Jalmari Hahl - Joululomalla


Joululomalla.







Astuin härmäpeitteisten koivujen reunustamia kujasia kauempana haamoittavaa metsää kohti, ja pieninkin talvisen elämän ja maiseman yksityiskohta herätti minussa, kaupunkilaisessa, ihailua ja tunnelmaa. Enhän viiteentoista vuoteen ollut talvella oikein maalla asustanut. Aidanseipäässä naurava harakka tuntui vallan ilkkuvan kaupunkilaisuuttani. Tämä siivekäs olento on jo lapsuudestani erityisesti kiinnittänyt huomiotani. Se on niitä harvoja eläinkunnan yksilöitä, joissa on huumorillista aistia. Katsokaapa lehmiä ja hevosia esimerkiksi; mikä järkähtämätön vakavuus niiden näössä! Olen kyllä nähnyt kerran koiran isäntänsä palatessa kotia pitkältä matkalta vääntävän kuononsa nauruntapaiseen irvistykseen. Mutta se oli epäilemättä ilonhymyä. Jätän ratkaisematta, missä määrin on itsetietoista komiikkaa apinan matkimistempuissa. Mutta olen aivan varma siitä, että harakalla on melkoinen määrä itsetietoista huumoria. Kun kuuntelee niitä eri vivahduksia, jotka tulevat esiin sen naurunräkätyksestä, ei sitä voi ollenkaan epäillä.

Minun ei tarvinnut olla epätietoinen siitä, että minä olin aidanseipäässä istujan ilkunnan esineenä. Tajusin kyllä, että outona ilmiönä näillä saloseuduilla herätin sen huomion. Mutta pohdin samalla, mikä minussa niin tavattomasti saattoi pistää silmään, kun harakka vallan oli pakahtua nauruunsa. Ja luulin huomaavani, että »knallini» ja valkoiset villaiset hansikkaani olivat ne kaupunkilaispukineet, jotka ilkkujaan puhalsivat tuon hillittömän hilpeyden puuskan. Täydellinen aseettomuuteni — minulla ei edes ollut sauvaa — teki linnun niin rohkeaksi, että se paikaltaan hievahtamatta antoi minun kulkea ohi, koko ajan nauraen täyttä kulkkua. Ja vielä kaukaa, sen aikoja sitten taakseni jätettyäni, kuulin sen ilkamoivaa kitkatusta.

Tällävälin olin saapunut kuuraiseen koivumetsään. Sivutieltä poikkesi eteeni kulkemaan komea hevonen, joka veti upealla ryijyllä koristettua rekeä. Mikä erinomainen tunnelma, tuollaisessa punaisessa, huolellisesti koruompelulla kaunistetussa ryijyssä, joka pirteän dekoratiivisena loistaa esiin ympäröivästä puhtaasta talvisesta valkeudesta!

Reessä istui pulska nuori isäntä, joka ohikulkiessaan itsetietoisena ojensi ryhtiään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Tällainen hevonen, tällaiset ajoneuvot ja kulkuset,näin komea ryijy tällä pojalla on! — Minä häntä todella suuresti kadehdin.

Syvemmällä metsässä tie näytti eräässä kohdin levenevän. Paikalle saavuttuani, huomasin tulleeni ihmisasunnolle. Huomioni kiintyi kylttiin, joka talon edustalla kohosi kahden seipään päässä. Siinä oli luettavana suurin kirjaimin: Kahvila. Päätin käyttää hyväkseni harvinaista tilaisuutta näin metsän sydämessä ja kävin sisälle.

Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, joulupyhien kunniaksi puhtaalla valkoisella liinalla peitetty. Oikealla siitä, kookkaalla ruskealla sohvalla, joka ilmeisesti saattoi tehdä vuoteenkin virkaa, istui kaksi yläluokan kansakoulunuorukaista, jotka viettivät lomaansa kahvikekkereillä. Tilaukseen kuuluvat runsaat nisuleipäannokset pullistivat heidän ennestään pyöreitä poskiaan niin, että he koko lailla muistuttivat pasuuna-enkeleitä. Sohvan viereisellä tuolilla istui suunnattoman suuri punerva kissa, järkähtämättömän tyynenä kehräten, minun sisäänastumisestani vähääkään välittämättä.

Katselin hetken aikaa tätä idylliä, odottaen jonkunmoisen tarjoilijan ilmestymistä sisäovelle. Tarpeelliseksi kävi kuitenkin odotuksen venyessä naputtaa pöydänlaitaan. Seuraus ei ollut välitön, mutta sen lohdullisempi. Kotvan kuluttua emäntä itse ilman edelläkäypää tilausta toi sisään tarjottimen. Siinä höyrysi kupissa tuo tutulle tuoksuva juoma, ja myötä seurasi leipäannos, jonka koosta minulla ei suinkaan ollut syytä nurkua.

Samassa huomasin nurkkapöydällä vanhan gramofonin.

