Anton Tšehov - Kynttelikkö


Kynttelikkö

Kirj. Anton Tshehoff.





Kasvoillaan surkea ilme ja vanhaan sanomalehteen kääritty esine kädessään Sasha Smirnow, äitinsä ainoa poika, astui tohtori Koshelewin vastaanottohuoneesen.

»Kas vaan, veikkonen», tohtori häntä tervehti. »No mitenkä me nyt voidaan? Mitä hyvää teillä on kädessänne?»

Sasha kohotti silmäkulmiaan, vei kätensä sydämelle ja virkkoi liikutetuin äänin:

»Äiti pyytää sanoa sydämellisimmät terveisensä, Iwan Nikolajewitsh, ja kiittää lämpimästi. Olen äitini ainoa poika ja te olette minun henkeni pelastanut! Olette parantanut minut vaarallisesta taudista emmekä tiedä, kuinka teille kiitollisuuttamme osottaa».

»Ah, kas niin, poikaseni», lääkäri keskeytti. »Olen ainoastaan tehnyt sen, mitä ei kukaan toinen olisi jättänyt tekemättä tuollaisessa tapauksessa.»

»Olen äitini ainoa poika. Olemme köyhät emmekä voi mitään rahoja vaivastanne maksaa ja ... ja se on niin hirmuisen ikävää, herratohtori, sen tähden äitini pyytää ja minä, hänen ainoa poikansa, yhdyn kaikesta sydämestäni hänen pyyntöönsä, että te olisitte niin hyvä ja kiitollisuutemme osotteeksi vastaanottaisitte ... vastaanottaisitte ... tämän kalun ... se on hyvin kallis kapine, vanhaa pronssia, harvinaisen kaunis taideteos, äiti sanoo.»

»Ei, ei tosiaankaan tarvita,» tohtori otsa rypyssä vastasi. »Mitä se kannattaisi?»

»Tohtori-kulta, älkää kieltäkö, ette saa hylätä rukoustamme», Sasha jatkoi ja levitti kääryä auki. »Se pahoittaisi äitiäni ja minua hyvin ... Se on niin soma ... vanhaa pronssia ... Se on rakas muisto isältäni, se on meille ollut hyvin rakas. Isäni tapasi ostaa vanhoja pronssiesineitä ja myydä ne asiantuntijoille ... Nyt ei äiti enää tuota kauppaa ole jatkanut ...»

Sasha levitti käärön auki ja asetti sisällön juhlallisesti pöydälle. Se oli keskikokoinen, taitehikkaasti valmistettu pronssinen kynttelikkö, joka kuvasi kahta naista, jotka keimailevasti hymyilivät ja näyttivät milloin tahansa tahtovan heittää velvollisuutensa tukea kynttelikköä sen sijasta huimaan tanssiin pyörähtääkseen.

Tohtori katseli hyvää tarkoittavaa lahjaa, raappi korvallistaan, yski ja kyhnytti hämillänsä nenäänsä.

»Niinpä niin, niinpä niin, kalu on todellakin kaunis», hän sanoi, »mutta ... kuinka sen sanoisin, se on ... hieman liian uskallettu ... hm ...»

»Miksikä niin? Kuinka?»

»Tuollainen kuvio saastuttaisi koko huoneiston, rakas ystäväni.»

»Merkillinenpä käsitys teillä, herra tohtori mahtaa taiteesta olla», Sasha loukkautuneena virkkoi. »Eikö se muka ole taideteos? Katsokaahan vain! Niin paljon kauneutta ja suloa, että sielun täyttää jumalallinen tunne, ja saa kyyneliä silmiin. Kun sellaisen näkee, niin voihan unohtaa koko matoisen maailman ... Ettekö näe, mikä elämä, mikä ilme, mikä aate...!»

»Tuon kaiken ymmärrän varsin hyvin, veikkonen,» tohtori puheesen puuttui. »mutta minä olen perheenisä ja minä vastaanotan potilaani täällä ...»

»Tietysti, jos asettuu joukon kannalle ...» Sasha sanoi, »niin näkee vallan ymmärrettävästi korkeimmankin taiteen toisessa valossa ... Mutta hyvä tohtori, kohotkaa joukkoa hiukan korkeammalle ... ja tiedättehän, kuinka pahoillemme äiti ja minä tulisimme, jos te ette tahtoisi vastaanottaa pientä lahjaamme ... Olen äitini ainoa poika ... te olette henkeni pelastanut ... Me tulemme teille tarjoomaan rakkainta mikä meillä on ... ja me vain pahoittelemme, ettei meillä ole tämän kynttelikön paria...»

»Kiitos, kiitos ... rakas ystävä ... olen kovin kiitollinen ... Sanokaa terveiset äidillenne mutta Herran nimessä, voittehan toki itse käsittää ... No niin, olkoon menneeksi ... jotten teitä pahoittelisi, niin antakaahan se tänne ... sanokaa sulimmat terveiseni ja kiitokseni!»

»Kiitos, kiitos,» Sasha virkkoi, ilosta liikutettuna.

»Asettakaa kynttelikkö tänne viereen. Mikä vahinko, ettei minulla ole paria tähän! Se oli tosiaankin ikävää! Hyvästi ja kiitoksia, hyvä tohtori!»

Kun Sasha oli mennyt, tohtori kauan aikaa tarkasteli kynttelikköä, raappi kerran vieläkin korvansa taustaa ja otti sitten tuumiakseen.

