[Anton Tšehov] - Sahaliinin vanki


Sahaliinin vanki

Suomennos





MONTA PITKÄÄ TUNTIA olin viettänyt autiolla niemellä, joka pistäytyy raivoisalle merelle. Luihin asti viluisena ja kosteana päälleni pärskyvästä kylmästä vaahdosta, olin tuntikausia koettanut teroittaa silmiäni nähdäkseni läpi tiheän sumun, joka peitti seudun. Yht’äkkiä saatoin läpi vaalakan sumumuurin nähdä ohitse kulkevan suuren höyrylaivan hahmoviivat. Aaltojen loiskinan läpi kuulin sen kimeät merkinantovihellykset. Vähitellen katosi varjo, ja ymmärsin, että höyrylaiva laski edelleen, uskaltamatta tiheässä sumussa vaaralliselle satamansuulle. Joulu-unelmani oli hävinnyt pois, todellisuus kaikessa alastomuudessaan oli silmieni edessä. Vielä kuukauden täytyy minun olla toimettomana täällä.

Moni varmaan luulee, että on samantekevää viettääkö joulunsa Siperian aavikoilla tahi Vladivostokissa, nousevassa mailmankaupungissa tahi vankina Sahalinilla, josta silmänräpäyksessä olin vapautunut. Joulu-unelma, jonka toteutumista tähän asti olin toivonut, olin ensikerran unelmoinut paaluvarustuksien takana. Olin juuri kuullut, että aasialainen sähkölennätinjohto, monien vaivojen ja vastusten perästä vihdoinkin oli valmistunut niin, että nyt oli sähkölennätinyhteys Uraalin ja Tyynen meren, Pietarin ja Vladivostokin välillä ja olin toivonut voivani lähettää hänelle tervehdyksen, joka ihmeellisenä sähkövirtana muutamassa tunnissa lentäisi yli kolmetuhatta penikulmaa yli keltaisten erämaiden, ja Siperian lohduttomain yksitoikkoisten tundrojen, läpi laajan kansoittuneen Europan, yli Pohjanmeren hänen kotiinsa, siihen maahan, josta kerran olin lähtenyt, Englantiin!

Kuvittelin mielessäni kuinka tervehdys, jonka näin lähettäisin, tulisi kulkemaan monen, monen turkkilaisen paksupäisen kalmukin pään yli ennenkuin pieni sinisilmäinen Merkurius sen kanssa jouluaamuna, nousisi ylös hänen kotinsa portaita ja joka ehkä saisi valtijattareni hetkeksi suuntaamaan katseensa ja ehkä ajatuksensakin itään ja ajattelemaan sitä nimeä, jota kantoi hänen nöyrin palvelijansa kaukana Siperiassa.

— — —

Mutta tumma varjo merellä oli nyt kadonnut, ja kuului ainoastaan vihellyspillin vihlova ääni, joka ivaten tuntui sanovan:

«Miksi et kirjoittanut silloin kuin ensimäiset lehdet alkoivat varista ja päivät käydä lyhemmiksi?«

«Ah, silloin en ajatellut sitä, silloinhan en tietänyt — — —.Mutta nyt — — —«.

Ja kalliorantaan särkyvät mainingit tuntuivat vastaavan.

«Mutta nyt — — — liian myöhäistä! — —«

Seisoin siinä ja oikein häpesin itsekseni, joka perinpohjin hävitti sen nautinnon, minkä tuntee, antaessaan tunteittensa mielinmäärin vallita, kun ystäväni poliisitarkastaja yht’äkkiä laski raskaan kätensä hartioilleni ja karkealla, mutta ystävällisellä äänellään lausui, «Surut pois!« «Tulkaa mukaan vankilaan, niin tulettepa ehken huomaamaan, että kovempikin kohtalo voi sattua ihmiselle kuin se, että täytyy viettää jonkun kuukauden vasten tahtoaan Sahaliinilla.«

Jonkun minuutin kuluttua — tarkastajalla oli pari reippaita hevosia — saavuimme vankilaan ja kuljimme pian, vastenmielisen vankilanpalvelijajoukon seuraamina läpi käytävän, jossa oli sellien ovia molemmin puolin. Läpi rautaristikkojen näkyi kasvoja, mitä erilaisimpia rotuja ja ihmistyyppejä, avaran keisarikunnan kaikki kansallisuudet olivat siinä edustettuina, itämeren maakuntainsaksalaiset, vaaleatukkaiset suomalaiset, tataarit, muhamettilaiset, albaanialaiset, persialaiset, turkkilaiset ja juutalaiset, puolalaiset, vähävenäläiset sekä iso-venäläiset, j. n. e.

