Lohdutonta ajatella.
Vuonna 1661 nostettiin Turun akatemian konsistoorissa taikauskosta juttu, joka on tullut kovin kuuluisaksi ja erinomaisen hyvin valaisee ajan käsitystapaa. Eräs ylioppilas, Pythius nimeltään, jätti konsistoorille kaksi kirjettä, syyttäen ylioppilas Henrik Tuomaanpoika Eoleniusta noidaksi: hän oli muka puhunut keinoista, millä voisi lukujaan helpottaa. E:n kanssa oltuansa P:n veli oli käynyt löylynlyömäksi; koulussa E. aluksi oli ollut vähätietoinen, mutta äkkiä muuttunut muita etevämmäksi (!) j.n.e. Konsistoori panetti syytetyn heti akatemian vankilaan (”prubbaan”) ja tutkieli sitten asiaa kahdeksassa eri istunnossa. Vasta 18 p. syysk. Tapahtui äänestys, jolloin professorit Thuronius ja Miltopæus tyytyivät ainaiseksi karkottamaan E:n yliopistosta, koska hän oli pahennusta herättävällä tavalla vietellyt toveriaan ja häväissyt yliopistoa; professorit Vexionius, Thauvonius ja Alanus tahtoivat rangaistuksen koventaa elinkautiseksi maanpakolaisuudeksi. Mutta professorit Bergius ja Kexlerus, rehtori Enevald Svenonius (jonka lausunto puuttuu pöytäkirjasta) sekä varakansleri, piispa Terserus, painostivat erityisesti sitä, että E. lapsuudesta asti oli ollut taikoihin taipuva, että hän oli kielletyistä kirjoista jäljentänyt taikakeinoja, kehunut sellaisia omaavansa, niiden avulla oppinut heprean ja syyrian kieltä eräänä torstai-iltana, luonnottoman lyhyessä ajassa opettanut eräälle toverilleen latinaa, kehottanut häntä tekemään perkeleen kanssa liittoa, j.n.e., minkä kaiken perustuksella he katsoivat oikeaksi Mooseksen kolmannen kirjan 21:27 mukaan tuomita hänet kuolemaan. Terserus ennen muita vaati kovinta tulkintaa, ”koska oli syytä peljätä, että noituuden pahe kasvaisi, ja akatemia jo oli siitä tullut huonoon maineeseen.” Vastoin viiden jäsenen lievempää mieltä voitti neljän ankarampi kanta. Ennakolta oli tässä vaikeassa asiassa neuvoteltu Turun hovioikeuden presidentin kanssa. Epäilyksen syyt aiheutuivat arvatenkin siitä, että akatemian kansleri, valistunut Pietari Brahe, viisi vuotta ennemmin oli kumonnut professori Stodiusta vastaan nostetun syytteen noituudesta, ja kun Brahe 4 p. lokakuuta vaati E:n asiassa syntyneet asiakirjat nähtävikseen, jäikin tuomio toistaiseksi julistamatta. Joulukuun 11 p. se kuitenkin julistettiin ja E. jätettiin linnanvankilaan vietäväksi. Mutta Brahe, jolle Thuronius oli yksityisesti antanut tietoja asiasta, kirjoitti konsistoorille kirjeen, missä huomautti, että tällainen asia parhaiten olisi kaikessa hiljaisuudessa ja yksityisellä muistutuksella korjattu, joten ei myöskään olisi hankittu akatemialle pahaa mainetta. Syytetty oli kanslerin mielestä ilmeisesti yksinkertaisuudessaan sekä kehuskelemisen halusta toiminut, joten vakavat nuhteet varsin hyvin riittäisivät rangaistukseksi hänen jo kärsimänsä vankeuden lisäksi. Turun hovioikeus sitten kumosi konsistoorin päätöksen, tuomiten E:n aiheuttamastaan pahennuksesta julkiseen kirkonrangaistukseen. Tätäkin lisärangaistusta Brahe koetti torjua, mutta turhaan; kummassakin seurakunnassa E. kärsi sen. Hän jäi sitten yliopistoon, kunnes v. 1670 ainaiseksi siitä erotettiin. Hän ja muut silloin mainittiin naineiksi, mikä oli statuuteja vastaan, mutta arvatenkin entinen syytös vaikutti asiaan, ja mainitaankin se professori Bångin lausunnossa erikseen. E. lienee sen jälkeen harjoittanut Turussa jotakin ammattia ja ehti vielä 1675 joutua syytteenalaiseksi Jumalan herjaamisesta; sen enempää ei hänestä tiedetä.
