Oscar Wilde - Cantervillen kummitus, I luku


Cantervillen kummitus.

Kirj. Oscar Wilde






I

Kun Yhdysvaltain lähettiläs mr. Hiram Otis osti Cantervillen kartanon, arvelivat ihmiset hänen tehneen hyvin hullut kaupat, koska pidettiin varmana, että talossa kummitteli. Tuiki rehellinen loordi Canterville oli myös pitänyt velvollisuutenaan mainita asiasta mr. Otikselle, ennenkuin he kaupoista sopivat.

— Meitä ei ole haluttanut itse asua tässä paikassa — hän sanoi — sen jälkeen kuin isoäitini, Boltonin leskiherttuatar, peljästyi puolikuoliaaksi sen johdosta, että kerran hänen pukeutuessaan kaksi luurankokättä laskeutui hänen olkapäilleen, ja minun täytyy ilmoittaa teille, että sen kummituksen ovat useat vielä elossa olevat sukulaiseni nähneet, samoin kuin pitäjän pastorikin. Herttuatarta kohdanneen onnettoman tapauksen jälkeen ei kukaan nuoremmista palvelijoistamme tahtonut jäädä luoksemme, ja lady Canterville nukkui yönsä usein hyvin rauhattomasti käytävästä ja kirjastohuoneesta kuuluvien salaperäisten äänten takia.

— Herraseni — vastasi ministeri tyynesti — kyllä otan talon haltuuni kummituksineen päivineen. Tulen uudenaikaisesta maasta, jossa saamme kaikkea, mitä rahalla vain voi ostaa; ja minä arvelen, että jos Europassa on olemassa jokin kummitus-niminen olento, niin minä sen kyllä reippaiden pikkupoikieni avulla ennen pitkää passitan johonkin yleisistä museoistamme tai kadulle rahan edestä näyteltäväksi.

— Pelkäänpä sittenkin, että kummitus on olemassa — virkkoi hymyillen loordi Canterville. Se on tunnettu hyvin jo kolmen vuosisadan ajan vuodesta 1584 asti, ja aina se nähdään jonkun meidän sukulaisemme kuoleman edellä.

— Aivan niin kuin kotilääkärikin aina siinä tapauksessa, loordi Canterville! Mutta kummitusta ei ole olemassa, herra, ja minä arvelen, etteivät luonnonlait järky edes brittiläiseen ylimystöönkään nähden.

— Te amerikkalaiset olette todella hyvin luonnollista väkeä — vastasi loordi Canterville, joka ei oikein selvästi käsittänyt mr. Otiksen viimeistä huomautusta — ja hyvä onkin, ett'ette usko talossa kummittelevan. Se vain muistakaa, että olen teitä varoittanut!

Joku viikko tämän jälkeen kauppa vahvistettiin, ja vähän ajan perästä lähettiläs perheineen muutti Cantervilleen. Mrs. Otis, joka oli aikoinaan ollut New Yorkin kehutuimpia kaunottaria, oli nykyään keski-ikäinen, siro nainen, jolla oli kauniit silmät ja komea profiili, upea vartalo ja todella ihmeteltävät elinvoimat. Samalla hän monessa suhteessa oli täysi englantilainen, ja sellaisena loistava esimerkki siitä, kuinka meillä nykyään on kaikki yhteistä Amerikan kanssa, luonnollisesti kieltä lukuun ottamatta. — Hänen vanhin poikansa, jonka vanhemmat eräänä isänmaallisen innostuksen hetkenä olivat antaneet ristiä Washingtoniksi, oli kaunistukkainen, sievä nuorimies. Päärin arvo oli hänen ainoa heikkoutensa, muuten hän oli erittäin järkevä. — Miss Virginia Otis oli viisitoistavuotias tyttönen, iloinen ja rakastettava, keiju suurine, rehellisine sinisilmineen. Hän oli myös ihmeteltävän rohkealuonteeltaan ja oli kerran poninsa selässä ratsastanut vanhan loordi Biltonin kanssa kilpaa ja voittanut hänet sekä sillä suuresti ihastuttanut nuorta Cheshiren herttuaa, joka kilpailupaikalla hänelle esitettiin. — Virginiaa seurasi aina kaksoispari, joka alituisesti sai selkäänsä. Ne olivat hupaisia pikkupoikia ja arvoisaa lähettilästä lukuunottamatta perheen ainoat tosi tasavaltaiset jäsenet.

