Cantervillen kummitus.
Kirj. Oscar Wilde
Kun Otiksen perhe seuraavana aamuna kokoontui aamiaiselle, keskusteltiin jonkun verran kummituksesta. Yhdysvaltain lähettilästä tietysti vähän harmitti huomatessaan, ettei kummitukselle hänen antamansa lahja ollutkaan kelvannut. — Ei ollut tarkoitukseni, sanoi hän, kummitusta loukata, ja minun täytyy sanoa, että siihen pitkään aikaan katsoen, minkä hän tässä talossa on viettänyt, en luule olevan lainkaan sopivaa paiskella häntä tyynyillä — sangen oikea huomautus, jonka kuullessaan, ikävä sanoakseni, kaksoiset purskahtivat rajuun nauruun. — Toiselta puolen — hän jatkoi — jos kummitus todella kieltäytyy käyttämästä tuota voidetta hyväkseen, on meidän riisuttava häneltä kahleet. On tuiki mahdotonta nukkua, kun kuulee sellaista kolinaa makuukamarinsa ulkopuolelta.
Mutta loppuviikon aikana he saivatkin olla aivan rauhassa; ainoa, mikä veti huomion puoleensa, oli veritäplän säännöllinen uusiintuminen kirjastohuoneen lattialla. Tämä oli todella hyvin kummallista, kun mr. Otis aina itse sulki oven yöksi ja akkunat olivat lujasti telkityt. Monta huomautusta herätti myöskin täplän vaihteleva väri. Muutamina aamuina se oli tummanpunainen, sitte se saattoi muuttua tulipunaiseksi, sitte purppuranväriseksi, ja kerran perheen kokoontuessa kotihartautta pitämään huomattiin sen muuttuneensmaragdin viheriäksi. Nämä kaleidoskooppimuunnokset huvittivat suuresti seuraa, ja joka ilta veikattiin asiasta. Ainoa, joka ei pilaan puuttunut, oli pikku Virginia, joka jostain selittämättömästä syystä aina veritäplän nähdessään oli sangen onneton ja milt'ei kiljasi sinä aamuna, jolloin se oli smaragdinviheriäinen.
Toisen kerran nähtiin kummitus sunnuntaiyönä. Vähän sen jälkeen kuin kaikki perheen jäsenet olivat panneet maata, heräsivät he äkisti kauheaan ryskeeseen, joka kuului eteisestä. Rynnättyään alas portaita he huomasivat, että suuri joukko vanhoja aseita oli siirretty pois paikoiltaan ja sitte pudonnut kivilattialle, ja korkeanojaisessa tuolissa istui Cantervillen kummitus polviaan hieroen kauhean tuskan ilme kasvoillaan. Kaksoiset, joilla oli hernepyssyt mukanansa, ampuivat tuota pikaa kaksi kuulaa häntä kohti, ja Yhdysvaltain lähettiläs komensi kalifornialaiseen tapaan kädet ylös! Raivosta kiljahtaen tämä ponnahti pystyyn kadoten sumun tavoin heidän keskeltänsä, puhalsipa vielä ohi mennessään Washingtonin kynttilän sammuksiin, siten jättäen heidät kaikin täydelliseen pimeyteen. Tultuaan portaiden yläpäähän hän hengähti ja päätti antaa hirveän naurunhohotuksensa raikua. Useammin kuin kerran oli se keino ennenkin tepsinyt. Kerrottiin sen yhden ainoan yön kuluessa muuttaneen lordi Rakerin peruukin harmaaksi, ja varmasti se oli saanut kolme lady Cantervillen ranskalaista kotiopettajatarta sanomaan itsensä irti toimestaan ennen määräaikaa. Hän nauroi siis nytkin kamalinta nauruaan, niin että vanha holvikatto raikui ja kaikui; mutta tuskin oli kaiku kuollut, ennen kuin ovi aukeni, ja siitä astui ulos mrs. Otis vaaleansinisessä yönutussaan.
