Hautuumaalla.
Novelli, kirjoittanut Jonas Lie.
Ylhäällä tunturilla sijaitsi pieni hautuumaa hautakivineen, muistopatsaineen, ristikko- tai pensasaitaisine hautoineen. Paljon oli myös hautoja, joita peitti mätäspenger ja siinä risti ja ”Kristuksen veripisarat.”
Sieltä saattoi nähdä kauas yli meren miten purjeet taivaan rantaa piirsivät.
Kylä oli ylpeä hautuumaastaan; ja kykenipä sen katoava kauneus jonkun verran kilpailemaan suurempienkin hautuumaiden kanssa. Se oli erittäin soma ja hyvin hoidettu.
Penkit olivat tänä iltana vielä tyhjät, eikä muutenkaan ollut ketään hautuumaan varsinaisella kauniilla-puolella paitsi erästä miestä, joka vesiruisku kädessä kasteli kukkia ja puhdisteli käytäviä. Seuraava päivä oli sunnuntai ja lauantai iltaisin kävi aina yksi ja toinen koristelemassa hautoja.
Vähemmin varakkaiden haudat olivat täällä kuten muuallakin vetäytyneet vaatimattomasti hautuumaan syrjään.
Kauimpana tuolla, missä kiviaita ikäänkuin laskeutui maanlaadun mukaan maantietä kohti kiipeili kaksi tyttöstä saadakseen kiini ruusupensaasta aidan toiselta puolen, jossa vielä näkyi kesäkukoistuksen jälkiä, ikävästä eivät ne olleet puhjenneet täyteen kasvuunsa.
He puhelivat ja hääräilivät saadakseen kiini kukista.
Heistä kahdesta oli tullut eroamattomat ystävät, sen jälkeen kun Andrine nyt kesäloman loputtua oli tullut kansakouluun. Ensiksi oli Andrine käynyt asioilla Maren'in kanssa Rickert'illä ja sitten oli Maren auttanut Andrine'a poimimaan vihreitä ruohoja ja kukkia ympäri mäkeä hänen isänsä haudalle.
”Mutta”, pitkitti Andrine, ”jos sinä nyt olisit sattunut särkemään öljypullon ... Minä sanon vaan, jos sinä olisit sen tehnyt?”
”Jos, niin, mutta minä en sitä tehnyt.”
”Mutta minähän sanoinkin vaan jos, ymmärrätkö, jos sinä olisit sen tehnyt, olisiko sinun isäsi lyönyt sinua?”
”Kyllä vaan!”
”Luudallako?” ... kysyttiin, samalla kun kaksi suurta vakavaa silmää uteliaana tarkastelivat.
”Minäpä luulen, että hän olisi tullut aivan hulluksi ja tarttunut keppiin.”
”No mutta, jos sinä nyt samalla olisit juossut suoraan hänen syliinsä?”
”Oletko sinä järjiltäsi?”
Maren seisoi hämmästyneenä suu auki. Ja se sitten olisi auttanut. Andrine'lla ei ollut aavistustakaan siitä, millaisia isät ovat. Hän oli kertonut, että hänen isänsä oli kuollut, kun hän oli vasta vuoden vanha, ja että hän oli ollut niin perin kiltti ...
Kyllähän Maren'inkin isä oli kiltti, paitsi kun hänen äitinsä tarvitsi rahaa, tai veljensä Adolf auttoi häntä maalien tekemisessä. Mutta kaikki tuo, mistä Andrine kertoi: katsoa hänen kelloaan, mennä häntä vastaan, kun hän tulee kotiin, ja kantaa hänen maaliastiataan, mennä kävelemään hänen kanssaan joka sunnuntai ja pitää häntä kädestä, — tekivätkö hänen viisi sisarustaan myöskin niin ? ...
Andrinen vaaleankeltainen ja Maren'in punainen hiushuippu alkoi liikkua kiviaidan toisella puolen. Tuolla oli muutamia suuria sinisiä revonkelloja aivan nokkosten keskessä pensaassa, jotka heidän pitäisi saada, tehtävä, joka tuotti Andrine'lle arveluttavan pitkän halkeaman hameen helmaan.
Andrine jatkoi keskustelua tiedustellen mitä Maren'in isä mahdollisesti sanoisi, jos Maren olisi noin hameensa repinyt. Hän katsahti samalla pelokkaasti pieneen tupaan päin maantien toisella puolen, jossa pihamaalle ja aidalle oli asetettu pestyt vaatteet, joita ei vielä oltu viety yöksi sisään. Olisi äiti nyt ollut ulkona, missä vaatteita valkaistaan, olisi hän hyvin nähnyt tuonne ylös.
