Eino Leino - Sarah Bernhardt I


Sarah Bernhardt.

I. Adrienne Lecouvreur.





Suuri ranskalainen näyttämötaiteilijatar joka 66:sta (sanoo: kuudestakymmenestäkuudesta) ikävuodestaan huolimatta, vielä kahden maanosan kansoja jokavuotisilla kiertomatkoillaan ilahduttaa, on sanomalehtien tiedonannoista päättäen vihdoin katsonut ajan tulleeksi kohottaa taiteensa lumoavan taikasauvan myöskin Suomen onnellisen pääkaupungin ylitse. Kenties voi sentähden tämän lehden lukijoita huvittaa pieni luonnekuva tästä aikamme kuuluisimmasta näyttelijättärestä, hahmoteltu sen vaikutuksen perustuksella, minkä kaksi hänen äsken antamaansa näytäntöä Dresdenissä on näiden rivien kirjoittajaan jättänyt.

Sarah Bernhardt, Eleonora Duse! Suurempia naisnimiä ei nykyaikainen näyttämötaide ole murhenäytelmän alalla luonut, ja luonnollista on, että sen harrastaja aina tuntee itsensä paljon puuttuvaksi niin kauan kuin hänen ei ole sallittu laskea myöskin oman personallisen ihastuksensa vaatimatonta laakerinlehvää niiden jumalallisten jalkojen juureen, joiden edessä kokonaiset miespolvet ja aikakaudet kautta kaikkien kansojen ja kielien ovat hartaudessa kumartuneet. Mutta ei ole niin aivan helppoa saada nähdä heitä, eipä edes heidän omissa kotimaissaan, sillä he ovat matkoilla alituisesti ja usein juuri maapallon vastakkaisella puolella, miltä etsit heitä. Sarah Bernhardtilla esim. on oma teatterinsa Parisissa. Mutta harvoin hän siellä enää itse esiintyy. Olipa tavallista ilahduttavampi sentähden odottamaton onni tavata hänet aivan sattumalta Saksassa ja tavallista juhlallisemmat ne tunteet, joilla odotin esiripun nousemista Dresdenin ”Central-teatterissa”, missä jumalaisen ilmestyksen vihdoin piti myöskin näille pohjoismaisille silmilleni ja korvilleni tapahtuman.

Ohjelmassa oli: Adrienne Lecouvreur, diivan itsensä sommittelema 6-näytöksinen näytelmä, juoni 1700-luvulta. Näytelmä itse on tuiki ala-arvoinen, ja suomalainen yleisö voi pitää onnenaan, että ”jumalainen” on sen säästävä ainakin tältä koettelemukselta. Oikeastaan se ei ole näytelmä ollenkaan, se on näyttämölle asetettu novelli, anekdootti, ”aiheena Adriennen ja Moritz Saksilaisen rakkaus ynnä Bouillonin herttuattaren mustasukkaisuus”, kuten Sarah’n oma ohjelmalehti sen sisällön ylen näppärästi tulkitsee. Adrienne on Comédie Frangaisen näyttelijätär, ja ensimmäinen näytös tapahtuu saman teatterin sisällä, Adriennen pukuhuoneessa. Mustasukkainen herttuatar koettaa jo tässä kietoa pauloihinsa Adriennen rakastajaa. Se onnistuukin hänelle. Toisessa näytöksessä, jonka paikka on huone herttuattaren luona, tämä onkin jo Moritzin rakastajatar. Adrienne saa sen tietää, mutta antaa anteeksi, sillä hän on varma yliotteestaan kreiviin nähden. Tämä palajaakin kiltisti takaisin Adriennen luo, ja nyt tekee loukattu herttuatar kaiken voitavansa kostaakseen onnellisemmalle kilpailijattarelleen. Hän tahtoo suorastaan myrkyttää Adriennen, ja nyt seuraa pitkä ja monimutkainen episoodi eräästä apotista, jonka herttuatar ensin on valinnut kostonsa välikappaleeksi, joka kieltäytyy siitä ja joutuu sentähden vainon esineeksi. Lopuksi Adrienne kuolee, myrkystäkö vai luonnollisella kuolemalla, jää ratkaisematta. — Luulen, että hän kuolee elämänikävyydestä. Sillä tekele on todellakin sangen ikävä sille, jolle ranskalainen porvarillinen kyynelherkkyys ei valmista mitään jakamatonta taidenautintoa.