— Pelkäänpä, että voitte hyvin huonosti — sanoi hän — ja siksi tuon teille pullollisen tohtori Dobellin tinktuuria. Jos ruuansulatus on huono, huomaatte tämän olevan mainiointa lääkettä siihen.
Kummitus tuijotti häneen raivoissaan ja alkoi tuota pikaa valmistautua muuttumaan suureksi mustaksi koiraksi, mistä taidosta hänellä oli suuri maine. Lähestyväin askelten kaiku sai hänet kuitenkin epäröimään aijettaan, niin että hän tyydyttikin mieltään vain lähettämällä heikkoa fosforivaloa itsestään ja katosi sitte kalmistomaisesti huoaten, juuri kuin kaksoiset olivat päässeet ylös portaiden päähän.
Kammioonsa ehdittyään hän lyyhistyi kokoon ja antautui vihansa vimmoihin. Kaksoisten röyhkeys ja mrs. Otiksen aineellisuus häntä kovasti harmitti, mutta eniten häntä itse asiassa tuskastutti se, ettei hän enää ollut voinut kantaa sotapukua. Hän oli toivonut, että uudenaikaiset amerikkalaisetkin kauhusta värisisivät nähdessään sotapukuisen kummituksen, ellei muusta syystä, niin ainakin kunnioituksesta kansallisrunoilijaansa Longfellowia kohtaan, jonka viehättävän runouden lukemisessa hän itse oli kuluttanut monta raskasta hetkeä Cantervillein ollessa kaupungissa. Se oli sitä paitsi hänen oma sotisopansa. Kunnialla oli hän sitä kantanut Kenilworthin turnajaisissa, eikä kukaan vähempi kuin Elisabeth kuningatar ollut sen johdosta häntä kehunut. Kun hän nyt oli sen pukenut ylleen, oli tuon suuren rintahaarniskan ja teräskypärän paino voittanut hänet, ja raskaasti oli hän kaatunut kiviselle lattialle, niin että molemmat polvet pahasti loukkautuivat ja oikean käden nivelet ruhjoutuivat peräti.
Tämän jälkeen hän oli muutaman päivän erittäin sairas ja tuskin ollenkaan liikahti huoneestaan, paitsi sen verran, että voi pitää veritäplän hyvässä kunnossa. Mutta huolellisesti itseään hoitamalla hän viimein parani ja päätti nyt kolmannen kerran pelotella Yhdysvaltain lähettilästä ja tämän perhettä. Esiintymispäiväkseen hän valitsi perjantain, elokuun 17:nnen, ja vietti suurimman osan siitä päivästä vaatevarastoansa tarkastellen; lopuksi hän päätti asettaa päähänsä suuren kangashatun punaisine töyhtöineen, panna käärinliinan niskasta roikkumaan ja ottaa käteensä ruostuneen tikarin.
Iltapuoleen alkoi sataa runsaasti ja tuulla niin tuimasti, että vanhan talon ovet ja ikkunat jyskyivät ja ryskyivät. Juuri tällaista säätä hän rakastikin. Hänen suunnitelmansa oli tällainen: hiljaa aikoi hän hiipiä Washingtonin huoneeseen, sähistä hänelle sängyn alta ja työntää tikarin kolmasti kurkkuunsa saadakseen aikaan hiljaista soittoa. Hän kantoi Washingtonia kohtaan erityistä kaunaa, ollen varma siitä, että hän juuri aina hankasi pois Cantervillen kuuluisan veritäplän ihmepuhdistusaineellaan. Kun hän täten olisi saattanut huolettoman, huimapäisen nuorukaisen kurjan kauhun valtaan, menisi hän lähettilään ja hänen vaimonsa huoneeseen, laskisi tahmean kätensä mrs. Otiksen otsalle ja sähisi hänen uinuvan miehensä korvaan ruumishuoneen kammottavia salaisuuksia.
