Osmanin luuttu
(Herzegovinasta).
Kirjoitti Roda Roda.
(Suomennos).
Ikkunan puusuojus oli auki, kuu valaisi laajalti huonetta: viheriäisiä tauluja koraanilauseineen, taidokkaasti veistetyn kaapin tuhansia tähtiä ja ruusuja.
Kaapin alapuolella oli hienolla Stambulin silkillä päällystetty leposohva. Siinä istui Osman-Beg. Hänen oikealla puolellansa sauhusi kirjava vesipiippu, sen punanen, notkuva varsi oli hänen kädessään. Vasemmalla puolen nojausi häneen Sejna, hän oli kiitänyt kätensä Osmanin ympäri ja katseli häntä suurin mustin silmin mielistellen ja himokkaana. Hän oli ohuesti puettu. Läpinäkyvät housut ja vieläkin hienompi silkkipaita — siinä kaikki. Hiukset riippuivat irrallaan hartioilla, rinnalla — vyötäisiin saakka.
Osman-Beg ei välittänyt hänestä. Hän polttaa tuprutteli, katseli savupilviä ja mietti.
»Etkö enää rakasta minua?»
Hän poltti yhä innokkaammin!
»Mitenkä sinä voit olla tuollainen minulle?» huusi Sejna. »Mitä enemmän minä sinua syleilen ja suutelen, sitä vastahakoisempi sinä olet. Et edes katso minua etkä tahdo enää laulaa. Oletko unohtanut laulusi? Muistatko vielä: ”Ei tuskaa suurempaa kuin mieli murheinen …” Sitä sinä olet minulle aina laulanut ja luutulla säestänyt ...»
»Niin, luuttu, ...» sanoi Osman — hänen ajatuksensa kulkivat jossain kaukana.
»Miksi et laula, miksi et enää soita? Minä olen jättänyt äidin ja isän ja juossut sinun luoksesi — ja tiedätkö — kaiken sen tein sinun luuttusi tähden. Mitä sinä olet minulle luvannut? Aina rakastaa minua.»
Osman haukotteli.
»Enkö minä sinua sitten rakasta?»
»Et. Ennen sinä käsin kannoit minua ja lauloit minulle niinkuin lapselle. En ole vielä vuottakaan ollut sinun luonasi — ja kaiken pitää loppua?»
Osman-Beg teki torjuvan liikkeen. Hän ei taitanut vastata. Sejna oli oikeassa. Niin kauan kuin hän oli tyttö, oli hän häntä viehättänyt. Yökaudet hän silloin väijyi hänen kotinsa ympärillä, ja viritteli luuttunsa kieliä — kunnes oli saanut hänet pauloihinsa. Nyt Sejna häntä ikävystytti. Ikävystytti alituisella suutelojen ja laulujen ikävöimisellään.
»Laula, laula!»
Sejna otti häneltä piipunvarren ja kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen.
Mitä ihmettä hänen piti tehdä?
»Missä on luuttu?»
Sejnä juoksi pois ja palasi iloisena näppäillen kieliä. Ja asettui hänen rinnalleen onnellisena odottaen.
Osman-Beg työnsi päähineensä otsaltaan, heitti päänsä taaksepäin, sulki silmänsä ja soitti. Kielet valittivat kuin rakastavat satakielet. Niiden laulu kaikui läpi yön ja pelästytti lintuset — ikkunan alla, mäkiminttu- ja ruusupensaissa.
Sejna hypähti istualta ja riemuitsi tyytyväisenä. Alussa arkana ja hiljaa kosketellen jalka hiipi lattialla, sitte toinen — sitten notkui himokkaana taipuisa vartalo — hiukset aaltoilivat — liikkeiden mukaan — aistillinen hymy paljasti hampaat ...
Osman näki sen, ja äkkiä virtasi veri hänen päähänsä, silmät säihkyivät. Hän ei virkkanut sanaakaan, otti luutun kainaloonsa ja katosi … yön helmaan.
Ihmeissänsä seisoi Sejna paikallaan. Katsoi ympärilleen ... katsoi leposohvaa — siinähän Osman kumminkin oli ... — ja kirkasten kiiti hän hänen jälestään.
»Osman! Osman!»
Ei mitään.— Ei ketään. — Niinkuin pimeys olisi hänet miellyt.
