päivien ja elähyttävien toiveiden onnellista apajaa. Kaukana siintivät tummansiniset metsät, korkeina, näköpiiriä rajoittavina ja täynnä etäisyyshoukutuksia. Ja läheisempi, vastaisen rannan metsä kohosi juhlallisena, uhkuen aamunhartautta, lumoavana väri- ja varjo-rikkauksineen.
Katsellessani kaikkea tätä auringon tenhotyötä minä, joka en yleensä odota suuria ihmisiltä ja elämältä, tunsin tavattoman luottamuksen valtaavan itseni. Ajattelin: Mitenkä paljon itsekkäisyyttä ja välinpitämättömyyttä lieneekin ihmisiä toisistaan erottamassa, miten sitkeä lieneekin suomalainen hitaus, miten itsepäinen hänen vanhoillisuutensa, niin kesäinen aurinko on vahva karkoittamaan kaikki sameat mielen usvat, kaiken kankean sydämen roudan. Aurinko, tämä uupumaton ihmisystävä, tämä elämän ylläpitäjä ja hyväntekijä, joka antaa täysin käsin, joka parantaa, joka uudistaa ja kaunistaa köyhän olemassaolon, tämä verraton, suuri taiteilija, joka jakelee sekä hyvyyttä että kauneutta, itse mitään vaatimatta takaisin, ylistystä odottamatta, se epäilemättä meissä, sen hyvänsuovista säteistä elävissä Pohjolan poloisissa lapsissa, jos eivät mielemme ole usvasäistä auttamattomasti jähmettyneet — ja sitä ne eivät vielä ole — se epäilemättä meissä herättää nöyryyttä ja halua puolestamme epäitsekkäästi jakelemaan lämpöä Suomi emolle. Se velvoittaa meitä tänä individualismin ja yli-ihmisyyden ylpeänä aikakautena edes hieman unhottamaan omaa rakasta minäämme ja hartaasti pyrkimään suureen ja puhdistavaan itsekieltäymykseen.
Miten tämä yhteinen emomme muuten jaksaa pysyä yllä, kun ehkä vielä sakeammat ja pitkällisemmät pilvisäät verhoavat sen auringon, mistä me talvenmaan lapset itse muuten noudamme lämpöä, silloin kun jalo valonantajamme estetään päiviämme lämmittämästä ja kaunistamasta!
Jalmari Hahl.
Päivä 29-30/1908.