Mutta jumalainen Sarah itse? Kuinka hän puhuu ja kuinka hän liikkuu? Mitä taidekeinoja hän käyttää, miten hän tulkitsee ihmistunteita ja millä hän niin täydellisesti hurmaa katsomonsa?

Ikävä kyllä, hän ei hurmaa enää ollenkaan. Sillä Sarah on vanha, auttamattomasti vanha. Armoton aika, jonka kosketusta hän niin teräksisellä tarmolla on vastustanut, ei ole mennyt jälkiä jättämättä myöskään hänen taiteensa kukkatarhan ohitse. Ainoastaan hyvällä tahdolla ja hyvällä mielikuvituksella voi katsoja tämän vanhan naisen vaalentuneesta, väljähtyneestä esityksestä päätellä ja omassa mielessään kokoonkutoa kuvan siitä, mikä hän on mahtanut ennen olla ja kuinka hän on voinut ennen näytellä Ranskan kansallisteatterin kriitillisimmätkin habituét tenhotessaan.

Sarah Bernhardt tuskin ollenkaan liikkuu enää näyttämöllä. Hän seisoo, hän istuu; joskus ottaa hän jonkun askeleen. Tästä seuraa eräänlainen hyväätekevä tyyneys esityksessä, joka aluksi imponeeraa: onko tämä se maailmankuulu primadonna, jonka häikäisevä tekotavan taituruus on tullut sananlaskuksi kansojen seassa? Näinkö yksinkertaista, näinkö vaatimatonta siis onkin todella suuri taide? Epäilemättä säästelee hän voimiaan, varmasti aikoo hän jossakin ratkaisevassa kohtauksessa kehittää meille taiteensa vivahdusrunsauden kaikessa tulvehtivassa laajuudessaan.

Mutta ei! Sitä ei tapahdu ollenkaan. Kohtaus kohtaukselta sujuu, loppuu ja menee ohitse, ilman että me olemme päässeet muuta kuin tuohon kunnioittavan odotuksen asteesen. Ja vähitellen täytyy meidän tunnustaa, että ilta on tavaton pettymys meille. Pettymys siinä suhteessa, että jumalallisen kauneuden ilmestys jää tulematta. Mutta luonnollisesti on näin suuren ja näin mainitun taiteilijattaren varjonkin näkeminen aina omiaan antamaan aihetta moneen opettavaiseen mietteeseen ja mielikuvaan.

Sarah Bernhardtin ääni on todellakin mahtanut olla harvinaisen kaunis ennen nuorempana. Vieläkin on siinä eräs eleeginen, liikuttava sointu, mutta hauras niinkuin paleltunut kukkanen kedolla. Hän ei sitä myöskään jännitä enää, käyttää varovaisesti, taloudellisesti, antaa juuri ja juuri niin paljon suurimmissakin kohtauksissa, että hän pelastautuu. Muuten hän vain puhuu, yksinkertaisesti, vaatimattomasti. Sanonta, tuo jumalallinen sanonta, jolla hän ennen on ranskalaista murhenäytelmää korkeassa tyylissä tulkinnut, on vieläkin selvää, diskreettiä ja täsmällistä, mutta vailla loistoa, vailla riemua, vailla elämää. Sitäpaitsi häiritsee joku sihahtava huuliäänne, joka tuskin lienee hammaslääkärin viaksi luettava. Plastiikka on sekin mahdollisimman yksinkertaista ja korutonta, miltei köyhää ja puutteellista. Tietysti hän ei tee mitään silmälle loukkaavaa, yhtä vähän kuin korvallekaan, ellemme ota lukuun juuri mainittua s-ääntä. Mutta itse ulkomuodon puutteet eivät ole enää parhaillakaan taidekeinoilla poistettavissa. Maalia on täytynyt panna aina paksummalta ryppyjen peitteeksi. Vihdoin on jäänyt jälelle vain kiiltävä, jäykistynyt naamio, jonka hymy vaikuttaa välistä suorastaan kammottavasti. Kaksi pientä silmää koettaa turhaan sammuvalla katseellaan ylläpitää elämää tässä syksyn autioittamassa valtakunnassa. — Ei, Sarah Bernhardtin nykyinen taide on omiaan vain surumielisiä mielikuvia kaiken katoavaisuudesta herättämään.