Sitä mukaa kuin etenimme käytävää, vetäytyivät vangit ristikkojensa takana taapäin ja kovalla äänellä toivottivat «herrasväelle hyvää iltaa«. Jatkoimme kulkuamme kunnes saavuimme käytävän päässä isompaan ja parempaan huoneeseen. Ne, jotka täällä oleskelivat, olivat vähemmän ankaran vartioimisen alaisina, sillä joko oli heidän rangaistusaikansa päättynyt, tahi olivat he armahdettuja ja odottelivat kotiinpääsyä ensimäisellä vanginkuljetuslaivalla. «Näiden vapaiden joukossa on mies, josta Te voisitte oppia kärsivällisyyttä«, sanoi tarkastaja. «Vakuutan, että minä, joka olen ylitarkastaja, en olisi kelvollinen edesaukomaan hänen kengännauhojaan. Hän tuli tänne kolmekymmentä vuotta sitten, erehdyksen kautta viattomasti tuomittuna, ja näin pitkä aika on kulunut, jotta tämä oikeudellinen virhe saataisiin oikaistuksi, ja nyt odottelee hän kevään tuloa, sillä vankeja ei talvella kuljeteta. Tarkatkaapa nyt kun puhuttelen häntä, varmaankin on teille hyväksi oppia häntä tuntemaan, niinkuin se minullekin on ollut. Vangit kutsuvat häntä «Pyhimyksen veljeksi«, syystä, että hän kolmekymmentä vuotta on kantanut häpeätahraansa, kärsinyt kaikki väärästä tuomiosta johtuneet vaivat, mutta ei kukaan ole milloinkaan kuullut hänen kielensä lausuvan yhtä ainoata vihamielistä sanaa niistä, jotka ovat häneltä vapauden ja elämänsä parhaat vuodet riistäneet, tahi kuulleet hänen lausuvan epäilyksen sanaa siitä ettei oikeus kuitenkin lopuksi voittaisi ja ettei Jumala jakaisi oikeutta täällä maan päällä niin kuin taivaassakin.«

Seurasin tarkastajan katsetta ja näin pienehkön miehen. Kasvonsa olivat kuihtuneet ja päivän polttamat, parta pitkä ja valkoinen, silmät hyväntahtoiset. Niinpian kuin silmänsä kohtasivat toisen katseen loi hän ne nöyrästi lattiaa kohden.

«Dimitri Ivanowitsch«, sanoi ystävällinen poliisitarkastajamme, odotamme sinua vahtituvassa juomaan kupin teetä.«

Hän vastasi punastuen: «Te olette aivan liian hyvä, eihän se minulle sovi, isäseni, mutta teidän luvalla jään tänne toverien seuraan.«

Mutta jonkun minuutinkuluttua tuli hän kuitenkin erään vahdin seuraamana. Koska jo oli hämärä niin istuuduimme lampun alle höyryävän samovaarin ympärille, jonka iloinen laulu tuntui tekevän koko huoneen kodikkaan hauskaksi. Tunsin syvää myötätuntoisuutta tätä juriidisen erehdyksen uhria kohtaan ja samalla harmia siitä, että mikä taitamaton tuomari tahansa voi saada ihmisen Siperiaan karkoitetuksi.

Istuimme kauvan ääneti himmeässä lampunvalossa samovaarin ääressä, tarkastaja tupruutteli piippuaan ja vanki, joka, niin sanoakseni, oli jo vapauden kynnyksellä, istui ja hermostuneesti liikutteli käsiään, ja heikko hymy huulillaan tuijotti äsken pestyyn lattiaan. Kiusallinen hiljaisuus loppui kun eräs vanginvartija astui sisään ja kehoittavalla äänellä lausui vangille: «Dimitri Ivanowitsch, vapaa-aikasi on loppunut.«

«Minä tulen, tulen silmänräpäyksessä. Anteeksi«, lausui tämä kumartaen tarkastajalle ja minulle. «Jää istumaan, Dimitri Ivanowitsch. Juo teetä ja kerro, kuinka olet joutunut tänne Sahalinille ja kuinka sinulla oli ennenkuin minä tulin, sillä jätäthän pian meidät ainaiseksi, Dimitri Ivanowitsch.«

«Kernaasti isäseni«, alkoi hän, «se on surullinen historia, mutta se loppuu niin hyvin, että olisin sangen kiittämätön, jollen kertoisi siitä suuresta ystävyydestä, jolla kaikki ovat minua kohdelleet. Menin naimisiin varhain. Rahaa ei minulla ollut penniäkään ja sain tehdä sen kokemuksen, että kuten me Venäjällä sanomme köyhän päivät ovat pitkät, mutta yöt lyhyet. Olin nuori ja yritteliäs mies, täynnä kunnianhimoa ja valloitushalua ja tuumin itsekseni: minä lähden itään, siellä voin ansaita rahaa, siellä maksetaan työstä hyvin. Siellä vieraalla maalla laitan kodin ja sitten lähetän sanan Pavlownalle — ja hän, hyvä ja reipas tyttö, hän sanoi tahtovansa odottaa.

Jonkun kuukauden matkan jälkeen saavuin Irkutskiin ja aloin etsiä työtä.

Ja samalla tein sen havainnon, että minä en tullut huonosti kohdelluksi ainoastaan sen tähden, että olin outo Irkutskissa on näet totuttu vieraita varomaan, mutta myöskin sen onnettoman sattuman takia, kuinka onneton se oli, sen sain vasta myöhemmin kokea, että minä eräässä suuressa tulipalossa Moskovan suuren maantien varrella muutamassa kapakassa olin hukannut kaikki paperini.»

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen äänensä, joka ensin oli ollut vapiseva ja heikko, muuttui voimakkaaksi ja täyteläiseksi. Katsahdin ylös ja huomasin hänen katseensa olevan kiinteästi suunnattuna pyhimyskuvaan, joka riippui seinällä.

