Työn orjia.
Retki jäätikön reunalle oli antanut kaikkea nautintoa ja tyydytystä. Ensin voimia ponnistava kävely sinne ylös; ihminen kuin uudistunut ja ilmojen kylvystä puhdistunut. Ylhäällä siellä perillä paisteinen päiväkausi häikäisevässä kirkkaudessaan uinuvien lumihuippujen juurella, ja jännittävä myrskyinen yö, ja sitten taas ihana aamu. Matkailijamajassa kaikki kulttuurin mukavuudet ja hauskuudet; olimme siellä syöneet ja juoneet, olimme seurustelleet miellyttäväin, iloisten ja tyytyväisten ihmisten kanssa; oli soitettu ja laulettu ja tarjoilijatytöt olivat illalla tanssineet nuorten oppaiden kanssa, pojat jalkaa kattoon heittäen. Yön olimme nukkuneet mukavilla vieterivuoteilla.
Astelimme nyt siis mitä parhaimmassa mielentilassa alas laaksoon. Lunta, oli kyllä puoli polveen, mutta jos hiukan upotti, vei se askeleen samalla alaspäin eikä rasittanut, semmoisissa tilaisuuksissa ja mielentiloissa ei ihminen tavallisesti ajattele muuta kuin itseään. Hän on omaa mielihyväänsä täynnä, ja jos hän muistaa muita, niin muistaa hän heitä vaan toivoakseen heitä osallisiksi samaan hauskuuteen — lisätäkseen siten omaansa. Hän saattaa olla niin heltynyt kaikesta siitä hyvästä mitä maailma hänelle tarjoo, että vesi liikutuksesta silmään kihahtaa. Kyllä on tämä kulttuuri sentään kaikkine mukavuuksineen ... ! Onhan suorastaan suuremmeistä, että se tahtoo ja taitaa ojentaa meille auttavankätensä niin sanoakseni pohjan pimeimmilläkin perillä, kaikkein kolkoimmissakin, asumattomimmissakin erämaissa. Kuinka hellää huolta rakas maailma pitääkään meistä helmalapsistaan!
Erityisellä ihailulla ajattelin varsinkin matkailijamajaa, tuota pientä hotellia, jossa olimme saaneet suojaa ja jossa meitä oli kohdeltu niin kodikkaasti kuin ainoastaan Tyrolin majatalojen väet voivat vieraitaan kohdella. Majatalon miellyttäväisyyttä meidän silmissämme lisäsi vielä se, että se oli yksinomaan luonnonihailijain iloksi rakennettu sinne korkeuteensa ja että rakentaminen varmaankin oli tapahtunut suurilla ponnistuksilla ja kenties uhrauksillakin. Sillä paitse seinäkiviä oli kaikki rakennustarpeet täytynyt sinne muualta tuoda. Sinne oli saatu tuoda — arvattavasti pienten aasien tai jäntteroiden vuorihevosten selässä — lattiat, katot, ovet, sitten huonekalut, makuuvaatteet, keittiön tarpeet, ja ruokatarpeita tuotiin yhä edelleen joka päivä alhaalta laaksoista kilometrien syvyyksistä. Kun majatalo oli alkanut käydä pieneksi yhä lisääntyvän matkailijatulvan takia, niin oltiin siihen nyt vielä rakentamassa yhtä suuri jatko entisen lisäksi. ”Jos ensi kesänä tulette, niinkuin varmaan teette, on täällä oleva jokaiselle erikoishuone, ja toivon teidän viihtyvän kauvemminkin”, oli isäntä sanonut. ”Ja me rakennamme verannan tähän, tässä on suuremmoinen näköala, kunhan usvat haihtuu.” Me tietysti lupasimme tulla, ja me olimme omasta puolestamme erinomaisen tyytyväisiä kaikkeen ja me olimme vakuutetut siitä, että kaikki olisivat tyytyväisiä myöskin meihin, sillä olimmehan mekin puolestamme olleet vaikuttamassa siihen, että näitä kaikkia tämmöisiä saattoi rakentaa ja ylläpitää tuhansien iloksi ... Näistä puhelimme ja huikkasimme väliin, niinkuin on tapa vuoristossa, ja kallioiden kaiku vastasi hyväksyvästi huutoihimme.
— Mikä ihmeen elävä tuo on? — ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina vastaanottamaan jotain uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa välistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein risukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu lähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna hiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo taakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat — aasin jalat. Toisen kerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu silmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.
— Sehän on lautakuorma!
Se oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen mateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas samallainen. Ne nousivat niin vaivaloisesti ja hitaasti, että tuskin liikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.
Siinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies ja hänellä on hartiainsa ja päänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa emme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy kohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle, voidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa tuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja sen lisärakennukseen.
Meni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä tätä. ”On se melkoinen taakka”, virkoin kuitenkin. — ”Oo jah!” — Hän ei läähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä, hengittää vain vaivaloisesti ja matalasti, saamatta keuhkojansa täyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivanut. Kysyin paljoko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi summan, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se oli minusta mitättömän pieni. ”Mutta miksi täytyy ihmisten kantaa? Miksi ei käytetä kantojuhtia?” kysyin vielä. — ”Tie on liika jyrkkä juhdan nousta”. — ”Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?” — ”Jah, gewiss”.
Askeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli joutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suuremmoisen maiseman kanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kulettaa kaikki ihmisten selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä olin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt, ruuat, juomat — olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä, taakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmosessa, upottavassa, tämmöistä mäkeä ...! En ollut tullut sitä eilen ajatelleeksi. — No niin, se nyt on niin — mitä se minuun kuuluu — ja minä taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotain epämieluista, joka kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta se surisi siinä sittenkin.
