Cantervillen kummitus.
Kirj. Oscar Wilde
IV
Seuraavana päivänä oli kummitus hyvin heikko ja väsynyt. Neljän viime viikon hirmuinen jännitys alkoi nyt näyttää seurauksiaan. Hänen hermonsa olivat aivan pilalla, ja vähintäkin ääntä hän säpsähti. Viisi päivää kummitus oleskeli huoneessansa ja päätti lopulta jättää sikseen koko veritäpläjutun kirjastohuoneen lattialla. Ellei Otiksen perhe siitä välittänyt, ei siellä nähtävästi ollut siitä mitään hyötyäkään. He olivat ilmeisesti sellaista väkeä, joka eli alhaista aineellista elämää eikä kyennyt arvostelemaan aistillisten ilmiöiden vertauskuvallista merkitystä. Mutta hänen juhlallinen velvollisuutensa oli joka tapauksessa ilmestyä käytävään kerran viikossa ja puhua paapaltaa suuresta ulkonevasta ikkunasta kunkin kuun ensimäisenä ja kolmantena keskiviikkona, eikä hän voinut ymmärtää olevansa oikeutettu lyömään laimin näitä velvollisuuksiansa. Hänen elämänsä oli tosin ollut täynnä ilkeyttä, mutta toiselta puolen: hän oli ollut erittäin tunnollinen kaikissa asioissa, joilla oli jotain tekemistä yliluonnollisen kanssa.
Hän kävi siis käytävässä kolmena seuraavanakin lauantaina yöllä kahdentoista ja kolmen välillä, kuten tavallista pitäen tarkkaa huolta siitä, ettei kukaan mitään kuulisi eikä näkisi. Hän riisui kengät jaloistaan, asteli niin keveästi kuin mahdollista vanhoja, madonsyömiä lattialankkuja pitkin, heitti hartioilleen väljän, mustasta sametista tehdyn levätin sekä voiteli kahleensa huolellisesti auringonnousun voiteella. Täytyy sanoa, että kysyttiin ponnistusta, ennen kuin kummitus saattoi suostua käyttämään tätä viime mainittua suojeluskeinoa. Mutta miten olikaan, hän hiipi eräänä iltana, kun perhe juuri oli illallisella, mr. Otiksen makuusuojaan ja kahmaisi pöydältä pullon mukaansa. Alussa hän tunsi jonkinlaista nöyryytyksen tunnetta, mutta jälestäpäin hän oli kyllin järkevä huomatakseen, että asiaa voi hyvällä syyllä puolustaa, palvelihan se tavallaan hänen tarkoituksiansa.
Mutta siitä huolimatta ei hän voinut olla rauhallinen. Joka päivä oli käytävään viritetty kaikenkaltaisia ansoja, joiden yli hän pimeässä kompuroi, ja kerran hän niihin lankesikin aivan pahasti. Tämä raivostutti häntä niin, että hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa puolustamiseksi. Seuraavana yönä hän aikoi käydä tervehtimässä talon julkeita nuorukaisia ja näytellä heille kuuluisaa osaansa »päättömänä kreivinä».
Hän ei ollut tässä asussa esiintynyt sittemmin, kuin hän seitsemänkymmentä vuotta takaperin oli säikähdyttänyt sievän lady Barbara Modishin siihen määrään, että tämä yhtäkkiä purki kihlauksensa nykyisen loordi Cantervillen isoisän kanssa, selittäen ettei mikään mahti maailmassa voinut saada häntä liittymään sellaisen perheen jäseneksi, joka antoi kauhean kummituksen aina hämärissä kuljeskella edestakaisin parvekkeella.
Mutta nyt olikin kysymyksessä tavattoman vaikea »näyttämöllepano», jos voin käyttää tällaista teatterifraasia yliluonnollisen maailman suurimman mysterian yhteydessä, ja kokonaista kolme tuntia meni valmistuksiin. Viimein oli kaikki kunnossa, ja kummitus oli suuresti mielistynyt ulkoasuunsa. Suuret, nahkaiset ratsusaappaat, jotka kuuluivat pukuun, olivat hänelle kyllä pikkaraisen liian suuret, ja kahdesta ratsupistoolista hän löysi vain toisen, mutta yleensä hän oli sangen tyytyväinen, ja yhden tienoissa hän jo lipui paneelilautojen lomitse ja ryömi alas käytävään. Tultuaan kaksoisten huoneen kohdalle, jota sanottiin »sinisuojaksi» seinäverhojen värin mukaan, hän huomasi oven olevan raollansa. Tehdäkseen tulollaan valtavan vaikutuksen hän tempaisi oven selki selällensä, mutta — silloin heitettiinkin suoraan häntä kohti raskas vesikannu, joka lensi vain pari tuumaa hänen oikean olkapäänsä ohi, mutta jonka sisältö valoi hänet läpimäräksi.
Samassa hän kuuli tukahdutettuja nauruntyrskähdyksiä nelipatsaisesta kattovuoteesta. Tällainen isku vaikutti hänen hermostoonsa niin kiihottavasti, että hän kiiruimman kaupalla pakeni huoneeseensa ja makasi seuraavan päivän ankaran vihastuksen vallassa. Ainoa seikka, joka häntä koko jutussa edes hiukkasen lohdutti, oli se, ettei hän ollut ottanut päätään mukaansa, sillä jos hän sen olisi tehnyt, olisivat seuraukset voineet olla hyvinkin vakavat.
