Soikea muotokuva.
Kirj. Edgar Allan Poe.
Minulla oli kova kuume, ja se oli vaivannut minua jo kauan. Oli koeteltu kaikkia niitä parannuskeinoja, joita voi saada tässä jylhässä Apenninien vuoriseudussa, mutta menestyksettä. Palvelijani, ainoa henkilö, joka hoiti minua tässä yksinäisessä linnassa, oli liian hermostunut ja kömpelö uskaltaakseen ryhtyä suonta iskemään ja sitä paitsi olin tosiaankin menettänyt liian paljon verta otellessani näiden italialaisten rosvojen kanssa. En myöskään rohjennut sallia hänen lähteä luotani apua etsimään. Lopulta johtui mieleeni pieni käärö opiumia, jota säilytin kotelossa piippuni, hilkani kera; sillä Konstantinopolissa olin tottunut polttamaan tupakkaa ja opiumia yhdessä. Pedro antoi minulle kotelon, ja siitä löysin aivan oikein tuon narkoottisen aineen. Mutta juuri kun olin siitä viiltämäisilläni palasen, minun täytyi kuitenkin punnita asiaa. Opiumia polttaessa on jokseenkin samantekevää, kuinka paljon sitä käyttää; tavallisesti olin täyttänyt piipun pesän puoliksi opiumilla ja tupakalla, joita olin sekoittanut yhtä suuren määrän kumpaakin. Joskus saatoin polttaa loppuun koko tämän seoksen tuntematta mitään sanottavia seurauksia, toisissa tapauksissa en ollut polttanut enempää kuin kaksikolmannesta, kun jo tunsin aistieni huumautuvan, vieläpä huolestuttavassa määrässä, niin että arvelin viisaimmaksi lopettaa; mutta vaikutus heikkeni vähitellen, ja saatoin vaaratta antautua tuohon nautintoon. Mutta nyt asian laita oli aivan toisenlainen. En ollut koskaan ennen niellyt opiumia. Opiumiväkiliuosta ja morfiinia olin jonkun kerran käyttänyt eikä minulla olisi ollut mitään syytä epäröidä nytkään niitä käyttää, mutta en ollut milloinkaan joutunut näkemään, kuinka opiumia nautitaan kiinteässä muodossa. Pedro ei tietänyt sen enempää kuin minäkään, missä määrin sitä oli otettava, oli siis pakko turvautua omiin olettamuksiini. En kuitenkaan ollut sanottavasti levoton, sillä päätin noudattaa asteittaista menettelytapaa. Ottaisin ensin hyvin pienen annoksen, ja ellei se tehoisi, ottaisin uuden ja jatkaisin siten, kunnes tuntisin kuumeen vähenevän tai vaipuisin uneen, jota niin kipeästi kaipasin ja jota ei houraileville aisteilleni oltu suotu lähes viikon päiviin. Luultavasti juuri tämä houraus — sumeinen huumetilani oli jo ennen estänyt minua tajuamasta ajatusteni selvyyden käyneen varsin puutteelliseksi — sokaisi minut aivan mielipuolisuuteen asti määrittelemään suureksi tai pieneksi kaiken, niihin nähden en varemmin ollut lainkaan käyttänyt mittapuuta. Sillä hetkellä minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, että se, minkä arvelin perin vähäiseksi annokseksi kiinteätä opiumia, todellisuudessa kenties olikin sangen suuri määrä; päinvastoin, muistan sangen hyvin arvostelleeni aivan tyynesti, kuinka paljon minun suhteellisesti pitäisi ottaa koko siihen opiumipalaan verraten, joka minulla oli hallussani, Niinmuodoin se osa, jonka nielin — ja nielin pelotta — oli varmaankin hyvin pieni erä siitä palasta, jota pidin kädessäni.