«Minä myönnän kernaasti«, jatkoi hän, «että minulla on ollut hetkiä, jolloin olen epäillyt Hänen loppumatonta hyvyyttään ja hetkiä, jolloin silmäni ovat olleet sokeat näkemään Hänen ihmeellistä armoaan. Mutta nyt on vääryys jälleen sovitettu, suuri valkea tsaari on antanut minulle vapauteni jälleen, pian menen kotiin Pavlownani luokse, pyhälle Venäjänmaalle. Minä en ole tullut rangaistuksi epäilyksieni tähden. Jumala on osoittanut minulle, kurjalle syntiselle, armonsa ja suuren laupeutensa.«

Hänen huulensa näyttivät liikkuvan ikäänkuin olisi hän rukoillut. Sitten jatkoi hän jälleen:

«Eräänä päivänä, juuri kuin kohtaloni alkoi näyttää valoisammalta ja kun jo tiesin, että minun onnistuisi saada työtä, vangittiin minut aavistamatta kadulla. Minua syytettiin joksikin karanneeksi vangiksi. Oli ainoastaan kovin heikkoja todisteita minua vastaan, mutta näitä vahvisti se, että en voinut toteen näyttää kuka ja mistä olin, kun ei minulla ollut minkäällaisia papereita. Näin ollen katsottiin selväksi, että minä olin, joko rikoksellinen, joksi minua oli syytetty, tahi että minä olin myynyt paperini jollekkin karkulaiselle, jolla ei sellaisia ollut, jollaista kylläkin tapahtuu, ja että siinä tapauksessa olin auttanut rikollisen pakenemista.

«Se oli siihen aikaan, keskeytti tarkastaja, jolloin ei vielä käytetty valokuvaamista, ja jolloin, kuten Dimitri jo huomautti, tapahtui paljon väärinkäytöksiä sellaisten paperien myymisen kautta. Kun sellaista tavattiin, tuli syyllinen heti ja ilman armoa karkoitetuksi.«

«Pari päivää kestäneen tutkinnon perästä selitti tuomari minut syylliseksi; millä perusteilla hän sen teki, sitä en ole koskaan saanut tietää, mutta minä tulin tuomituksi elinkaudeksi Siperiaan, ja seuraavana päivänä toimitettiin minut vankikulkueeseen, joka meni Irkutskin kautta. Koetin pyytää lykkäystä, tarkempaa tutkintoa asiassani, aikaa ainoastaan sen verran, että ehtisin kirjoittaa ja hankkia todisteita, jotka selvästi osoittaisivat viattomuuteni, mutta sallimus oli minua vastaan, sen ymmärrän nyt, ja niin jouduin Sahalinille. Ensiaikoina täällä ollessani kohtelivat viranomaiset minua hyvin, ja kuuntelivat mitä minulla oli heille sanottavaa. He lupasivat lähettää tiedon minusta Venäjälle ja pyytää, että asiani otettaisiin uuteen tutkintoon. Sillä välin huomasivat he myös, että olin hyväntahtoinen ja vaaraton, ja että minä voin työskennellä ilman vahdin piiskaniskuja ja parin kuukauden ajan kuluttua annoin erään toverini kanssa kunniasanani siitä, etten koettaisi paeta, jolloin meidät molemmat lähetettiin alas rannikolle kokoamaan pakoveden aikana meriruohoa. Korkean lehtokuusen alle, eteenpäin pistävän harjanteen varjoon rakensimme majan. Ja niin alkoivat odotuksen vuodet, alussa pitkät, mutta vähitellen alkaen kulua yhä nopeammin ja nopeammin. Toverini oli alakuloinen ja hiljainen. Hänet oli tuomittu elinkaudeksi väärennyksestä, eikä hänen tuomiostaan saattanut valittaa. Kun päivätyömme oli päättynyt ja ruohosäkit toimitettu varastoon, tapasimme illoin istua ulkona tupamme luona, ja vaikka toverini aniharvoin avasi suunsa sanoakseen jotakin, tuntui kuitenkin lohdulliselta, että hän oli läheisyydessä.

Usein kun öiset myrskyt riuhtoivat lehtikuustamme, ja se repi juuriaan, niin kuin ankarassa aallokossa heiluva laiva ankkurikettinkiään, kun aaltojen ärjyiltä ja villien merilintujen kirkuminen kammottivat minua, kuuntelin minä toverini säännöllistä hengitystä ja kiitin Jumalaa, ettei hän ollut minua kokonaan hyljännyt ja niin en menettänyt synkimpinäkään aikoinani uskoa Hänen ijäiseen armoonsa. En epäillyt silmänräpäystäkään, ettei asiaani otettaisi uudelleen tutkittavaksi, olin varma että oikeus voittaisi ja minun nimeni puhdistuisi jälleen ihmisten silmissä. Mutta keväisin kiihtyi aina elävä vapauden toivoni, sillä silloin kuljetettiin meidät Aleksandrowskiin vankientarkastajan luo. Kuinka vapisinkaan kuin tuli vuoroni astua hänen eteensä! Muistan kuinka kerran, kun vielä seisoin etäällä olin kuulevinani hänen sanovan: Dimitri Ivanowitsch, armahduksesi hetki on tullut. — Vaivun polvilleni, mutta toverini nostivat minut ylös ja ikäänkuin unessa kuulin tarkastajan äänen: «Dimitri Ivanowitsch, me emme ole vielä saaneet tietoa tuomiosi uudelleen tutkimisesta. Mutta asia on Pietarissa tutkinnon alaisena, tosin ovat viranomaiset hiukan hitaita, mutta me saamme nähdä, että Jumala on oikeuden puolella.« — En ole koskaan antanut tunteilleni valtaa, mutta tämä pettymykseni, syöksyminen äärimmäisestä toivosta synkimpäin epäilykseen, oli minulle liian paljon ja minä sammalsin: «Kiitos, minä uskon, että kaikki mitä voidaan tehdä, että asiani tulisi uudelleen tutkituksi, mutta on niin raskasta ... «Raskastahan se on, veliseni« sanoi hän «mutta minä uskon sinun viattomuuteesi, Jumalan hyvyyteen ja suuren tsaarin armoon, kyllä oikeus voittaa.«