Oli tultu lumiseudusta vihreäin alppinurmien ja punaisten alppiruusujen vyöhykkeeseen. Maa täynnä kukkia niinkuin olisi niitä siihen käsin kaadettu.
Tulee taas vastaan joku. Se on kai ihminen sekin, koska tänne eivät juhdat pääse. Onkin, vanhahko nainen. Hänellä on selässä teline semmoinen, joilla rakennuspaikoilla kannetaan tiiliä muurareille. Nämä on isoja arinatiilejä. Kantaja ei pysähdy, ei väistä, vastaa kyllä hyvän-päivän toivotukseen, mutta ei nosta silmiään maasta, johon ne kiinnittää ikäänkuin saadakseen siitä apua nousulleen, koettaen katseellaankin vetää itseään eteenpäin.
Olin poiminut alppiruusuja tiepuolesta ja aikonut kiinnittää niistä töyhdön lakkiini, sitaista toisen sauvani päähän. Jäivät
sitomatta.
Tuli kolmas kuormankantaja, vanha mies, harmaatukkainen, laiha, sääret pitkät, jotka astuessa eivät koskaan oijenneet. Hänellä oli selässään rautakamiini. Poskilla sairaloinen sammuva puna.
He kiipesivät viimeisillä voimillaan sinne ylös — ”työn orjat”. Pitkästä ajasta, oikeastaan ehkä vasta ensi kerran elämässäni, ymmärsin täysin tuon sanan sisällön, ymmärsin sen katkeran kiroavan soinnunkin, millä sen lausuvat ne, jotka tuntevat sen merkityksen.
Välähti eteeni kauvan sitten himmennyt näky oulunsoutajasta, yläpuolella Pyhän, kiskomassa paltamotaan kuohusta ylös, selkä köyryssä, niska vääränä, vääränä vielä sittenkin, kun oli saanut venheensä suvantoon ja heittänyt vetonuoransa rannalle, vääränä lapsuudesta asti — minä silloin toisen venheen pohjassa olkien päällä selkä kenossa viiletellen ohi.
Katsahdin taakseni ylöskantajien jälkeen. Heitä tuskin enää erottikaan vuoresta. He olivat painuneet siihen, hävinneet itse harmaina sen harmaaseen syliin. Mutta ylhäällä erottautui tarkkapiirteisesti matkailijamaja häikäisevien lumien keskestä, harjallaan liehuva riemuisa lippu.
Tultiin metsävyöhykkeeseen, suureen ihanaan puistoon vuoren etelänpuoleisella rinteellä, johon päivä yhä lämpimämmin paistoi. Mukava, leveä eikä enää niin jyrkkä tie. Alppipuro hypellen kiveltä kivelle, yhtäsuuntaisesti tien kanssa. Tuolla se kääntyy loikatakseen polun poikki, ja siellä on myös sileä, houkutteleva nurmikko, levähtääksemme sopiva ... Miksi ajatella muuta kuin omaa hauskuuttaan, kun on kerran sitä varten liikkeellä. Minulla on oikeus ja minulla täytyy olla oikeus juhlia ja iloita minkään saamatta sitä häiritä! Mitä minuun kuuluvat vieraiden maiden köyhät ja uupuneet ja kurjat? Enhän minä kuitenkaan voi heidän asemaansa parantaa. Ja kai he saavat työstään riittävän toimeentulonsa, koska sitä harjoittavat. Ja aina minä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa, heidät tällä tavalla torjuin ... No niin, me istumme siis tähän nurmelle ja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta vettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen ...
Tiellä on poikkiteloin edessämme joku pitkä musta esine. Olemme siihen vähällä kompastua. Se on rautaa. Se on ratakisko, matkalla uudisrakennukseen kai sekin, kattovasaksi tai semmoiseksi. Vähän matkaa tiestä hiukan alempana on maassa pitkällään mies, jota emme ensin olleet huomanneetkaan. Hän makaa hervotonna, kivi pään tukena. Huulilta pisartelee verta, suun alla on nenäliina ja siinä on punasia pilkkuja, mutta hän ei enää jaksa viedä sitä suulleen; veri saa tippua maahan.
Se on siis tuokin, rautainen kattovasa, kannettava sinne ihmisten selässä kolmentuhannen korkeuteen, kannattamaan kattoa suojaksi kaikkien, jotka tahtovat siellä, minne ei mikään juhta pääse nousemaan, nauttia kaikkia kulttuurin mukavuuksia.
Mies ei liikahda, ei näytä meitä näkevän eikä kuulevan. Mutta kuitenkin hän syyttää minua jostain, enkä minä yritäkään puolustautua, en edes itsenikään edessä. Minua hävettää ja minun sydämmeeni koskee. En voi pysähtyä puron viereen nurmikolle, en heittää katseeni ihastunutta hyvästiä sinivalkoisille huipuille. Silmäkalvon pohjaan on lähtemättömäksi kaihiksi tarttunut kuva ratakiskon vieressä makaavasta miehestä, jonka huulilta itkee hänen rasituksensa veri. Vuoristostakin, yläpuolelta pilvien, jossa kuvailin kaiken olevan oikeutta, sopusointua ja rauhaa, täytyi minun siis viimeisenä vaikutuksena viedä muistutus elämän iankaikkisesti sovittamattomista ristiriidoista, toisten orjuutuksesta toisten iloksi, — jotka ristiriidat olivat olemassa jo silloin kuin pyramiidit tehtiin, joista voisivat puhua kivet kaikissa kirkoissa ja taiteen temppeleissä ja joita ilman ei näytä saatavan kohoamaan kaikkein vaatimattominta matkailijamajaakaan.
Juhani Aho
Päivän joulu 1908.