Se linnan kaltainen huvila, johon palvelijani oli uskaltanut murtautua, ettei minun hirveästi haavoittuneena olisi tarvinnut viettää yötä taivasalla, oli noita samalla kertaa synkkiä ja ylhäisen suuremmoisia kiviröykkiöitä, jotka jo kauan ovat näyttäneet tuikeata muotoansa, ei ainoastaan mrs Radcliffen*) mielikuvituksessa, vaan myöskin todellisuudessa. Kaikesta päättäen linna oli tällä kertaa asumaton ja hyljätty aivan äskettäin. Majoituimme erääseen pienimmistä ja vähemmän kalliisti sisustetuista huoneista; se sijaitsi eräässä etäisessä tornissa. Huoneessa oli komeita koristuksia, mutta ne olivat pahoin kuluneita ja vanhanaikaisia. Seinille oli ripustettu verhoja ja niitä peittivät moninaiset asekokoelmat sekä suuri joukko iloisia, uudenaikaisia tauluja, joilla oli komeat, kullatut kehykset. Näihin maalauksiin, joita riippui seinillä ei ainoastaan suurilla pinnoilla, vaan myöskin monessa nurkassa ja sopessa, jotka linnan eriskummallinen rakenne oh tehnyt välttämättömiksi, kenties juuri alkava huumaustilani sai minun erittäin suuressa määrässä kohdistamaan mielenkiintoni, niin että pyysin Pedroa — oli jo pimennyt — sulkemaan tukevat akkunaluukut, sytyttämään yöpöydällä sijaitsevan ison jalustan kynttilät ja avaamaan kokonaan suuret vuodeverhot, jotka olivat mustaa samettia ja ripsureunaiset. Halusin saada oloni näin järjestetyksi voidakseni, unen viipyessä, ainakin vuoroin katsella näitä tauluja ja silmäillä pientä kirjaa, jonka tapasimme päänalusella ja jossa niitä arvosteltiin ja kuvailtiin.
Kauan, sangen kauan makasin lukien ja katsellen tauluja hartaasti, hyvin hartaasti. Aika kului nopeasti ja erinomaisella tavalla, kunnes saapui syvä keskiyö. Mielestäni kynttiläjalusta ei sijainnut oikein hyvin, ja kun en mielinyt häiritä nukkuvaa palvelijaani, ojensin työläästi käteni ja siirsin sitä niin; että valo osui täyteläisempänä kirjalle.
Mutta tämä toimenpide sai aikaan aivan odottamattoman vaikutuksen. Jalusta oli monihaarainen ja noiden monien kynttiläin säteet osuivat nyt erääseen komeroon, johon eräs vuoteenpylväs ennen oli luonut syvän varjon. Näin kirkkaassa valossa taulun, jota en ollut aiemmin ensinkään huomannut. Se oli kuva nuoresta tytöstä, joka oli juuri kypsymässä naiseksi. Loin tauluun pikaisen silmäyksen ja suljin sitten silmäni. Miksi niin tein, sitä en ensin voinut itsekään käsittää. Mutta maatessani näin silmät ummessa ajattelin syytä siihen, miksi suljin silmäni. Se oli vaistomainen liike voittaakseni aikaa ajattelemiseen, päästäkseni varmuuteen siitä, ettei näköni ollut minua pettänyt, tyynnyttääkseni ja masentaakseni mielikuvitustani maltillisempaan ja varmempaan katseluun. Muutamansilmänräpäyksen kuluttua katsoin uudelleen taulua.
En tahtonut enkä voinutkaan epäillä näkeväni nyt oikein, sillä taululle osunut ensimäinen voimakas valoheijastus tuntui karkoittaneen sen unen tapaisen horroksen, joka oli hiipinyt aisteihin, ja saattanut minut yht’äkkiä täysin valveille.
Kuva esitti kuten sanoin, nuorta tyttöä. Siinä oli vain pää ja olkapäät, laaditut n.s. vinjettitapaan jotensakin samoin kuin Sullyn suosikkipäät. Käsivarret, povi, vieläpä komean tukan päätkin sulivat huomaamatta siihen epämääräiseen, mutta syvään varjoon, joka muodosti taustan. Kehys oli soikea, runsaasti kullattu ja varustettu maurilaisilla filigranikoristeilla. Taidetuotteena ei mikään saattanut olla ihailtavampaa kuin itse maalaus. Mutta luultavasti ei äskeinen äkillinen ja ankara mielenliikutus ollut aiheutunut itse taideteoksen tekotavasta tai kasvojen kuolemattomasta kauneudesta. Ja kaikista vähimmin se saattoi johtua mielikuvituksestani, joka unenhorroksestaan säikytettynä oli pitänyt tätä päätä elävälle ihmiselle kuuluvana. Käsitin heti, että järjestelyn, vinjetteerauksen ja kehyksen omituisuuksien