Virginian suhteen ei hän ollut tehnyt vielä mitään varmaa päätöstä. Tämä ei ollut koskaan millään tavoin pilkannut häntä, hän oli niin sievä ja suloinen. Muutama ontelo huokaus, hän arveli, riittäisi kyllin hänelle tai, jos se ei saisi häntä hereille, kopeloisi hän suonenvetoisine sormineen tytön korupeitettä. — Kaksoisille hän päätti antaa oivan opetuksen. Ensiksi tuli hänen istahtaa heidän rintansa päälle saadakseen siten aikaan »painajaisen» tukahduttavan tunteen. Kun heidän vuoteensa olivat aivan lähetysten, asettuisi hän niiden väliin kalpeana, jääkylmänä ruumiina, kunnes he kauhusta halvaantuisivat, ja lopuksi hän heittäisi käärinliinan yltään ja ryömisi ympärihuonetta.
Noin puoliyhdentoista aikaan hän kuuli perheen lähtevän levolle. Jonkun aikaa tämän jälkeen häiritsi häntä vielä kaksoisten naururemahdukset, noiden velikultien, jotka koulupoikien kevyeen, iloiseen tapaan aina huvittelivat ennen maatapanoa; mutta vähän yli yhdentoista vallitsi täysi hiljaisuus kaikkialla ja keskiyön lyödessä hän lähti matkaan. Pöllö lentää pyrähti ikkunanruutua vastaan, varis vaakkui vanhasta marjakuusesta ja tuuli vaelsi vaikeroiden ympäri taloa kuin rauhaton sielu. Mutta Otiksen perhe nukkui turmiotaan tuntematta, ja läpi sateen ja myrskyn kuuli kummitus Yhdysvaltain lähettilään raskaan kuorsauksen.
Hiipien hän tuli esiin paneililautojen lomitse julma suu pahasti naurussa, ja kuu kätki kasvonsa pilveen hänen pujahtaessaan suuren värilasi-ikkunan ohitse. Synkän varjon tavoin hän lipui yhä edelleen, ja itse pimeyskin näytti kammoavan häntä hänen mennessään ohi. Kerran luuli kummitus kuulleensa jonkun hänen nimeään mainitsevan ja pysähtyi; mutta se olikin vain koiran haukuntaa, ja hän jatkoi kulkuaan mutisten kummallisia loitsuja kuudenneltatoista vuosisadalta ja tuon tuostakin heilauttaen ruosteista asettansa. Viimeinkin hän saapui sen käytävän päähän, josta käännyttiin onnettoman Washingtonin huoneeseen. Siihen hän hetkiseksi pysähtyi, tuulen tuivertaessa hänen pitkiä harmaita haiveniaan. Silloin kello löi neljänneksen, ja hän tunsi otollisen hetken nyt tulleen. Mielihyvästä myhäillen hän kääntyi kulmauksesta, mutta tuskin hän tämän oli tehnyt, ennen kuin hän jo kauhusta parkaisten peräytyi kätkien kelmeät kasvonsa pitkiin, luiseviin käsiinsä.
Aivan hänen edessään seisoi kauhea aave, liikkumaton kuin kuvapatsas, hirmuinen kuin mielipuolen uni! Sen pää oli kalju ja kiiltävä, kasvot paksut ja pyöreät ja valkoiset, ja ilkeä nauru näytti vääntäneen ne ikuiseen irvistykseen. Silmät hehkuivat tulipunaisina, suuresta suusta tuiski tuli, ja hirveä puku, hänen omansa kaltainen, verhosi jättiläisvartaloa. Sen rinnalla riippui valkea paperi, johon oli kummallisin, vanhanaikaisin koukeroin piirretty jotakin, se näytti olevan jonkinlainen häpeä tekojen ja kauheiden rikosten luettelo, ja oikeassa kädessään aave korkealla kantoi säihkyvää miekkaa.