Eikö ihmeellistä ajatella, että ainoastaan 250 vuotta on kulunut siitä kun Yliopistomme korkeimmat viranomaiset näin ajattelivat ja näin tuomitsivat. Yliopiston viranomaiset, jotka edustivat suurinta sen ajan viisautta! Viisi miespolvea on vaan kulunut niiltä ajoilta, jolloin koko konsistorio uskoi, että suuri veitikka Eolenius eräänä torstai-iltana oli oppinut heprean ja syyrian kielet, opettanut latinaa luonnottoman nopeassa ajassa ja pirun kanssa tehnyt liittoja. On vaikeata uskoa tätä, jollei näkisi näitten arvoisien ukkojen omia lauseita painettuina. Terseruksesta sitä paitsi tiedetään, että häntä syytettiin vapaamielisyydestä, ja että Svenonius, puhdasoppisuuden tuki ja turva, seurasi ja vainosi kaikkia varakanslerin toimia.
Mutta tässä ei vielä ole asian lohduton puoli. Oikeastaan koko juttu nykyään naurattaa eli oikeammin se huutamalla huutaa meille, ett'ei koskaan saa uskoa Yliopiston varakansleria eikä rehtoria, jos ne tekevät tekoja, joita meidän järkemme ei hyväksy. Tapaus toitottaa meille: elä koskaan kumarra auktoriteeteja; tutki kaikki asiat itse ja muodosta itsellesi ajatus asiasta järkesi valoisimmilla hetkillä. On tilaisuuksia, jolloin sinun täytyy seurata iloista veitikkata Eoleniusta ja nauraa historian tutkijoille, kuten Vexioniukselle ja kautta maan kuuluille oppineille kuten Terserukselle ja Svenoniukselle. Jos sinua pelottaa istua samalla penkillä missä pilkkaajat istuvat, niin olethan tilaisuudessa kohottamaan lakkiasi sellaisille totisille miehille kuin Pietari Brahelle.
Mutta perin lohdutonta on ajatella, että ihmisjärki ja ihmisen yleinen sivistyskanta voi vaipua niin syvälle typeryyteen ja moukkamaisuuteen, vaikka se jo tuhansia vuosia aikasemmin on kohonnut alppimaiselle tasolle, että ihmisjärjenkin kehitys on pakoitettu luopumaan jo saavutetusta korkeasta kannasta ja laskeutumaan maata alemmaksi, raakalaisen alkuperäisimpään ajatusjuoksuun.
Herodotus lausui jo 400 vuotta ennen Kristusta, että hän jumalista ei tahdo virkkaa mitään, sillä meillä ihmisillä on kaikilla juuri yhtä vähän todellista tietoa heistä. Mutta 2000 vuotta hänen jälkeensä, Terserus ja Svenonius ja historioitsija Vexionius ajattelevat näistä asioista juuri samalla tavalla kuin barbariämmät Herodotuksen aikana. He uskovat persialaiseen piruun niin silmittömästi, että eivät edes pidä välttämättömänä tutkia oppiko Eolenius todellakin syrian ja hebrean kielet eräänä torstai-iltana ja opettiko hän latinaa luonnottoman lyhyessä ajassa. Helleniläisyys löi maahan Aleksanteri Suuren aikana persialaiset pirut, mutta tappaa ne, sitä se ei kyennyt. Suuri Paavali ja suuri Luther ne päästi kahleistaan, ja nyt ne ovat raivonneet maailmassa ja soaisseet ihmisten silmät ja sortaneet ihmiskultuurin lokaan, ja tätä on kestänyt satoja, satoja vuosia ja kestää yhä.
Kuka oli avannut Brahen silmät näkemään Lutherin pirunpelon koko mielettömyyden? Se on arvoitus, sitäkin suurempi kuin Ruotsissakin etevät miehet sellaiset kuin Stjernhjelm lujasti uskoivat noituuden voimaan. Tuskinpa muu sen teki kuin miehekäs luonne ja arvosteleva järki, kotona ja elämässä koulittu terävämmäksi kuin oppineitten hullutteleva kirjatieto.
Mutta mistä Eolenius oli saanut tuon uhkarohkeuden ruveta laskemaan pilkkaa niin pyhistä asioista kuin pirun ihmeitä tekevästä voimasta muutella mielin määrin luonnonlakia. Hän mahtoi olla nerokas veitikka, ja mies, joka rakasti paljastaa aikansa ”sievistelevät hupsut”, saadakseen makean naurun. Jos hän olisi poltettu, olisi hän ansainnut muistomerkin samanlaisen kuin Servet Sveitsissä. Servethän vain epäili jumaluuden kolminaisuutta, mutta Eolenius nauroi pirun olemassa oloa. Kuka oli rohkeampi ajattelija? Minun mielestäni Eolenius.
Entäs veli Pythius. Ketkä olivat enemmän löylynlyömiä, hänkö ja hänen veljensä, vaiko Terserus ja Svenonius? Pythiuksia ja hänen veljiään elää vielä tätä nykyä sankoissa parvissa meidän maassamme.
Miten Eoleniuksen kävi, hänen joka oli ”muita etevämpi”. Hän kai kidutettiin Jumalan herjaamisesta, josta niin moni muu etevä mies on surmattu.
Se on lohdutonta tässä asiassa. Ja lohdutonta on myös, että meidän maassamme vielä Pythiukset ovat enemmistössä, Eoleniukset vähemmistössä.
Ernst Lampén.
Päivä 42/1908.