Seuraava talvi oli hauskin mitä minulla täällä on ollut. Päivät eivät tuntuneet kuolettavan hiljaisilta, yöt eivät olleet kylmiä, ja minä olin toivoa täynnä. Se ainoastaan sai minut vähän kärsimättömäksi, että kevättarkastus sillä kertaa venyi sangen pitkälle. Kun viimein olin Aleksandrowskissa ja asetuin paikalleni pitkään surulliseen riviin, vapisin minä jännityksestä ja kun astuin esille, näinkin oudot kasvot. Se tarkastaja, joka oli minulle niin ystävällinen ollut, oli kuollu, eikä uusi tiennyt mitään minun asiastani, mutta sanoi kyllä antavansa minulle tiedon, jos joitakin määräyksiä Pietarista tulisi.

Minä palasin takaisin myrskyjen huuhtelemille kallioilleni, jossa meri ei koskaan ole rauhallinen ja jossa minua toverini odotti. Hän tiesi, millaista sanomaa minä olin tänä päivänä odottanut ja kun hän nyt näki minun saapuvan alakuloisena ja maahan asti masentuneena, syleili hän minua ja peitti kasvoni suudelmilla. Sitten kuljetti hän minut pitkin kivistä rannikkoa vähäiselle matalain kallioiden väliselle lahdelle, jota harjanne suojasi tuulilta. Lahdelmasta vei aukko luolan tapaiseen, mutta tämä luola oli korkean veden aikana täynnä vettä. Tällä hetkellä oli kuitenkin luola tyhjänä ja sen seinät kuivina, mutta seisoessamme siinä saatoin nähdä veden nopeasti nousevan. Toverini kuletti minut laakeita kiviä myöten luolalle. Sentähden varmaan että niin äkkiä tulin päivän valosta pimeään luolaan, en, kun Nrejko huusi: «Katso, katso!« voinut nähdä en niin mitään, mutta hetkisen perästä kun silmäni olivat tottuneet pimeään, saatoin nähdä hämärästi kömpelötekoisen lautan, joka oli tehty lankuista ja karkeasti veistetyistä laivahirsistä. Nrejko ojensi kätensä riemuiten lankkuja kohden; eipä hänen mielestään ollut milloinkaan oivallisempaa laivaa rakennettu. «Muistatko sen päivän, kun istuimme harjanteella ja näimme laivahylyn hirsiä ajautuvan rantaan? Kun kuulin hirsien pieksävän kallioita, tuntui kuin olisin kuullut äänen korvaan kuiskaavan:«Ihmisiä on kuollut, jotta sinä saisit elää, että sinä saisit paeta tästä vankeudenkuolemasta. Olisivatko nämä ihmiset kuolleet ilmanaikojaan, suottako olisi tapahtunut tällainen uhri. Siitä hetkestä aloin suunnitella pakoani. Minä päätin ottaa vastaan sen pelastuksen, jonka taivas on minulle lähettänyt ja niin olen viettänyt öitä sovittelemalla, sinun nukkuessasi, yhteen näitä hirsiä, joita Jumala varmaankaan ei turhan takia ole lähettänyt. Dimitri Ivanowitsch, pirstautuneen mastonkappaleeseen oli kuollut mies kiinni köytettynä! Ellen olisi löytänyt tätä nuoraa, jolla hänen ruumiinsa oli mastoon sidottu, niin en olisi koskaan saanut lauttaani valmiiksi. Minä työskentelin yksinäni, sillä minä tiesin sinun elävän vapautuksen toivossa, ja ettet sinä silloin olisi suostuvainen koettamaan paeta kanssani, mutta tule nyt, Dimitri Ivanovitsch, nyt pyydän sinua minua seuraamaan. Miksi odottaisit ihmettä. Pitkästi on jo aikaa kulunut ja suuri valkea tsaari asuu kaukana Sahalinilta.« Tässä hiljensi hän ääntänsä ikäänkuin olisi hän tällä yksinäisellä paikallakin peljännyt, että varjot kuuntelevat, tahi, että rantaa vasten loiskien vierivät suuret aallot kuljettaisivat hänen tuumistaan tiedon alas pitkin rannikkoa. «Vesi nousee joka silmänräpäys», jatkoi hän yhä enemmän liikutettuna. Tunnin kuluttua lautta lähtee. Minulla on ruokavaroja ja vettä parin viikon ajaksi; mutta jo ennen sitä olemme saapuneet tyynelle vedelle ja saarille, missä hylkeenpyytäjät asuvat, ja kun kerran siellä olemme, niin voimme olla varmat siitä, että kohtaamme jonkun amerikalaisen laivan, ja silloin, Dimitri Ivanowitsch, niin, ymmärrättekö, me olemme vapaat silloin.«

Minusta tuntui, että hän oli kadottanut järkensä. Ehkä oli hän tullut heikkomieliseksi yksitoikkoisessa elämässämme. Meri, joka mahtavina tyrskyinä syöksyi rantaa vasten, ei häntä peloittanut; vapaudenkaipuu oli niin suuri. Hän tuli ja suuteli minua molemmille poskille niinkuin oli tavaksemme tullut monina pitkinä vuosina, jotka yksissä olimme eläneet, «nyt kun sinulta on mennyt kaikki toivo tulla vapautetuksi, nyt Dimitri Ivanowitsch, minun veljeni, nyt, kun kohtalomme on samaa, nyt voin ja tahdon pyytää sinua pakenemaan kanssani. Ethän, veljeni, salline minun yksin käydä kohti vapautta tahi kuolemaa. Tule! « — — —.