Kun kummitus ei ikinänsä ennen ollut toista kummitusta nähnyt, pelästyi hän tietenkin suuresti, ja silmänräpäyksen ajan tuijotettuaan tuohon kauheaan näkyyn hän pakeni omaan huoneeseensa kompastellen pitkässä käärinliinassaan käytävää kiitäessään; lopuksi hän pudotti ruosteisen tikarinsa lähettilään ratsusaappaaseen, josta palvelija sen aamulla löysi.
Oman kammionsa kätköön päästyään hän heittäytyi pienelle vuoteelle kätkien kasvonsa vaatteiden alle. Hetkisen perästä sentään tuo vanha kunnon kummitus taas karkaisi itsensä ja päätti mennä puhuttelemaan tuota toista aavetta niin pian kuin päivä koittaisi. Niinpä hän siis koitteen kullatessa kukkuloita palasi jälleen sille paikalle, missä ensiksi oli kauhean kummituksen huomannut, tuntien mielessään, että kaksi kummitusta joka tapauksessa olisi parempi olemassa kuin yksi, ja uskoen, että hän nyt uuden ystävänsä avulla voitokkaasti ottelisi kaksoisten kanssa.
Mutta hänen saavuttuaan paikalle kohtasi hänen katsettaansa kauhea näky. Jotakin oli aaveelle ilmeisesti tapahtunut, sillä hehku oli aivan kadonnut sen syvälle painuneista silmistä, kädestä oli säihkyvä miekka pudonnut, ja kummallisen epämukavassa asennossa se nojasi seinää vasten. Hän hyökkäsi sitä kohti sulkien sen syliinsä, jolloin hänen suureksi kauhukseen pää putosi paikoiltaan ja vieri lattialle, ruumis joutui makaavaan asentoon, ja hän huomasi syleilevänsä valkoista vuodeuudinta, lattiaharja, kyökkiveitsi ja ontto nauris maassa jaloissaan! Kykenemättä tajuamaan tätä ihmeellistä muutosta hän kuumeisella kiiruulla sieppasi käsiinsä paperilapun, josta aamuhämärässä luki seuraavat pelottavat sanat: »Otiksen kummitus: ainoa oikea ja alkuperäinen aave. Kaikki muut ovat jäljiteltyjä; varokaa niitä!»
Koko juttu selvisi hänelle yhtäkkiä. Häntä oli törkeästi petetty, pilkattu! Hänen silmunsa palasi taas vanha cantervilleläinen katse; hän hieroi hampaattomia ikeniänsä toisiaan vasten ja laihat kädet päänsä päälle nostaen hän vanhan koulun kuvarikasta kieltä käyttäen vannoi, että kun kukko kahdesti olisi kiekunut, olisi verityökin Cantervillessä tehty.
Tuskin hän oli lausunut loppuun kauhean valansa, kun jo erään etäisen talon punatiilestä tehdyllä katolla kukko kiekahti. Hän päästi pitkän, hiljaisen, katkeran naurunhyryn ja odotti. Tunti tunnilta hän vartosi, mutta jostain tietymättömästä syystä ei kukko enää toistamiseen kiekunutkaan. Lopulta täytyi hänen palvelijain ilmaantumisen takia lopettaa kauhea vartioimisensa ja hiipiä takaisin huoneeseensa. Mennessään hän muisteli rauenneita toiveitaan ja ehkäistyjä aikeitaan. Hän alkoi sitte tutkiskella useita vanhoja ritarikirjoja, joista hän erinomattain piti, ja sai niistä selville, että aina kun tuota hänen lausumaansa valaa ennen oli käytetty, oli kukko kiekunut toisenkin kerran. — Turma tuon pahanilkisen linnun periköön! — hän vihoissaan mutisi. Sitten hän paneutui mukavaan lyijyarkkuunsa maata ja makasi siinä iltaan saakka.
(Jatk.)
Helsingin Kaiku 4 ja 9-10/1911.