Sejna nojausi oven pieleen, kevyesti puettuna, kuten oli, ja häntä värisytti. Hän pelkäsi, Osman oli mennyt pois, oli jättänyt hänet yksin — hän pelkäsi pimeätä; joku voisi vaikka tarttua häneen ja kantaa pois — pelkäsi sutta, ryöväreitä ja tarujen lohikäärmeitä.
Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin kääntyä. Vihdoin hän äkisti peitti kasvonsa, pakeni huoneeseen ja vaipui leposohvaan, Osmanin paikalle …
Ja itki katkerasti.
Ja odotti häntä turhaan — kauan, kauheat tunnit.
Osman ei tullut.
Sejna odotti, itki ja nukkui — niinkuin lapsi, joka on itkenyt kylliksensä.
Hän ei kuullut sitäkään, milloin Osman palasi — hiljaa, hiljaa, salaa ja hiljaa, uneksien ja miettien. Hänellä oli luuttu kainalossa, naureli itseksensä ja laulella hyräili: ”Ei tuskaa suurempaa kuin mieli murheinen, On lemmentuska suurin tuskien ...”
Seuraavana iltana kävi samaten.
Eräänä aamuna toi hän muassaan tytön, joka oli hunnulla verhottu — hauska nuori tyttö. Hän vei hänet leposohvalle ja kumartui Sejnan yli, herättääksensä hänet.
»Olen tuonut sinulle asuintoverin», hän puheli — niin iloisena, kuin olisi hänellä ollut kerrottavana iloisin sanoma.
Sejna hypähti pystyyn, katsahti häntä ja tyttöä — hieroi silmiänsä ja nipisti omaa kättänsä? Näkiköhän hän unta? Ja hän kääntyi jo takaisin tyynyille, työntyi niiden alle, koko ruumis alkoi väristä ja nyyhkyttää.
Osman Beg oli sytyttänyt piipun ja tuijotti neuvotonna vuoroin toista ja toista. Sitte hän puisti päätänsä, asetti kätensä tytön vyötäisille ja aukoi hitaasti hänen liivinsä. Tyttö painautui hänen rintaansa vasten, laski ja kohotti vaan silmäluomiansa. Osman kietoi kätensä hänen ympärillensä, nosti hänet ylös, suuteli hänen kasvojansa, rintaansa ja hartioitansa.
»Sejna !» huusi hän äkkiä.
Tämä kohotti äkisti päänsä.
»Tule sinäkin meidän luoksemme — niin meitä on kolme. »
Sejna kalpeni. Hitaasti, kasvot kääntyneinä toisaanne, niinkuin kuuliainen koira hän astui esiin.
»Tule, istu tähän minun viereeni.»
Hän istuutui.
»Näin on hyvä.»
Osman syleili häntäkin ja lauloi kirkkaalla, hyväilevällä tenori-äänellään. ”Ei tuskaa suurempaa kuin mieli murheinen …”
Sejna värisi, tyttö värisi — laulu täytti huoneen. Molemmat naiset katselivat toisiaan arasti ja uteliaina ja hiipivät oikealle ja vasemmalle puolen vielä lähemmäksi Osmania.
— — — — — — — — — —
Sejna suli niinkuin toukokuun lumi, kun hänen täytyi katsella kuinka Osman-Beg hänen silmäinsä edessä suuteli tyttöä, hyväili häntä ja antoi hänelle suloisia nimiä. Oh — hänen nimensä. Hänen Sejnan, hyväilynimet — tälle kirotulle kilpikonnalle, arvottomalle olennolle!
— — — — — — — — — —
Ja Sejna riemuitsi sydämestään, huomatessaan muutaman kuukauden kuluttua Osman-Begin käyvän toistakin kohtaan kylmemmäksi ... Ei enää laulua, ei suuteloita ...
Taaskin, kuten silloinkin, hän polttaa miettiväisenä vesipiippuansa eikä puhu mitään. Ihan niin, ihan niin —. Odotapa vaan, rakas toveri, kirottu kilpikonna! Itke vaan, itke vaikka silmät päästäsi — Osman palaa kuitenkin takaisin minun luokseni. — Sejnan entinen onni alkaa uudesti kukoistaa. — Ja hän alkoi yhä hellempänä kiertää Osman-Begin ympärille — niinkuin silloin, niinkuin silloin.
