Emil Lehén - Tarina Pohjolasta


Tarina Pohjolasta

(Pohjolan lakkotaistelujen muistoksi).





Kaukana, kaukana Pohjolassa, missä joet viriävinä vierivät, missä tunturit mahtavina korkealle huippunsa kohottavat ilman avaruuksiin, missä lukuisat porolaumat jäkälää pureksivat, missä ikivanhat hongat ja majesteetilliset metsät kasvavat — sieltä on minulla kerrottava pienoinen, koruton kertomus ...

Kauan oli täällä työtätekevät kärsineet kapitalismin kamalaa, hirmuista sortoa, tukkihuijarien verenahnaita asetuksia noudattaneet. Olivat kärsineet sorron kamalimman, kiduttavimman kun ajatella saattaa.

Ja nämät kahleilla kytketyt orjat tyytyivät nöyrästi, nurkumatta kohtaloonsa, alistuivat ilkeän sorron alaisuuteen. Eivät tienneet olevansa ihmisiä. Luulivat jumalan heidän kannettavakseen antaneen tämän ilkeän ikeen.

Kauvan pimeydessä haparoivat. Kauan erehdysten, tietämättömyyden ja valheen vallassa vaelsivat. Kauan orjuuden alheassa yössä uinailivat. Kauan sortajainsa riemuksi kärsivällisesti kahleitaan kantoivat. Söivät leipää kyynelten kostuttamaa. Makasivat vuoteella, missä murhe oli päänalustana. Asuivat pirteissä, joissa tuska ja taudit, puute ja kurjuus olivat ainaiset vieraat...

Mutta sortajat nauroivat ja nauttivat, herkkupöytäin notkuessa ylellisyyksistä... Nauroivat ja nauttivat. Herkuttelivat orjajoukkojensa kärsimyksillä, kyynelillä ja hikihelmillä...

Mutta vihdoinpa päivyen kirkas säde koitti kurjaan Pohjolaan. Pilkistitte orjain pimeään, syksyiseen elämään vapauden kirkas koitto. Kuului Pohjolan pinteillekin perille mahtava huuto:

— Köyhälistö, liittykää yhteen! Kahleihin kytketyt orjat, liittykää taistelemaan onnenne ryöstäjiä vastaan! Nouskaa vuosisataisista kurjuutenne komeroista vuorien harjanteille kulkemaan päivänkirkkaita polkuja myöten! Olette ihmisiä, ette maan matoja... Ja ihmisinä kuuluu teille luonnon ijäisten pyhien ja järkähtämättömien lakien mukaan myöskin ihmisoikeudet. Katkokaa kahleenne! Pelastus on teidän omassa kädessänne ...!

Kummeksien kuuli korven kansa ensin tuon huudon, epäillen sen vastaan otti.

Mutta kohtapa kirkastuivat itkusta tummuneet silmät. Kohtapa innostuivat raadannasta rasittuneet mielet. Kohtapa oppivat tuntemaan mistä tie kulkee vuorien harjanteille, päivän kultaisille poluille, valoon ja vapauteen...

Kahleet kalskahtivat.

Orjajoukko nousi.

Ja sen nousu oli suurta ja kaunista.

Yli tunturien, vaarain ja vuorten, yli virtavien vetten ja rämeisten soitten, yli mahtavien metsäin taisteluun kehoittava huuto kaikui. Ja ilolla sen kärsineet inehmot vastaan ottivat ja taistelurintamaan yhtyivät.

Koko Pohjola oli suuren taistelun temmellyskenttänä.

Käytiin pyhää sotaa, pyhempää kun Pohjolan kansa oli koskaan uneksinutkaan. Suoritettiin suurta työtä, suurempaa kun Pohjolassa koskaan suoritettu oli. Nythän oikeuksia taisteltiin vähäväkisille, yhteiskunnan työmuurahaisille...

Kenpä ei olisi tahtonut olla mukana! Kenpä ei olisi kalpaan tarttunut tämän suuren ihanteen eteen, taistellakseen! Kenpä ei olisi korttansa kantanut siihen kekoon, josta vihdoin oli iloa ja onnea säteilevä kurjuudessa kulkevaan, nälässä nääntyvään pimeähän Pohjolaan...

— Me tahdomme valoon ja vapauteen! Me tahdomme elämän päivänpaisteiselle puolelle! — kaikui taisteluun ryhtyneen orjajoukon armeijan läpi linjan.

Tuon huudon kuullessaan sortajat vavahtivat ja joukkojaan, palkkasotureitaan rintamaan varastivat. Pirullisia juoniaan punoivat. Saatanallisia verkkojaan virittivät.

Usea niihin pauloihin kompastuikin orjien armeijasta. Ja sen sortajat vieläkin kovemmilla kahleilla kiinni kytkivät ja tyrmiinsä telkesivät.

Mutta siitä huolimatta voittoisana kulki työarmeija, vapauden veljien uljas, ylväs joukko.

Vihdoin oli sortajain pakkokahleita hellittää. Oli pakko parempia elämisen ehtoja orjille antaa. Oli pakko suurempia, häpeällisimpiä ja raskaimpia sortotoimenpiteitänsä lakkauttaa.

Voittajina palasivat vapauden veljet valloitusretkiltänsä.

Mutta eivät vielä taistelusta lakanneet ole. Eivätkä lakkaa, ennenkun vapaus kokonaan on heidän, ennenkun sortajain viimeisetkin kahleet katkotut ovat, ennenkuin maailmanvaltijaina vapauden veljet, työn uljaat pojat ja tyttäret ovat.

Eivät ennen taistelustaan lakkaa, ennenkuin ovat päässeet vuorten harjanteille, kulkemaan päivyen kultaamia polkuja — sinne, missä on ainainen ihmisyyden kevät, vapauden suuri suvi...

Eivät ennen...

Tällainen on tarinani sieltä kaukaa Pohjolasta polosesta, missä joet virtavana vierivät, missä tunturit mahtavina huippunsa korkealle kohottavat ilman avaruuksiin, missä lukuisat porolaumat jäkälää pureksivat, missä ikivanhat hongat ja majesteetilliset metsät kasvavat.

Tällainen on tarinani sieltä tuulien ja tunturien maasta.

Forssa 16/10 08.

Eemil Lehén.





Punanen Häme 1908.