Malakias Mönkkäsen tulevaisuuden seikkailuja.
Helsingissä vuonna 2000.
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli päivä jo korkealla. Silmäsin kelloa ja se kävi jo kahtatoista. Mutta unen päästä sainkin minä vasta vallan myöhään kiinni. Taisi olla ainakin viiden ajat, ennenkuin nukahdin, sillä itäisellä taivaalla näkyi jo aamun ruskotusta. Siilien saakka heittelehdin tuskaisena vuoteessani. Päätä kivisti, mielikuvitus viskeli värikkäitä kuviaan kuin revontulet roihujaan ja ajatukset takoivat. Sillä kappelista palattuani ja jouduttuani yksin huoneeseeni valtasi minut taas ahdistus ja syvä epätoivo, mikä väliin oli muuttua mystilliseksi kauhuksi, kun muistin sen satavuotiskuilun, joka oli auennut itseni ja aikani välille. Ainoastaan luontainen uteliaisuuteni ja seikkailuhaluni sekä kykyni mukautua mitä erilaisimpiin oloihin, olivat minua tähän saakka pitäneet kutakuinkin pystyssä. Niitä ominaisuuksia minä nytkin unetonna vääntelehtiessäni koetin yhä kiihoittaa ja samalla kaikin voimin estää tajuntani pohjalta kohoamasta entisyyden muistoja. Sillä käsitin, että milloin hyvänsä ne ottaisin itsetietoisen harkinnan esineiksi, silloin myöskin epätoivon tuskani kävisivät suorastaan helvetillisiksi. Siksi päätin viimeiseen saakka taistella sitä mahdollisuutta vastaan.
Nyt tunsin taas itseni virkeäksi ja elämänhaluiseksi, sillä kerta unen päästä kiinni saatuani olin nukkunut yhtämittaa ja hievahtamatta. Muistaen Kappelissa saamani tuttavan ja tämän ystävällisen kutsun, ponnahdin ylös ja päätin heti aamupäivällä lähteä häntä tapaamaan, sillä uteliaisuuteni kiehtoi tuhansia kysymyksiä mieleeni. Millä kannalla olivat valtiolliset olomme nykyään? millaiset puolueolot? kuinka Euroopan politiikan laita? mitä merkitsi eilen junassa vilkaisemani sanomalehtiuutinen Saksan liittovaltojen presidentistä? ja niin edespäin. Sanalla sanoen, päässäni kiliisi ja kiehui kysymyksiä kuin mehiläisiä keossa.
Haukattuani hiukan einettä lähdin ulos ja astelin Bulevardia pitkin Hietalahden toria kohti, jonka varrella tuttavani ilmoitti asuvansa. Bulevardi oli suunnilleen entisensä kaltainen ja se sai minut jo hetkiseksi unohtamaan oudon asemani. Myymälöitä ja muita liikepaikkoja silmäillessäni kiinnitti huomiotani se että kaikki osoitekilvet olivat yksinomaan suomenkielisiä. Ei missään ruotsinkielellä. Ei edes raitiovaunujen kyljessä.
Minä tunsin huolestuvani. Eivätkö nämä olleet puhuvia todistuksia edelläkäyneestä räikeästä natsionalisesta sorrosta? Oliko, oliko todellakin suomettarelaisuus voinut kohottaa päänsä näin korkealle? Mieltäni alkoi ahdistaa ja kuin kiusalla kulki silmieni ohi vain suomenkielisiä kilpiä. Ei edes silmänpilkkeeksi toista kotimaista kieltä! Ja kuin lohdutusta etsien pakeni mielikuvitukseni omaan aikaani ja äkkiä muistin kotikaupungissani pidetyn oman puolueeni kokouksen, jossa viimeksi olin saapuvilla. Kuin tulikirjaimin astuivat silmieni eteen viimeiset sanat johtomiehen pitämästä puheesta. Ne kuuluivat: »Tuo musta suunta on nyt saanut tuomionsa ja hukkunut suurlakon pyörteisiin. Ja jos se siellä ja täällä yrittäisikin vielä päätään nostamaan, niin uudestaan ja uudestaan painetaan se alas kuin Väinämöinen painoi katalan tursaan merien syvyyksiin. Olkaa varmat, että se aika ei ole kaukana, niin, se on jo ovellanne, jolloin siitä ei ole jäljellä muuta kuin löyhkäävä muisto, sillä meidän puolueemme aatteet, laillisuus, vapaamielisyys, humaniteetti, ne kiitävät, sanon minä, kiitävät kotkan vauhdilla Suomenlahden rannoilta aina Lapin raukoille rajoille saakka!»
Ne olivat miehen sanoja. Ja hengessäni yhdyin minä vielä niihin myrskyisiin kättentaputuksiin, jotka noita sanoja seurasivat. Se vapautti minut pahimmasta mielen ahdistuksesta.