— Antaako emäntä meidän kuulla vähän soittoa? minä kysäsin, etupäässä tahtoen tarjota nuorille kekkerikumppaneilleni taidenautintoa.

Emäntä kääntyi puoleeni ja vastasi:

— Isäntä tulee.

Vastauksen lakonisuus ja äänenpainon juhlallisuus panivat minut ajattelemaan, että tuon soittokoneen käsitteleminen, ollen perin tärkeä tehtävä, oli isännän erikoisoikeus. Emäntä poistui, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua sisäovi taas aukeni, ja sisään astui isäntä perin vakavan näköisenä, suuri kasa isoihin kirjekuoriin pantuja gramofoni-levyjä — koko ohjelmisto kainalossa.

Tervehdittyään hän virkkoi:

— Herra valitsee tästä kappaleet.

Koetin lajitella ohjelman niin vaihtelevaksi ja monipuoliseksi kuin suinkin. Siihen kuului iloista, surullista, haaveellista, leikillistä. Isäntä loi arvostelevan katseen valitsemiini levyihin ja sanoi lakoniseen tapaansa: — Entä »Jäähyväiset isänmaalle»? Se on kovin kaunis kappale.

— Luonnollisesti: »Jäähyväiset isänmaalle», minä ehätin sanomaan, korjaten suuren huomaamattomuuteni ! Sillä epäilemättä mainittu kappale oli koko ohjelmiston »clou».

Ja niin sovitti isäntä koneeseen ensimäisen levyn. Taitavasti hän sen teki, juhlallisen vakava hän oli, kuin tärkeään tehtävään ainakin ryhdyttäessä.

Nyt hän jo vääntää veiviä, ja gramofoni alkaa surista kilpaa hyräävän kissan kanssa. Luulin jo koneen joutuneen epäkuntoon, kun tuota surinaa kesti niin kauan. Mutta ei: se oli vaan tarpeellista valmistusta. Tarvitseehan vanhan laulajan aina aluksi kurkkuansa karmia. Ja itse sävellyksen esitys, joka viimeinkin seurasi, täysin korvasi tämän alussa kestetyn musikaalisessa suhteessa vähemmän miellyttävän introduktsionin.

Katsahdin kuulijakuntaan. Nuorukaiset näyttivät haltioituneilta. Kissa sitä vastoin säilytti järkähtämättömän tyyneytensä. Antamatta eri musiikkikappaleiden häiritä tahtiansa, se kehräsi edelleen. Se ei näyttänyt vähintäkään levottomuutta edes sforzato-paikoissa, jotka erhetyttävästi muistuttivat sitä ääntä, mikä syntyy, kun kahta kastrullin kantta äkäisesti lyödään yhteen.

Ennen kappaletta »Jäähyväiset isänmaalle», isäntä huolestuneena huomautti:

— Tämän kappaleen levyssä on vika, ja sillä kohdalla kappale pysähtyy. — Mutta — hän rauhoittaen lisäsi — minä autan neulalla, ja sitten se taas jatkaa.

Kun tuo kriitillinen kohta sitten tuli, hän ilmoitti:

— Tässä se nyt on!

Ja kun neula oli tehtävänsä suorittanut, hän lisäsi:

— Nyt se on ohi.

Ilman häiritseviä keskeytyksiä ohjelman viimeinen numero sitten soitettiin loppuun.

Hyvin tietäen, että taiteilijan elinehto on yleisön antama tunnustus ja rohkaisu, kiitin ohjelmiston kokoonpanoa, gramofonin hoitajan taitavuutta ja huolellisuutta y. m. ja sanoin lopuksi: — Kyllä kai sitä tällaisella koneella on hintaa?

Isäntä nyökäytti merkitsevästi päätään ja selitti:

— Oh, oh! Se maksaa enemmän kuin hyvä lypsylehmä. Tosin ei se ollut aivan uusi, kun minä sen ostin, mutta ei sitä silti polkuhinnasta saatu. Ja lisäksi levyt. Ei niitäkään soittokaupasta ilmaiseksi anneta. Kyllähän niitä Apostolilta ja Fazerilta lähetetään kaikennäköisiä katalookeja. Mutta en minä osta sikaa säkissä. Kuulla minä ensin tahdon kappaleen, ennenkuin sen ostan.

Huomasin nyt, miten vakavalta kannalta hän otti tehtävänsä. Hän suorastaan teki taidetutkimusmatkoja ohjelmistoaan valitakseen!

Maksettuani nauttimastani sekä ruumiillisesta että henkisestä ravinnosta, mikä ei kukkaroani pahasti rasittanut, sanoin hyvästi ja aloin taivaltaa syvemmälle auringon kirkastamaan kuuraiseen metsämaisemaan. Ja poistuessani ajattelin: taidetarve piilee matalassakin mökissä, vaikka sitä tyydyttävät välikappaleet ovatkin vaatimatonta laatua. —


Jalmari Hahl.





Päivä 2/1911.