Osman oli vaiti ja poltti.
»Miksi olet niin epäystävällinen meille, rakas? Meitä on kaksi — ja jos olet surullinen — me tanssimme ja laulamme sinulle.»
Eräänä iltana Osman otti luutun kainaloonsa ja katosi yöhön ...
Sejna seisoi jäykkänä. Hän katsahti toveriinsa. Hän tiesi jo, mitä oli tulossa. Sydäntä kirveli omasta ja toisen puolesta.
Hän astui tytön luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja painoi hänet rintaansa vasten. He syleilivät toisiaan ja itkivät yhdessä.
Osman-Beg toi kolmannen tytön. Sillä oli suuret silmät, taivaansiniset — kultaset hiukset ja posket kuin untuvapilvet ja aamurusko. Sejna muuttui kiveksi, kun hän näki uuden tulokkaan. Se vie häneltä loputkin Osmanin rakkaudesta.
»Nyt minä olen tyytyväinen», sanoi Osman. »Nyt minä olen kuin paratiisissa. Ei sielläkään ole kauniimpia tyttöjä, kuin minulla nyt on täällä maan päällä.»
Hän repäsi kaikilta kolmelta vaatteet yltä — uuden puolison hän asetti viereensä — toiset eteensä — nojautui taaksepäin ja soitti luuttua.
»Niin, tämä on elämää», hän huusi — heitti luutun pois ja ajoi lapsiansa takaa huoneissa ja kutitti heitä ja iloitsi heidän kirkumisestaan ja naurustaan.
Sejna nauroi ja huusi ja osasi asettaa niin, että Osman takaa ajaessaan ja kutitellessaan useimmasti tapasi hänet.
Kun he olivat väsyneet, heittäytyivät he toistensa yli tyynyille ja joivat hopea maljasta hunajajuomaa. Osman-Beg joi ensin ja tarjosi sitten maljan muille — uudelle kahdesti. — Kun Sejna aikoi juoda, hämmentyi hän ja kaasi puolet. Osman nauroi ja suuteli nuorinta vaimoansa.
»Tämä ei enää käy päinsä», puheli Sejna eräänä päivänä — kun Osman-Beg ei ollut koko aikana hänestä yhtään välittänyt. Hän rukoili häntä:
»Katso edes minua, anna edes sana — sekin minulle riittää.»
»Sinä olet käynyt vähän vanhaksi,» sanoo Osman — puoleksi leikillä.
Sejna vaikeni, meni huoneeseensa ja katseli katselemistaan itseänsä. Hän tahtoi tulla vakuutetuksi olisiko hän todellakin käynyt vanhaksi — ja hän huomasi olevansa yhtä kaunis kuin konsanaan ennen ainoastaan vähän kalpeampi ja silmät itkusta ja kateudesta suruiset.
»Miksikä hän työntää minut luotansa? Miksi hän rakastaa toista?»
Äkkinäinen viha valtasi hänet. Hän heitti peilin seinään ja syöksyi siihen huoneeseen, missä nuorin rouva istui.
»Siinä sinä olet», hän huusi — ja heittäytyi hänen päällensä — ja iski kyntensä hänen kasvoihinsa — ja tyrkki, löi ja nipisti sokeasti häntä.
»Minä sinut kaunistan», kirkui hän, »ainakin kymmeneksi päiväksi.»
Kun hän oli saanut mielin määrin kostetuksi, jätti hän hänet tajuttomana makaamaan.
»Kun Osman-Beg palaa, hyljää hän minut.»
Hän juoksi pihalle.
»Enkä minäkään tahdo enää olla hänen omansa.»
Otettuaan vauhtia sulki hän silmänsä ja kiiti yhdellä hyppäyksellä suureen lammikkoon, joka oli pihan perällä.
»Hän on hukuttanut itsensä», huusi toinen rouva.
»Hän on hukuttanut itsensä», huusi hän vielä kerran ja avasi portin huutaaksensa naapurit paikalle.
— — — — — — — — — —
Kun Osman-Beg palasi Sejnan hautajaisista, oli jo myöhä yö. Hän säpsähti, kun hän näki rakkaimpansa muodottomat kasvot.
»Hyvä jumala, miltä sinä näytät!»
Otti luutun kainaloonsa ja katosi … yöhön ...
Raataja 1-2/1910.