Kun hän näki minun epäröivän, kietoi hän kätensä kaulaani, suuteli minua uudelleen, sanoen: «Tule veljeni, suuri valkea tsaari ei kuule meitä. Korkealla on taivas, mutta meidän rukouksemme ovat kohonneet sinne, ja se on Jumalan tahto, että laiva joutui haaksirikkoon ja että me sen kautta pelastuisimme. Kuule, olemmehan olleet toverukset, veljet, olemmehan olleet toisillemme kaikki kaikessa näinä pitkinä pakolaisuusvuosina, tule nyt, annatko, voitko antaa minun yksin mennä —?«

Olin kauheassa kiusauksessa sillä hetkellä. Valoisat toiveeni olivat juuri muuttuneet synkäksi epätoivoksi. Ääneni värisi, polveni vapisivat. Minä ajattelin kuinka hiljaista ja yksinäistä olisi kallioilla kun hän olisi poissa, kun illoin kosteat sumut merestä nousevat kietoen lehtikuusemme ja majamme kuolinvaippaansa, ja samalla käännyin aavalle merelle päin, jossa aallot riehuivat kuin villit sudet saaliinsa perässä, ja tuohon äärettömään, raivoavaan vesierämaahanko minä antaisin Nrejkon lähteä — lähteä yksinään.

«Minä en voi, minä en tahdo seurata sinua«, sain viimein sanotuksi, «jos pakenisin, eikö se olisi sama kuin tunnustaisin itseni rikolliseksi? Olisihan se jyrkästi vastaan kaikkea sitä, mitä olen toiminut aina siitä asti kuin tuomioni langetettiin. Minä rakastan sinua suuresti, minä tulen aina sinua kaipaamaan, minä rukoilen Jumalaa antamaan sinulle armollisen suojeluksensa, mutta seurata sinua sitä minä en voi!«

Puhellessamme nousi vesi yhä korkeammalle, pian virtasi se luolaan ja peitti maan jolla seisoimme.

«Niinpä lähden minä yksin, Dimitri Ivanovitsch, ja jos kohtaan kuolemani, vapautta etsiessäni, niin enkö ole silloin vapauttajani löytänyt?«

Ainoa vastaukseni oli kuuma kyynelvirta, joka tulvehti poskilleni, jotka eivät pitkään aikaan olleet kostaneet surun lempeästä katseesta. Odotimme hiljaa mitä tapahtuisi. Ensin löi vesi pieninä laineina lautan paksuihin palkkeihin, yhtä vaarattomina lautalle kuin kallioille tuolla ulkona. Mutta vesi kohosi nopeasti ja pian vyöryivät aallot riemuiten luolaan. Hyökyessään sisään kohottivat ne ensin ylös lautan toisen pään, mutta antavat sen jälleen takaisin viedessään pudota kivipohjalle. Mutta mitä nopeampina ja voimakkaampina ne saapuivat, sitä vähemmässä määrässä lautta nousi ja laski, ja yhtä nopeasti kun lautan kolahteleminen luolan pohjaa vasten oli alkanut, yhtä nopeasti se loppui — ja lautta ui.

Nrejkon kasvot loistivat mielenliikutuksesta. Hän juoksi lautalle ja näytti kiinnittäneen koko huomionsa teräviin nousevan veden yli pistäviin kiviin, jotka ikäänkuin vartioivat luolan uloskäytävää ja uhkasivat vahingoittaa hänen lauttaansa. Hän tarttui muovailemiinsa kömpelötekoisiin airoihin ja olimpa melkein kuulevinani hänen sydämensä sykinnän kun hän koetti ohjata lauttaansa aukealle merelle.

Oli sivu puolenyön. Kuu oli alhaalla ja heitti ainoastaan heikon kajastuksen tummalle merelle. Koetin auttaa Nrejkoa selviytymään kivistä, mutta toverini ei näyttänyt huomaavanlainkaan puuhiani. Minä luulen, että sinä silmänräpäyksenä, kun aallot kohottivat lautan luolan pohjasta ja hänellä oli todellakin edessään pakenemisen mahdollisuus, että hän minut unohti täydellisesti, silmänsä salamoivat ja poskensa hehkuivat vapausajatuksesta. Teroittaen silmiään nähdäksensä pimeässä ulkoutui hän alinomaa — ja minä kadotin hänet näkyvistäni ainiaaksi.

Jäin koko yöksi istumaan lehtikuusen alle, jossa niin usein olimme istuneet ja unelmoineet. En ole koskaan kuullut hänestä mitään sen jälkeen. En tiedä hänen kohtalostaan, mutta uskon ja tiedän, että hän tavalla tai toisella, ja tavalla, joka hänelle oli paras, on pelastunut lautaltaan, ja että hän elää, elää vapaana.

Monena yönä istuin lehtikuusen alla. Kumma ahdistus rinnassani tuijotin merelle, missä pohjatuuli myrskysi ja meri myllerti suunnattomina vaahtoisina laineina. En voinut päivisin työskennellä ja yöllä pelotti minua mennä yksinäni autioon majaan. Joskus nukahdin istuessani hiekkarannalle, mutta ainoastaan herätäkseni vihlovaan valitukseen, jonka tuuli tuntui mereltä tuovan, mutta kun katsahdin ylös ja koetin katsoa merelle yli vahtoisain aallonharjojen, niin en nähnyt mitään ja huutoihini vastasi ainoastaan aaltojen valtaava pauhu. Meriruohoa ajautui rannalle, mutta minä en kumartunut sitä kokoamaan. Elin menneessä ajassa, jota koetin muistooni palauttaa.