vuoksi täytyi paikalla hylätä kaikki sellaiset ajatukset. Vakavasti miettien näitä kohtia puoliksi istuin pystyssä, puoliksi lepäsin nojallani kenties tunnin ajan katse kiintyneenä kuvaan. Lopulta, kun olin ennättänyt vakuuttautua sen vaikutuksen todellisesta salaisuudesta, vaivuin takaisin vuoteeseeni. Olin huomannut maalauksen taikavoiman perustuvan ilmeen täydelliseen luonnonmukaisuuteen, täydelliseen elollisuuteen, joka ensin ihmetytti ja sitten hämmästytti minua, saattoi minut ymmälleni, vieläpä suoraan sanoen pelottikin. Syvän, kunnioituksellisen vavistuksen valtaamana asetin kynttiläjalustan takaisin entiselle paikalleen. Kun ankaran mielenliikutukseni syy ei enää ollut näkyvissäni, tartuin jälleen innokkaasti kirjaan, jossa käsiteltiin maalauksia ja niiden historiaa. Sen numeron kohdalla, joka merkitsi soikeata muotokuvaa, luin seuraavat epämääset ja omituiset sanat:
»Hän oli harvinaisen kaunis tyttö ja yhtä iloinen ja hilpeä kuin ihana ja rakastettava. Ja onneton oli se hetki, jolloin hän näki taidemaalarin, rakastui häneen ja suostui hänen vaimokseen. Tämä oli intohimoinen, toimekas ja ankara ja omisti jo ennen morsiamen taiteessaan; tyttö oli harvinaisen kaunis ja yhtä iloinen ja hilpeä kuin ihana ja rakastettava; pelkkää valoa ja hymyä ja kisaileva kuin nuori hirvi, hyväillen ja vaalien kaikkea; vihaten vain taidetta, joka oli hänen kilpailijansa, peläten vain värilautasta, sivellintä ja muita epämiellyttäviä työkaluja, jotka riistivät häneltä lemmityn seuran. Sen vuoksi tämä nainen pelästyi kuullessaan maalarin lausuvan toivomuksen, että hän saisi laatia kuvan myöskin nuoresta morsiamestaan. Mutta hän oli nöyrä ja tottelevainen ja istui sen vuoksi alistuvaisena ja kilttinä monta viikkoa pimeässä, korkeassa tornihuoneessa, missä valo vain ylhäältä osui kalpealle kankaalle. Mutta maalari piti työtään kunnianaan ja jatkoi sitä tunti tunnilta, päivä päivältä. Ja hän oli intohimoinen, synkkä ja kiivas mies, hän häipyi unelmiin, niin ettei hän tahtonut nähdä, että valo, joka tässä tornissa oli niin aavemainen, saattoi hänen nuoren vaimonsa terveyden ja elinvoimat kuihtumaan, joten tämä riutui ilmeisesti kaikkien muiden paitsi hänen mielestään. Mutta nuori vaimo hymyili vielä ja jatkoi hymyilyään valittamatta, koska hän huomasi, että maalari (joka oli erittäin kuuluisa) nautti niin sanomattomasti tehtävästään, työskenteli yötä ja päivää maalatakseen hänet, joka rakasti häntä niin suuresti, mutta kävi päivä päivältä kuitenkin yhä alakuloisemmaksi. Ja todellakin, milloin joku sai nähdä muotokuvan, hän puhui hillityllä äänellä sen yhdennäköisyydestä kuin suuresta ihmeestä ja arveli sen todistavan ei ainoastaan maalarintaitavuutta, vaan myöskin hänen syvää rakkauttaan sitä naista kohtaan, jonka hän kuvasi niin verrattoman hyvin. Mutta viimein, kun työ läheni loppuaan, ei kukaan päässyt torniin, sillä maalari oli käynyt aivan hurjaksi työinnossaan ja tuskin kohotti katsettaan kankaalta edes vaimonsa kasvoja katsellakseen. Eikä hän tahtonut nähdä, että väri, jota hän kankaalle levitti, otettiin hänen kasvoiltaan, joka istui vieressä. Ja kun monta viikkoa oli kulunut ja tuskin oli muuta jäljellä kuin siveltimen veto suussa ja varjostus silmäin ympärille, leimahti naisensielu jälleen kuin kynttilän liekki, joka on sammumaisillaan. Ja niin tehtiin veto siveltimellä ja varjostus, ja hetkisen seisoi maalari kuin haltioituneena luomansa teoksen ääressä; mutta seuraavassa tuokiossa, seistessään vielä katselemassa, hän alkoi vavista, kalpeni, joutui hirvittävästi ymmälleen ja huusi kovalla äänellä: »Tämä on tosiaankin itse elämää!» jonka jälkeen hän äkkiä kääntyi katsomaan lemmittyään. — Tämä oli kuollut.
*) Englantilainen romaanikirjailijatar 1800:n vaikeilla.
Helsingin Kaiku 9-10/1911.