Muistan nyt tuttavani illallisen selityksen ruotsalaisten suomalaistuttamisesta. Hänhän kertoi sen tapahtuneen itsestään, ilman mitään pakotusta. Mutta oliko se. mahdollista? Ruotsalainen rahvaskin suomalaistutunut ilman pakkotoimenpiteitä.
Aa! eiköhän ollutkin se vanha herra suomettarelainen, sellainen — oikein viimeinen mohikaani? jysähti äkkiä mieleeni ja hämmästyneenä pysähdyin minä Bulevardin ja Alpertinkadun kulmaan. Ihan varmasti suomettarelainen. Senhän ilmaisi jo hänen kielas ja silotettu puheensakin. Ja minä olin nyt matkalla hänen luokseen! Palaisinko takaisin?
Ja siinä katunurkassa ohikulkijain sysittävänä seisoessani kiteytyi mielessäni seuraava ajatelma: Elä koskaan rakenna tuttavuutta kenenkään kanssa, ennenkuin olet selvillä hänen puoluekannastaan.
Mutta hän oli tähän saakka ainoa tuttavani koko avarassa maailmassa tänä armon vuonna 2000. Ja lisäksi oli hän minulle hyvin huomaavainen ja ystävällinen. Eikä minulla kuitenkaan kaikitenkaan ollut mitään tosi päteviä todistuksia hänen suomettarelaisuudeitaan. Voisinhan niin ollen sentään mennä hänen luokseen, jollei muuta niin ottamaan tarkan selon hänen puoluekannastaan. Ja minä jatkoin matkaani.
Polyteknillisen opiston kohdalle tultuani huomasin kadulla ihmisjoukon, jonka keskellä kuului riiteleviä ääniä. Tunkeusin lähemmäs ja näin köyhästi puetun eukon suulastelevan erään hedelmäkaupustelijan kanssa. Samassa tunkeusi joukon läpi riiteleväin luo muuan nuori mies, joka teki riiteleville sekä ympärillä seisoville muutamia kysymyksiä sekä vaati lopuksi hedelmäkauppiasta mukaansa. Se oli siis poliisi. Tarkastelin hänen pukuaan, sillä aluksi en häntä sen nojalla olisi konstaapeliksi arvannutkaan. Päällään sillä oli tumma ihonmukainen takki, napitettu kaulaan saakka ja kaulus samanlainen kuin metsästystakeissa. Kaulassa oli tavallinen tärkätty kaulus. Housut olivat samanväriset kuin takkikin ja lahkeet kengänvarsien päällä. Ainoa huomattavampi virkamerkki oli lippalakissa oleva pieni kokardi. Asetta ei minkäänlaista, kädessä vain keppi, joka sujuvaisuudestaan päättäen oli jonkinlainen gummilaite.
Muistin uudet poliisin puvut suurlakon jälkeen ja kuinka minäkin iloitsin nähdessäni ensi kerran kotikaupunkini kaduilla kävelevän kiiltävään kaskeen ja hopeanappiseen hännystakkiin puettujen poliisien, sivullaan sirotekoinen sapeli. Tunsin sydämessäni silloin kuin tuulahduksen länsimaisen kulttuurin tulisijoilta. Silloin tunsi taas yhtäkkiä olevansa lähempänä länsimaita ja mieli avartui nähdessään kotinurkissaan samankaltaisia järjestyksen valvojia kuin konsanaan Tukholman, Berlinin tai Parisin katuloilla.
Entä nyt nämä puvut? Eihän vain taaskin länsimaista kulttuuria kammoavan natsionalismin tuotteita? Ja mielessäni oli taas kiteytymäisillään ajatelma siitä, kuinka tarpeellista meidän on pitää kaikki ilmareijät auki länsimaita kohti, kun hedelmäkauppias samalla lähti seuraamaan poliisia ja tyrkkäsi minua käsikärryillään kylkeen, niin että tuo kiteytymä särkyi ja hajosi. Ihmiset myöskin hajosivat ympäriltäni ja minä seisoin yksinäni kadulla, näiden viimeisten ajatusteni johdosta uudelleen epäröiden, sopiko minun mennä sen vanhan herran luo vai oliko sittenkin parasta palata takaisin. Mutta lopuksi sanoin minä itselleni: olkoon nyt suomettarelainen tai itse piru, sinä Malakias käy vain eteenpäin, sillä se ei ole suinkaan suuri ihme näinä ihmeiden päivinä, että sinä käyt vieraisilla suomettarelaisen luona. Eikähän sitäpaitse ole vielä kovinkaan ratkaisevia todistuksia siihen, että hän olisi juuri sitä maata. Ja minä kuljin edelleen.
(jatkuu)
Raataja 1/1908.