Andrinen äiti, Lava Olsen, oli sorea nuori nainen. Hänelle toivat hienomman pesunsa ja silityksensä kaikki kylän paremmat ihmiset, jotka eivät itse niistä kotonaan huolehtineet. Ja siihen oli oma syynsä minkätähden hänen täytyi asua niin syrjässä rannalla kuin nti Mortensenin luona, joka puutarhastaan myi porkkanoita, lanttuja, ajuruohoja ja muita vihanneksia. Siellä oli kylän pehmein vesi, ei jälkeäkään salpeterista, niin että siinäkös vasta saippua vaahtosi.
Andrine oli oppinut tavaamaan, lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan kotona nti Mortensenin johdolla; hän oli saanut kasvaa siellä muuten jokseenkin yksikseen.
Vasta nyt syksyllä tuli hän kansakouluun, missä kaikki muut lapset kävivät. Aina kun hän oli leikkinyt jonkun kanssa heistä kiusasi hän äitiä kotona mitä kiusallisimmilla kysymyksillä.
Kaikilla pikku tytöillä, joita hän tapasi, oli isä. He tunsivat hänet kaikki ... Kirvesmiehen Marthe'n isä oli koko kesän Kjevigissa. Mutta missä oli hänen? Eikö hänellä sitten ollutkaan isää?...
Hän kyseli ja tutki.
Se koski joka kerta niin kipeästi äitiin, ja pikku Andrine katsoessaan häneen ja kysyessään tutkivin katsein oli niin surullinen, vähällä pyrskähtää itkuun.
Niin keksi äiti eräänä päivänä, että hän on kaukana merellä.
”Missä?”
”Kaukana — Amerikassa.”
”Milloin hän tulee takaisin?”
”En tiedä pienoiseni”, Lava istuutui ja itki ... ”me saamme kenties joskus kirjeen ... joskus ... aikaa myöten.”
Mutta silloin alkoi Andrine etsiä kirjeitä kaikkien merimiesten vaimojen luona lähistöllä, kyseli milloin ne tulivat ja kuka niitä toi.
Se ei ollenkaan käynyt päinsä. Lapselle täytyi antaa oikea tieto asiasta sanoi neiti Mortensen.
Lava oli ajatellut, että hän kertoisi lapselle kaikki kun hän olisi tullut suuremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi ... Andrine oli niin altis ja äidistä tuntui aina, ikäänkuin hän tahtoisi katsoa häneen syvillä silmillään, kun hän saisi tietää, että hän ei olekaan niin hyvä kuin kylän muut lapset.
... Hän tahtoi myös saada tietää hänestä, joka oli saattanut hänet maailmaan, — miten monta ajatusta noissa aivoissa liikkuikaan!...
Lavasta tuntui, ettei hän voisi katsoa lapseen sen ajan jälkeen, kaikkea sitä mitä hän tutkisi ja ajattelisi hänestä ...
Ja kuinka saisi hän sitten mahtinsa ja valtansa?
Ja hän lykkäsi sen päivästä päivään yksinään pohtiessaan ja miettiessään ...
Ei, hänen täytyy lykätä se siksi, kunnes on saanut lapsensa siksi paljon eteenpäin, että hän pian voisi peittää häpeän vierailta.
Ja niin sai pikku Andrine eräänä päivänä tietää, että hänen mieltään ei ole aikaisemmin tahdottu pahoittaa kertomalla miten asianlaita oikeastaan on. Se on niin, että hänellä ei ole isää, isä on kuollut, niin aikaisin, ettei hän voi hänestä mitään muistaa, hän oli vasta vuoden vanha; ja nyt on hänellä maailmassa ainoastaan äiti, josta hänen tulee ottaa vaari.
Näytti siltä kun lapsi olisi tyytynyt tähän, kunnes hän eräänä päivänä oli ollut lasimestarin Dinan kanssa hautuumaalla ja tämä oli näyttänyt, missä hänen sisarensa lepää.
Nyt tahtoi Andrine jyrkästi saada tietää missä hänen isänsä makasi haudattuna, — oliko hän heitä lähimpänä olevalla puolella vaiko kauempana kirkkoon päin, oliko siellä ristiä, eli ainoastaan joku kasvi tai pelkkä nurmi ? ...
Hän kulki ja riippui äidissä ja kyseli kyselemistään.
Eräänä aamuna oli hän uneksinut isästään ja nähnyt hänet aivan selvästi. Hänellä oli kaunis valkea parta ja katsoi niin kiltisti häneen, ja kellon vitjat olivat vihreät, syystä että hän oli maannut maansisässä ...
Neiti Mortensen joutui aivan pois suunniltaan; lapsihan ei ajatellut mitään muuta!