Mielihyväliä syventyy katsoja väliajalla siihen ylistysvirteen, jonka ranskalainen ohjelmalehti jumalallisen vierailijattaren kunniaksi virittää. Mielihyvällä sen vuoksi, että alakuloinen nykyisyys edes hetkeksi täten väistyy hänen ajatuksistaan. Mitä voittoja onkaan tämä nyt niin kärsivän näköinen ja kunnioittavaa sääliä herättävä vanha nainen viettänyt, kuinka hän on kukkasilla kulkenut, missä riemuvaunuissa hän on ensin Parisin, sitten Europan säteilevimpien taidemaailmoiden läpi vaeltanut! Taiteen kuningatar, maalarien ihanne, kuvanveistäjien unelma, runoniekkojen runotar. Odéon — Comédie Francaise — ja vihdoin Théâtre Sarah Bernhardt! Kautta kaiken klassillisen, romantisen ja nykyaikaisen ohjelmiston, kautta Sardoun, Rostandin y. m., jotka kaikki samalla hänen kauttaan saavuttavat riemuvoittonsa, kultansa ja laakerinsa. Sitä on ilo oudollekin lukea ja koettaa mielessään kuvitella. Mutta nähdä ja kuulla häntä ! No niin, mikään kärsimys ei se luonnollisesti ole, mutta ilo on sangen surunvoittoista ja kättentaputus laimeata. Miksi enää kiusata jumalia? Miksi ei mieluummin levätä laakereillaan?

Mutta suunta? Mutta taidekäsitys? Se lienee toki ennallaan, arvelee lukija. Sehän ei ijän mukana vanhene. Sehän säilyy toki niin kauan kuin viimeinenkin kipinä liedessä leimuaa.

Sarah Bernhardtin suunta lienee ollut ensiksikin uskollisesti ranskalaista korkeaa traditsionia seuraava, sitten jotakin aivan tavatonta personallista omaperäisyyttä, temperamenttia ilmaiseva. Jälkimäisen laadusta on meidän vaikea enää saada mitään varmaa mielikuvaa. Meidän täytyy vain pitää kiinni siitä, mitä me olemme kuulleet ja lukeneet hänestä. Ja kaikki todistukset ovat yksimielisiä merkitäkseen hänen säkenöivää taituruuttaan, hänen odottamattomia näyttämövaikutuksiaan, hänen älyllistä vaistomaisuuttaan niin sanoaksemme. Mutta ei mitään säkenöivää tekotapaa ilman säkenöivää tunnelmakykyä, ei mitään odottamattomia näyttämövaikutuksia ilman syvää omaperäisyyttä. Epäilemättä on hän ollut Parisin hurmaava lapsi, täynnä eloa, täynnä iloa, täynnä tulta, täynnä tunnetta, täynnä myöskin traagillisen murheen kykyä, kaikki samassa läpitunkevan hengen ja kirkkaan älyn sinertävässä sähkövalossa, jossa ranskalaisen kultuurin etevimmät saavutukset yleensä meille pohjoismaalaisille näyttäytyvät. Kun hän on hymyillyt, on koko maailma hymyillyt. Kun hän on kääntänyt kyyneltyvät silmänsä kohti taivahia, ovat itse Olympon kiviset jumalsydämet heltyneet.