Kun urakan antaja tuli, ei hän tahtonut antaa minulle ruokaa, koska olin ollut laiskana.

Kerroin hänelle silloin, että toverini oli hukkunut eräällä uintiretkellään ja etten ollut voinut tehdä työtä kun häntä niin olin murehtinut. Mutta siitä huolimatta ei hän tahtonut minulle ruokaa antaa, kun en mitään ollut toimittanut, vaan ratsasti vihaisena pois, mutisten itsekseen, että hän toimittaa niin, jotta minut lähetetään takaisin Aleksandrowskiin katsannon alaisena työskentelemään.

Mutta koko seuraavan kuukauden työskentelin kaikin voimin, keittäen ravinnokseni meriruohoa ja kun urakanantajani seuraavan kerran tuli oli hän sangen tyytyväinen, sitte minulla oli ruohoa 20 säkkiä, jotka hän suurella voitolla möi kiinalaisille. Ja nyt sain elantotarpeitakin.

Elelin pian entistä elämätäni, kooten meriruohoa pakoveden aikana ja kuivaillen sitä aurinkopaisteisilla kallioilla. Elämässä voi tottua mihin hyvänsä, tarvitaan ainoastaan kärsivällisyyttä. Pian aloin voida katsoa merelle päin, koettamatta jännittää silmiäni nähdäkseni ne kasvot, jotka ainiaaksi olivat kadonneet.

Seuraavat vuodet elin niin hyvin kuin niissä oloissa suinkin elää voi. Kiipeilin päivällä liukkailla kallioilla ja puuhailin ruohoni kanssa. Ja iltasin istuin yksinäisyydessäni, kunnes uni ja väsymys painoivat silmäni kiinni ja korvistani katosi maininkien hyrske ja merilintujen kirkuna. Sattuipa niinkin, että majassani istuessani innostuin hiilenpalasella piirustamaan niitä kasvoja, jotka vapauteni onnellisena aikana olin tuntenut ja niin voin istua ja puhella piirustukselleni siksi kunnes vaivuin uneen. Tunsin itseni sanomattoman yksinäiseksi ja kaipasin kuulla ihmisääntä. Mutta armahduksestani ei kuulunut mitään.

Kun sitten tarkastaja lähetti minulle toverin, tulin kovin iloiseksi. Hän oli tehnyt itsensä syypääksi suureen rikokseen, mutta oli siihen johtunut pikastuksesta äärimmäisen ärsytyksen kautta. Muutoin oli hän kunnon toveri ja me elimme verrattain onnellisina muutamia kuukausia. Mutta pian tuli Stash, veliseni, omituisen oikkuiseksi ja minä ymmärsin tämän olevan seurauksena siitä, että häntä kalvoi polttava halu päästä pois Sahalinin erämaista. Ensimäiset kuukaudet oli hän ollut iloinen kun oli päässyt pois ankarasti vartioidusta vankilaumasta, jossa hän oli ollut viisi ensimäistä rangaistusvuottansa ja elämä täällä tuntui hänestä siihen verraten paratiisilta. Mutta pian tuli muutos. Ja huolestuneena katsoin, kuinka hän levottomana harhaili kallioilla ja ikäänkuin lumottuna tuijotti merenaaltojen tanssia ja syväkaihokatseessa seurasi silmillään mannerta kohden kirkuen lentäviä villihanhiparvia.

Mutta jos se, mitä pelkäsin, ja syystä kylläkin, alinomaa askaroitsi hänen ajatuksissaan, niin ei hän siitä kuitenkaan hiiskunut sanaakaan ja kun talvi tuli, aloin hengittää levollisemmin. Niinkauan kuin talvi vallitseisi maata ja merta olisi hän ainakin tekemättä pakoyritystä, sen pidin varmana. Silloin en vielä tuntenut hänen vapauden kaipuunsa peloittavaa voimaa, enkä sitä, mitä ihminen jolta viimeinenkin toivon kipinä on kadonnut, voi asettaa peliin. Ja vaikka olin nähnyt saman vapaudenhalun kasvavan kahdessa niin tyyten erilaisessa henkilössä kuin Nrejko ja Stash, niin en kuitenkaan vielä käsittänyt sen valtavaa mahtia, sillä minä itse olin kokonaan toisessa asemassa, kuin he. En voinut ymmärtää sellaista uhkarohkeutta, vaikka myöskin minä tunsin vapaudenkaipuuta. Joka kevät, kun aurinko alkoi lämmittää ja lumen peitossa ollut maa viheriöidä, kun laivat saapuivat määräysten ja tuomioiden kanssa, silloin aina aloin uutta elämää toivoa ja sydämeni sai uutta voimaa, sillä minä ajattelin: Tämän kevään kanssa koittaa minullekin varmaan vapauden päivä. Ja vaikka toiveeni kerta toisensa perään raukesivat, niin olivat ne seuraavalla kerralla jälleen yhtä suuret.