Erään kerran kun pienokainen alkoi itkeä katkerasti ja puhua toisista pikkutytöistä, jotka saivat käydä koristelemassa omaistensa hautoja, täytyi Lavan luvata mennä hänen kanssaan sinne ylösnäyttämään hautaa. Ei tänään, — vasta silloin kun hänellä oli oikein hyvää aikaa ja oli sellainen ilma, että hän saattoi pesultaan lähteä.
Mutta päivää, jolloin äiti saattaisi lähteä, ei tullut koskaan; hän lupasi viikosta viikkoon.
Silloin alkoi Andrine yksinään salaa käydä hautuumaalla etsimässä. Ja kun hän palasi uskoi hän varmasti, että se oli joko tämä tai tuo hauta ... ne näyttivät niin semmoisilta kun hän oli ajatellut.
Eräänä iltana vuotivat hänen kyyneleensä tulvinaan, — hän oli asettanut kukkansa juuri siihen paikkaan, missä hän luuli isänsä rinnan olevan.
Muu ei enää auttanut. Lava otti lasta kädestä ja talutti hänet hautuumaalle. Tuolla syrjässä, kolmas hauta kiviaidasta, tuo joka oli miltei maan tasalla ja ruohon peitossa paitsi yhtä kulmaa, se se oli!
Ja vaikka Andrine olisi saanut sen loistavan kuninkaan talon, josta neiti Mortensenin kertomissa seikkailuissa puhuttiin, ei mikään olisi kyennyt tukahuttamaan sitä iloa, joka loisti hänen kasvoistaan ja silmistään, kun hän vihdoinkin oli saanut tuon pienen maapalan omakseen.
Hän kävi siellä joka lauantai-ilta, useammin ei häntä laskettu, ja laitteli ja leikki itsekseen.
Ja tätä hän oli nyt tehnyt kolmatta vuotta, kun hän sai Maren'in toverikseen sinne. Hän oli kuvitellut itselleen kokonaisen unelman isästään, miten he puhelivat keskenään ja pitivät toisistaan.
Andrine istui nyt kiviaidalla lanka suussaan kostuttaen sitä ja kiertäen korren ympäri. Hivuksista näkyi, että hän oli ollut ruusu pensaassa ja hänen hameessaan oli yksi ja toinen kohta, josta hän illalla sai vastata. Kasvojen ilmeet ja väreet suun ympärillä ilmaisivat, että hän koko ajan tiesi miten hänen isänsä hautaa tuli koristaa.
Hänen äitinsä ei koskaan käynyt haudalla, sillä, kuten hän sanoi, hän tulee siellä aina niin surulliseksi. Hauskinta mitä hän maailmassa tiesi olevan, olisi, jos hänen isänsä eläisi ...
Silloin olisi heilläkin vene, ja hän saisi olla mukana kalastamassa lahdella isänsä kanssa kuten Maren'kin, ... ja huoneen nurkassa sisällä pieni nukketupa, jonka hän voisi lukita. Ja sitten kokoisi hän lastuja ja kantaisi sisään kun isä hakkaisi halkoja, jotka äiti on ostanut ja saanut maksaa paikalla, kun tuo Martin, joka on aina niin juovuksissa ja vihanen, on niin häijy ...
Mutta mieluummin kuvitteli hän, että isänsä oli ulkona matkoilla ja kirjoitteli sieltä kotiin; pienokainen teki itse kirjeet ja oli noutavinaan ne sitten postista, joka hänellä oli sillan alla. Ja sitten kirjoitti hän takaisin kaikesta siitä, mitä hän tahtoi saada itselleen. Nyt kun hän oli sen verran oppinut oli hän ompelevinaan hänelle vyön, kuten luotsi-Torgensenin Aune teki isälleen. Hän saattoi nähdä isänsä kasvot, niin usein kun halusi, talvella, kun hän seisoi uutimien takana.
Hän oli tarkasti pannut merkille miten hienoja hautoja koristeltiin. Heillä oli kukkia ikkunoilta, joita he asettivat haudoille, usein kukka-astioineenkin. Hän oli seissyt ja katsellut. Kerran oli eräs rouva, joka oli puhdistelemassa ja istuttamassa, kysynyt mitä hän siinä seisoa törrötti ja luullut, että hän kenties tahtoi ottaa kukkia; mutta kun hän sai tietää, että Andrinellakin oli hauta toisella puolella, oli hän lahjottanut hänelle kukistaan ja antanut hänen katsoa miten niitä istutettiin maahan ja kastettiin. Ne eivät olleet välittäneet lumesta, vaan olivat pysyneet yhtä hyvinä ja puhjenneet esiin sekä viime- että tänä vuonna.