Nythän jo herkesi toivomastakin voivansa koskaan pelottaa tuota röyhkeätä amerikkalaista perhettä ja hyvitteli mieltään nyt vain ryömimällä tapansa mukaan käytävissä, tohvelit jalassa, paksu, punainen liina kaulan ympärillä vedon pelosta ja pieni, vanhanaikainen väkipyssy kädessä siltä varalta, että kaksoiset sattuisivat hänet huomaamaan. Syyskuussa oli hänelle viimeinen kommellus sattunut. Hän oli mennyt alas portaita suureen etusaliin, luullen varmasti saavansa ainakin siellä olla rauhassa, ja huvittelihe nyt tekemällä hauskoja havainnoita Yhdysvaltain lähettilään ja hänen vaimonsa suurista muotokuvista, jotka olivat anastaneet Canterville-suvun kuvien entisen paikan. Hän oli pukeutunut yksinkertaisesti, mutta sievästi pitkään, kirkkomaanmullan tahraamaan käärinliinaan, leukapielensä hän oli liittänyt yhteen keltaisella palttinasuikaleella, ja kädessään hän piteli pientä lyhtyä ja hauturin lapiota. Oli kahden aika aamusella, ja mikäli hän voi päättää, ei ketään vielä ollut liikkeellä. Mutta kun hän hiljaa hiipi kirjastoa kohti nähdäkseen, oliko siellä jälkiä veritäplästä, juoksi äkkiä häntä kohti pimeästä nurkasta kaksi olentoa, jotka hurjasti heiluttelivat käsiänsä ja kimakasti hihkaisivat hänen korvaansa: Pö-öö!
Äkillisen säikähdyksen valtaamana, mikä näissä olosuhteissa olikin aivan luonnollista, hän syöksyi portaille, mutta siellä taas odotti häntä Washington Otis suuri puutarharuisku vierellään. Kun häntä viholliset täten joka taholta saarsivat, täytyi hänen etsiä suojaa suuresta kamiinasta, jossa onneksi ei ollut tulta, ja sieltä piti hänen raivata tiensä lämmitys- ja savutorvienkautta eteenpäin, kunnes hän vihdoin kauhean lian, hämmennyksen ja epätoivon vallassa saapui omaan komeroonsa.
Tämän perästä ei häntä enää nähty yöllisillä retkillään. Kaksoiset keksivät häntä odotellessaan kaikemmoisia kepposia ja sirottelivat käytävät täyteen pähkinänkuoria vauhempainsa ja palvelijoitten suureksi harmiksi, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Olihan aivan selvä, että hänen tunteitaan oli niin suuresti loukattu, ettei hän enää tulisi esille. Sen tähden kävi mr. Otis taas käsiksi suureen työhönsä, demokraattisen puolueen historiankirjoittamiseen, johon hän jo muutama vuosi sitten oli ryhtynyt, mrs. Otis pani toimeen taloudellisia uudistuksia, pojat leikkivät kaikellaisia amerikkalaisia kansallispelejä ja Virginia ratsasteli poninsa seljässä, kumppaninansa nuori Cheshiren herttua, joka oli tullut Cantervilleen viettämään loma-aikansa viime päiviä. Otaksuttiin yleensä, että kummitus oli mennyt menojaan, ja mr. Otis kirjoitti sen johdosta loordi Cantervillelle, joka vastauksessaan ilmaisi suuren mielihyvänsä uutisesta lähettäen samalla sydämelliset onnittelunsa lähettilään arvoisalle rouvalle.
Mutta Otiksen perhe pettyi luulossaan. Sillä kummitus oleili vielä kuitenkin talossa, ja vaikka se nyt oli melkein täydellinen invaliidi, ei se kumminkaan millään ehdolla voinut antaa asiain jäädä rauhaan, varsinkaan nyt, kun se sai tietää, että talossa vieraili Cheshiren nuori herttua, jonka äidin eno, lordi Stilton, oli kerran lyönyt sadan guinean veikan erään everstin kanssa siitä, että hän pelaisi noppaa Cantervillen kummituksen kanssa. Seuraavana aamuna makasi hän pelihuoneen lattialla niin auttamattomassa halvaustilassa, että vaikka hän eli hyvin vanhaksi, ei hän enää koskaan voinut sanoa mitään muuta kuin: »Nuo petolliset kuutoset!»
Tarina tunnettiin hyvin aikoinaan, vaikka noiden kahden aatelissuvun tunteita kunnioittaen sitä kaikin tavoin koetettiin pitää salassa.
Kummitus halusi nyt siis kiihkeästi näyttää, ettei hän vieläkään ollut kadottanut vaikutusvaltaansa Stiltoneihin, joiden kanssa hän oli hyvin etäistä sukuakin. Hän valmistautui siis esiintymään Virginian nuorelle rakastajalle kuuluisassa »nylkyrimunkin» osassaan, joka oli niin hirmuinen, että kun vanha lady Startup näki sen — se tapahtui eräänä onnettomana uudenvuodeniltana — hän puhkesi korvia vihloviin parahduksiin, joiden huippukohdaksi tuli ankara halvaus, ja hän kuoli kolme päivää sen jälkeen. Sitä ennen hän oli tehnyt Canterville-suvun jäsenet perinnöttömiksi, vaikka he olivat hänen läheisimmät sukulaisensa, ja luovuttanut kaikki rahansa lontoolaiselle lääkärilleen.
Viime hetkessä kumminkin sai kauhu kaksoisia kohtaan kummituksen jäämään huoneeseensa, ja niin sai pikku herttua nukkua yönsä rauhassa suuren untuvakatoksen alla »kuninkaallisessa makuusuojassa» ja uneksia Virginiasta.
(Jatk.)
Helsingin Kaiku 9-10/1911.