Oli kylmä yö. Ulkona myrskysi, mutta tuuli ei tullut — kuten tavallisesti — puskapäisenä, vaan puhalsi tasaisella voimalla pohjoisesta. Taivas oli tähtikirkas. Kun ennen levolle menoani raotin ovea, puhalsi siitä sisälle jäätävä viima. Kun olin kääriytynyt nahkapeiton sisälle ja paneusin maata, huomasin, että Stash makasi silmät auki ankaran mielenliikutuksen vallassa, jota näytti koettavan hillitä tahi ainakin peitellä, jotta en sitä huomaisi.

Aamulla heräsin sangen varhain ja hän makasi yhä silmät auki, niin kuin illallakin, mutta nyt oli niissä kummallisen kuollut ilme. Silmänräpäyksen tuijotti hän minuun, mutta hyppäsi sitten äkkiä ylös ja hyökkäsi ulos ovesta. Hän oli syvän mielenliikutuksen vallassa ja kun heti sen perästä kaikui korviini ilon huudahtus, luulin että oli saapunut aleksandrowskilainen urakanantajamme ja että Stash oli kuvitellut, että se tuo vapautuksen sanoman hänelle tahi minulle, kenties meille molemmille. Kiiruhdin ulos.

«Joudu, joudu, Dimitri Ivanowitsch, jouduhan huusi hän nähdessään minun tulevan, mutta hänen äänensä tuntui ihmeen oudolta. Tuntui kuin olisi joku toinen puhunut, ikäänkuin outo ennen tuntematon ääni olisi häirinnyt sitä hiljaisuutta, jossa elimme.

Hämmästyneenä ja ikään kuin unissani katsahdin ympärilleni, mutta muita kuin Stash en nähnyt. Hän repi minua kädestä, viittasi merelle päin ja sanoi: se joka on väkevämpi tsaariakin, on meitä armahtanut, Hän joka käskee meren aaltojen tyyntyä ja asettua myrskyn. Katso, katso Dimitri Ivanowitsch, Hän on rakentanut jääsillan rannasta rantaan.«

Näky jonka kohtasin, sai minut hämmästyksen valtaan. Pohjatuuli oli ajanut valtavia jäälauttoja rannikkoa vasten ja kun myrsky aamun koittaessa lakkasi, niin jää jäi paikalleen ja jäätyi pian rantaan kiinni. Se oli kaunis näky; ikään kuin aaltoava meriyht’äkkiä olisi jähmettynyt. Siinä oli sekä laaksoja että valkeita huippuja. Sillä täällä näytti meri olevan avoin, mutta niin ihmeen tyyni se oli, aina levottomat aallot olivat nyt hiljaa. Meri oli muuttunut kahleittensa painon alla huokailevaksi vangiksi.

Stash oli sangen uskonnollinen. Hänet oli kääntänyt hyvä piispa Blogowensk, joka kun hän tuli Aleksandrowskiin, oli nukkunut ja syönyt vankien kanssa yhdessä. Se oli hän, joka oli syleillyt Stashia, lausuen samalla: «Minun veljeni synnissä, minun Kristuksen vapahtama veljeni!«

Ja ennenkuin Stash oli minulle sanaakaan sanonut, ja siinä silmänräpäyksessä kun näin hänen leimuavan katseensa, olin selvillä hänen mielettömästä aikeestaan ja hillitsemättömästä vapauden halustaan, joka niin tyyten oli vallannut hänet.

«Olen tätä jo kauan rukoillut. Nyt on Jumala rukoukseni kuullut. Hän on valmistanut meille tien meren yli, tehnyt meille niin kuin teki Israelin lapsille muinoin. On ainoastaan kaksitoista penikulmaa yli tämän jääaavikon mantereelle. Ja kun kerran olemme niin pitkällä, niin löytyyhän toki metsissä pakolaisia — sellaisia, jotka ovat maistaneet vankilaleivän suolaa ja kantaneet kahlerautoja ja ne varmaan eivät anna meidän nääntyä nälkään ja janoon. Dimitri, Primorskista vie monta tietä kauniiseen, vapaaseen mailmaan, kun täältä taasen, täältä lukemattomain vankien kuolemansaarelta, ei ole muuta tietä vapauteen kuin tämä silta, jonka Jumala on mittaamattomassa armossaan meille rakentanut.«

«Mutta, Stash, veljeni, etkö pelkää? Etkö ole kuullut hirmuisista pitkähiuksisista Gilyakeista, jotka talvisin tappavat pakolaisia ja syövät heidän lihansa. Oi, ajattele toki, ennenkuin on myöhäistä kääntyä takaisin! Milloin tahansa voi jääsiltaan tulla repeämä ja silloin veljeni kuka voi sinua silloin auttaa?!«

Hän katsoi minua hetken ihmeissään: «Dimitri Ivanowitsch, sinä siis et usko ihmeeseen, jonka Jumala silmäimme edessä on tehnyt! Jumala olkoon sielullesi armollinen!«

Ja silloin syöksyi hän mielettömän tavoin alas mäkeä. Rannassa, missä jää oli rikkipirstoutunut kalliota vasten, otti hän pitkän hypyn, risti itsensä ja alkoi vaelluksensa ylijäätyneen meren.