Heti kun he ovat sitoneet viimeiset korret saisi Maren nähdä, minne hän muuriin oli piiloittanut sekä puukaapimen että astianpalasen, jolla hän otti vettä.
Kello kävi jo seitsemää, ja auringon säteet lankesivat vinosti hautuumaalle muodostaen siellä pitkiä varjoja.
Mutta he olivatkin jo saaneet valmiiksi kaksi oivallista seppeltä. Työnsä hedelmiä varovaisesti nostaen käsillään kiipesivät he aidan yli ja menivät haudalle. Kun Maren vaan seisoi hiljaa saisi hän nähdä miten tässä menetellään. Ensiksi otetaan pois viime lauantaina asetetut, jotka ovat jo kuivuneet, sitten puhdistetaan haudan syrjät rikkaruohoista, käännetään ja muokitaan hautaa niin, että siinä näkyy vaan musta, kaunis multa; — ja sitten lasketaan molemmat seppeleet, suurempi keskelle ja Maren'in alas jalkapuolelle.
”Herra siunatkoon, mitä ne lapset keksivät!” kuului naisääni.
Kaksi naista tuli haudankaivajan kanssa, jolla oli lapio ja musta puuristi valkeine nimikirjoituksineen otsikossa.
”Mitä te täällä teette?” ... kysyi lihavempi naisista, jolla oli kukkaisastia kädessään, yhä enemmän hämmästyneenä kun tuli aivan lähelle ja näki haudan kunnossa ja kaksi seppelettä päällä.
”Mutta Herra armahda, eikö tämä ole ikäänkuin merkki siitä, että vanhan Tron Disen'in hauta ei sittenkään pitänyt joutua unhotuksiin, Berentine!” sanoi hän kääntyen nuoremman ja hoikemman seuralaisensa puoleen.
Haudankaivaja ryhtyi jo kaivamaan pääpuolessa.
”Älkää koskeko meidän hautaamme!” huusi Andrine.
”Teidän hautaanne? ... Katsokaa, että joudutte siitä tiehenne kakarat! ... tai — ” uhkaili hän häristäen lapiotaan.
”Se on minun isäni!” — ”äitini on rannan-Lava” ...
”Vai niin, Lavan tytär, ja he ovat uskotelleet, että isäsi makaa täällä?” hymähti haudankaivaja.
”Minä sanon äidille, minä sanon äidille!” parkui Andrine aivan pois suunniltaan.
”Hiljaa lapsi, hiljaa! Etkö sinä ymmärrä, että se on sapatin rikos ... Mene nyt”, rauhoitteli vaimo. Etkö sinä näe tuota ristiä ja siinä olevaa nimeä. Se, joka tässä makaa, oli nimeltään Tron Disen, veneiden tekijä Sörvigen'issä”, luki hän pappismaisella äänellä ... ”Hän kuoli vuosi sen jälkeen kun poikansa matkusti Amerikaan" ...
”Menkää nyt lapset”, jatkoi hän ankarasti, ”ja ottakaa seppeleet mukaanne! — No!...”
Maren katosi. Hän tuli hengästyksissään kotiin ja kertoi, että kaksi vaimoa Sörvigenistä oli ajanut heidät pois haudalta.
Mutta Andrine jäi seisomaan vihoissaan seppele kädessä.
”Hänen isänsä ei kylläkään makaa mullassa, lapsi parka! Niin hyvin ei asianlaita ole”, selitti haudankaivaja, joka tunsi asiat kylässä. ”Kauppias Korff’in konttoristi se vietteli Lavan, silloinkun hän oli siellä taloudenhoitajattarena. Nyt on konttoristi naimisissa toisessa kaupungissa ja Lava asuu tuolla sivumpana rannalla elättäen lastaan vaatteiden pesulla” ...
Andrine viisastui sinä iltana.
Hän istui hiljaa piiloutuneena alemmaksi kiviaidan luo ja kuuli kun he puhelivat puuhatessaan haudalla. Pensaston takaa kuului kauan katkeraa nyyhkytystä ... vihdoin oli kaikki hiljaa.
Andrine oli nukkunut sinne. Oli jo hyvin myöhäistä ja hämärää.
Hän heräsi hiukan pelästyksissään eikä tiennyt missä hän oli; mutta jotakin oli hyvin pahaa.
Hän katsahti risteihin ja kaikkiin noihin tummiin kuvioihin. Tuolla näki hän suuren, valkean parran. Se muistutti yhä enemmän ja enemmän isänsä kasvoja — ne olivat ryppyiset ja kovat ...
Nyt muisti hän äkkiä kaikki!
Päivä 25-26/1908.