»Kalu on kiistämättä oivallinen, ja sääli on olla pakotettu siitä luopumaan ... Mutta enhän saata sitä tässä pitää. Hm ... Mitä sillä teen? Kelle voisin sen antaa?»

Pitkän rupeeman aprikoituaan hän tuli ajatelleeksi parasta ystäväänsä, asianajaja Uchowia, jota oli vaivannut erään jutun tähden.

»Se sopii mainiosti», hän lopulta puhkesi tyytyväisenä sanomaan. »Hän on minun hyvä ystäväni eikä varmaankaan tahdo ottaa vastaan mitään rahoja. Sitä sopivampi siis lahjoittaa hänelle tämä kynttelikkö ... Hän on nuori poika ja on tuleva ihastuksiinsa ...»

Sen päälle nukkumatta tohtori puki päällystakkinsa ylleen, otti kynttelikön ja ajoi asianajaja Uchowin luokse.

»Hei, veikkonen!» hän hilpeästi tervehti. — »Tulen sinua vaivastasi kiittämään ... ethän tahdo ottaa vastaan mitään maksua, vaan ota sen sijaan vastaan tämä pienoinen lahja, rakas ystävä! Onhan siinä toki silmäniloa.»

Kun asianajaja sai nähdä kynttelikön, niin hän joutui haltioihin. »Sepä vasta oivallinen!» hän hyvillään naurahteli. »Ihana! Kerrassaan kaunis! Mistä sen olet saanut!»

Siten päästettyään ihastuksensa ilmoille asianajaja jatkoi huolestuneesti oveen päin katsoen:

»Ja kumminkin ... veikkonen ... älä pahastu, mutta sinun täytyy pitää lahjasi itse. En saata sitä ottaa vastaan ...»

»Mitenkä niin?» tohtori ällämystyneenä kysyi.

»Ei, anteeksi, minä en tahdo moista kapinetta asuntooni. Se loukkaisi äitiäni, luonani kävijöitä ja jopa palvelusväkeä ... kiitos paljon, mutta, mutta...»

»Kas niin, kas niin,» tohtori torjuen vastasi. »Ellet tahdo sitä vastaan ottaa, pahoitat minua suuresti. Eikö se muka ole taideteos? Katsohan vain. Mikä elämä, mikä ilme ... mikä aate! Ellet ota sitä vastaan, sinä yksinkertaisesti loukkaat minua!»

»Mutta saattanet maar itse ymmärtää ...»

Mutta tohtori puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin ja ryntäsi tiehensä, sydämestään mielissään siitä, että oli lahjasta päässyt. Hän ajoi kotiin minkä valjaat kestivät ikään kuin olisi pelännyt että kynttelikkö heitettäisiin hänen jälkeensä.

Asianajaja kohdastaan alkoi tarkastella taideteosta likemmältä, katseli sitä joka puolelta ja vaivasi pitkän aikaa päätänsä sillä, mitä hän lahjalla tekisi.

»Kalu on oivallinen,» hän mietti, »ja on tosiaankin sääli olla pakotettu siitä luopumaan, mutta minun on mahdotonta pitää se täällä ... Paras olisi antaa se jollekulle ... Aivan oikein! Lähetän sen tänä iltana hyvälle ystävälleni, koomikko Shashkinille. Se velikulta pitää juuri tuollaisesta ja aivan apropos hänellähän juuri tänään on resetti.»

Tuumasta toimeen. Illalla huolellisesti kääritty kynttelikkö jätettiin juhlallisesti koomikko Shashkinille. Koko illan pakkasivat hänen tuttavansa pukulooshiin katselemaan ja ihailemaan kaunista taideteosta. Ihastus oli yleinen — poikkeuksena Shashkin. Hän repi tukkaansa, katkoi sormiansa ja haastoi:

»Mitä ihmeessä minä tällä kapistuksella teen! En tahdo ottaa sitä kotiini, jossa käy niin paljon väkeä. Eihän sitä käsitetä tuollaista, miten taitehikas se kieltämättä onkin!»

»Voihan herra myydä sen,» sanoi tukkuri, auttaessaan näyttelijää riisumisessa. »Tunnen tuolla kaupungilla vanhan rouvan joka ostaa vanhoja pronssiesineitä. Ajakaa sinne ja kyselkää rouva Smirnowia ... Hänet kaikki tuntevat ... »

Shashkin noudatti neuvoa.

Kaksi päivää sen perästä tohtori Koshelew istui vastaanottohuoneessaan ja toimitteli paraikaa muutamia tutkimuskokeita. Äkkiä soi eteiskello ja Sasha Smirnow astuu sisään. Hän hymyilee, hänen kasvonsa loistavat ja koko hänen olentonsa henkii onnea ja tyytyväisyyttä. Kädessään hänellä on jotain sanomalehteen käärittyä.

»Tohtori!» hän virkkaa liikutuksesta hengästyneenä. Kuvailkaa mielessänne iloani. Mikä lykky teille että olemme onnistuneet saamaan käsiimme kynttelikön puuttuvan parin! Äiti on niin iloinen ... Minähän olen hänen ainoa poikansa ja te olette minun henkeni pelastanut...»

Liikutuksesta ja kiitollisuudesta vavisten Sasha asetti kynttelikön tohtorin eteen. Tämä aukoi silmänsä selälleen ja suunsa ammolleen. Hän tahtoi sanoa jotain, mutta ei sanonut mitään. Hän ei saanut sanaa suustaan.




Savikukko 1/1901.