Vilkaisen hänen kuvaansa, tuohon tunnettuun, joka tämänkin ohjelmalehden kantta kaunistaa. Todella merkillinen naishahmo! Hauras kuin korsi, kuitenkin luja kuin teräs, tyylitelty kuin japanilainen, sentään impressionistisesti välähtävä kuin sekuntinen valovaikutus. Silmissä sielullisen erittelyn säälimättömyys, miltei julmuus, ynnä yhä syvemmän tietämisen halu ihmissydämistä, ihmisongelmista. Huulissa ja valkeissa hampaissa vaarallinen taisteluunvaatimus, käsitys ja uusien sensatsionien jano. — Mitä on minulla tekemistä tuon näyttämöllä kyynelehtivän ja kuolevan vanhan naisen kanssa! Nuorena, kimaltavana on Sarah Bernhardt kuolevaisen mielessä kuviteltava.

Esirippu laskee. Näytelmä on lopussa. Huomaan ajatelleeni aivan muita asioita. Kättentaputukset ovat pitkin iltaa olleet sangen laimeita, eikä mikään suosion myrsky puhkea lopussakaan. Kuitenkin kutsutaan hänet esille useampia kertoja, hän tulee, hän hymyilee, hän painaa kädellä sydäntään, hän tekee jo lopuksi tuon riemuitsevan näyttämöliikkeen, jonka tarkoitus on samalla tulkita kauneuden korkeaa hurmausta ylimalkaan ja eritoten hänen omaa haltioitunutta haluaan sulkea koko maailma rinnoilleen. ”Seid umschlungen millionen!” ... Riennän kiireimmän kautta katsomosta ulos. Finaali on liian surullinen.

Dresdeniläinen arvostelu on ylen ankara kuuluisaa vierailijatarta kohtaan. Neljä vuotta sitten, kun hän viimeisen kerran täällä kävi, sanotaan hänen kuitenkin olleen vielä aivan toisellaisen, vaikka silloinkin aurinko oli menossaan. Nyt on se kokonaan laskenut. Toiset kehoittavat häntä suorastaan olemaan toiste Rheinin tälle puolen tulematta. Muuan laskee leikkiä hänen ohjelmistostaan: jokaisessa naisosassaan, minkä hän täällä Saksassa esittää, tahtoo hän aina Hedda Gablerin tapaan kuolla, ”kuolla kauneudessa”. Ikävä vaan, että hän itse elää yli aikansa. Toinen huomauttaa hänen hyvästä ja suuresta sydämestään, joka aina on sykkinyt niin kauniisti taiteelle, Ranskalle ja ihmiskunnalle. Saksalaisille hän ei kotvaan voinut antaa anteeksi ”vuotta 70:tä”. s. o. viime sotaa. Nyt hän on anteeksi antanut, nyt hän tulee Saksaan: kun hän ei enää käy kotimaassaan! ”No niin”, lopettaa arvostelija, ”miksi mekään olisimme niin ankaroita hänen 66:n ikävuotensa suhteen”. — Ja niin edespäin.

Kaikesta päättäen ovat Sarah Bernhardt’in riemuvoitot nyt ohitse, lopullisesti ohitse. Jää jälelle vain katkera sakka siitä ihailun ja jumaloimisen maljasta, jonka hän jos kukaan on niin usein kohottanut epämääräisesti, salaperäisesti hymyileville huulilleen.

Mutta seuraavana päivänä esitetään Marguerite Gauthier, tuo Sarah Bernhardtin kenties kuuluisin taideluoma. Ja siitä vielä pari sanaa.


Eino Leino.

(jatkuu)



Päivä 43-44/1908.