Katsoin kauan hänen jälkeensä — siksi kunnes hän katosi näkyvistäni sumuun ja juuri alkaneeseen lumipyryyn. Katsoin hänen jälkeensä ja kuumat kyyneleet vuosivat poskilleni, jähmettyen jääksi. Olin kuulevinani hänen huutavan apua ja juoksin minäkin jäälle, joka nyt alkoi ryskyä ikäänkuin meren sydämmen sykinnästä. Löysin hänen jälkensä ja seurasin niitä. Mutta lumihiutaleet putoilivat yhä tiheämmin; ja pian olivat jäljet kadonneet, enkä voinut häntä seurata etemmäksi, ja niin palasin jälleen yksinäiseen majaani lehtikuusen alle. Tuuli puhalsi yhä edelleen, pelottavalla ryskeellä irtautui jäälautta kulkien etelään päin. En ole koskaan saanut tietää, pääsikö Stash mantereelle tahi pelastuiko hän «pitkähiuksisilta« eli vajosiko meren syvyyteen. Mutta usein kuin myrsky raivoaa rannikolla olen kuulevinani hänen äänensä, ja minä tiedän silloin, että olkoonpa hänelle tapahtunut mitä hyvänsä, niin nyt on hän vapaa. Sen jälkeen olen viisi pitkää vuotta elänyt yksinäni ajatuksineni ja toiveineni. Joka kevät olen matkustanut Aleksandrowskiin ja joka kevät on minulle sanottu: «Vielä ei ole mitään uutta kuulunut asiastasi, Dimitri Ivanovitsch, mutta ehkäpä armahduksesi tulee ensi vuonna. Hyvät ihmiset ovat sinulle myötätuntoisia ja työskentelevät vapauttamisesi hyväksi, ja suuri valkea tsaari on lapsilleen armollinen.«

Tänä vuonna toiveeni toteutuivat, toiveeni, joita koskaan en ole todenteolla epäillytkään. Ja nyt on tsaari antanut minulle jälleen kaikki, mitä minulta erehdyksessä ryöstettiin onhan erehtyminen inhimillistä. Hän on antanut minulle takaisin vapauteni ja kunniallisen nimeni ja pian olen kaukana autiolta Sahalinilta, pyhässä Venäjänmaassa, niiden luona, joita rakastan.« —

Ystävällinen tarkastajamme laski kätensä olkapäilleni ja vapisevin äänin kuiskasi minulle: «Mutta kuitenkaan ei tsaari voi antaa hänelle takaisin sitä aikaa hänen elämästään, joka häneltä on vankilassa kulunut. Mikä on ollutta, se on mennyttä, ymmärtäneeköhän enää hän milloinkaan sitä!«

Alhaalta käytävästä kuuluivat vartioiden raskaat askeleet, kun ne kulkivat helisevin avainkimpuin sulkien ovia yöksi. Kun vanha mies nousi mennäkseen selliinsä, kietoi tarkastaja kätensä hänen kaulaansa, äkillisen mielenliikutuksen valtaamana, suuteli häntä molemmille poskille ja lausui: «Sinä olet pyhimyksen veli, Dimitri Ivanowitsch. Tulkoon elämäsi vielä onnelliseksi ja suokoon Jumala sinulle asunnon niiden luona, jotka huolimatta vastoinkäymisistä ja pitkäaikaisista kärsimyksistä eivät ole kuitenkaan kadottaneet uskoaan Hänen armonsa suuruuteen.«

Kun otimme päällemme turkkimme ja käännyimme ovelle poistuaksemme, kääntyi Dimitri puoleeni sanoen: «Tulee kylmä yöksi, veliseni. Ole varovainen tällaisessa ilmassa! Pane olkia saappaisiin, niin ei pakkanen pysty.«

Kolmivaljakko oli valmiina ja pian kiidimme yli lumisen kentän korskuvilla hevosilla.

«Hänen elämänsä on kulunut yhtä ainoata erehdystä oikaistessa.— Ei edes hänen suuri tsaarinsa voi kääntää ajan viisaria taaksepäin eikä antaa hänelle yhtä ainoatakaan minuuttia takaisin hänen vankeudessa kulumasta ajastaan.«

«Mutta kuinka on mahdollinen sellainen erehdys, erehdys, joka maksaa kolmekymmentä vuotta ihmiselämästä?»

«Jaa, katsokaas, vaikeus on tässä«, alkoi tarkastaja, jonka virkamiesintresseillä ei ollut mitään yhteyttä hänen tunteidensa kanssa, «että me emme moneen vuoteen löytäneet hänen vaimoansa. Kun Dimitri karkoitettiin Sahalinille, kadotti hän samalla kaikki kansalaisoikeutensa. Ja silloin oli hänen vainionsa hänestä erotettu, tarvitsematta mitään sen enempää muodollisuuksia. Hän meni naimisiin jälleen, vieläpä meni naimisiin useammat kerrat, eikä aivan laillisella tavallakaan. Hänen todistuksensa oli ehdottomasti välttämätön Dimitri Ivanowitschin puheen vahvistamiseksi ja vasta monen vuoden kuluttua tavattiin hänet Permissä. Hän oli juuri silloin menettänyt kansalaisluottamuksensa juoppouden ja irtolaisuuden takia. Hänen papereitansa tarkastettaessa huomattiin hänet onneksi siksi henkilöksi joka oli ollut kyseessä ja nyt vasta voi tuomion tutkiminen tulla kysymykseen. — Tämä mailma on niin kummallinen. Dimitri Ivanowitschin vapautus tuli liian myöhään tahi liian — varhain.

Hän voi jo kuollakin, ennenkuin vanhana, raihnaisena miehenä on Uralissa, jonka yli hän elämänsä keväänä vaelsi — onneaan etsimään.«

Nyt tuikkivat jo koloniasta kirkkaat tulet pimeässä, jonka läpi huohottavat hevoset juoksivat kovalla vauhdilla...





Raatajan joulu 1908.
(julkaistu ilman tekijätietoja)