Canterville on seitsemän engl. peninkulman päässä Ascotista, lähimmältä rautatieasemalta. Siksi oli mr. Otis sähköteitse tilannut vaunut, heitä sieltä noutamaan, ja niin jatkettiin matkaa, hilpeän mielialan vallitessa. Oli herttainen heinäkuun ilta, ja ilma oli täynnä suloista havupuun tuoksua. Silloin tällöin kuului sepelkyyhkysen heleä ääni tai näkyi syvällä kahisevien sanajalkojen keskellä kultarintafasani. Pikkuoravat tirkistelivät heitä pyökkipuista heidän ohimennessään, ja kanit loikkivat pakoon pensaikon läpi ja poikki sammalmättäiden valkoiset hännät ilmaa viistäen. Mutta kun he saapuivat Cantervillen kartanon lehtokäytävään, meni taivas äkkiä pilveen ja omituinen tyyneys tuntui täyttävän ilman; suuri naakkaparvi lensi vitkalleen heidän päänsä päällitse, ja ennen kuin he olivat ennättäneet taloon, alkoi muutamia sadepisaroita tipahdella.

Portailla oli heitä vastassa mustaan silkkipukuun puettu nainen vanha valkoinen päähine ja esiliina yllään. Se oli mrs. Umney, taloudenhoitajatar, jonka mrs. Otis lady Cantervillen hartaasta pyynnöstä oli suostunut pitämään edelleen entisessä virassaan. Hän niiasi hiukan heille kullekin sitä myöten kuin he tulivat ulos vaunuista ja lausui hienoon, vanhanaikaiseen tapaan:

— Toivotan teidät tervetulleiksi Cantervillen kartanoon!

Häntä seuraten he astuivat hienon tudor-salin läpi pitkään matalaan kirjastohuoneeseen, jonka perällä oli suuri, kirjaillusta lasista tehty ikkuna. Täällä oli tee heitä varten valmiina, ja istahdettuaan he alkoivat katseillaan mitellä huonetta mrs. Umneyn heitä palvellessa.

Yhtäkkiä huomasi mrs. Otis lattialla uunin edustalla tummanpunaisen täplän, ja aavistamatta sen todellista merkitystä hän virkkoi taloudenhoitajattarelle: — Luulenpa, että tuonne on jotakin läikähtänyt!

— Niin, rouva — vastasi taloudenhoitajatar — tuolle paikalle on läiskytetty verta.

— Kauheata! — kirkaisi mrs. Otis — minä en välitä veritäplistä huoneessani. Se on paikalla pyyhittävä pois!

Vanha nainen hymyili ja vastasi samalla salaperäisellä äänellä: — Se on lady Eleonore de Cantervillen verta, jonka hänen oma puolisonsa, Simon de Canterville, juuri tässä paikassa v. 1575 vuodatti. Simon herra eli vielä yhdeksän vuotta sen jälkeen, mutta katosi sitten äkkiä hyvin salaperäisellä tavalla. Hänen ruumistaan ei ole löydetty, mutta hänen rikoksellinen henkensä kummittelee vieläkin tässä talossa. Tuota veritäplää ovat matkailijat ja muut ihmiset suuresti ihmetelleet, eikä sitä voida siitä poistaa.

— Lorua! — huudahti Washington Otis. — Tämä poika poistaa sen tuossa paikassa »ihmepuhdistusaineella». —Ja ennen kuin kauhistunut taloudenhoitajatar ehti häntä estämään, oli poika jo polvillaan maassa ja puhdisti joutuisasti lattiaa pienellä puunsäleellä. Jonkun hetken perästä ei voinut huomata merkkiäkään veritäplästä.

— Tiesinhän voivani sen tehdä — riemuitsi hän kääntyessään ihmettelevien omaistensa puoleen. Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun jo kauhea salama leimahti valaisten hämärän huoneen ja voimakas ukkosenjyräys sai heidät kaikki hypähtämään paikoiltaan. Mrs. Umney pyörtyi.

— Ihmeellistä ilmanalaa! — mutisi lähettiläs tyynesti sytyttäen pitkän sikaarinsa. — Uskonpa, että vanha maailma on niin tuhkatiheään asuttua, ettei kaikille täällä edes riitä kunnon ilmaakaan.

Rakas Hiram — voivotteli mrs. Otis, — mitä hyötyä meillä on naisesta, joka pyörtyy?

— Pitäkäämme sitä jonkinlaisena murrosajan syynä — vastasi lähettiläs. — Ei hän suinkaan enää toiste pyörry. — Ja jonkun hetken perästä mrs. Umney taas tulikin tuntoihinsa. Epäilemättähän vielä kuitenkin oli erittäin kiihottunut ja vakavasti kehotti mr. Otista varomaan ikävyyksiä, jotka voisivat taloa kohdata.

— Olen omin silmin nähnyt sellaista, herra — hän sanoi — joka saisi jokaisen kristityn ihmisen hiukset kauhusta nousemaan pystyyn, ja monen monena yönä en ole silmääni ummistanut niiden kauheiden asioiden tähden, joita täällä on tapahtunut.

Mutta mr. Otis ja hänen vaimonsa vakuuttivat lämpimästi tuolle rehelliselle sielulle, etteivät he pelänneet kummituksia, ja toivoteltuaan kaitselmuksen siunausta isännälleen ja emännälleen sekä toimitettuaan itselleen palkankorotusta, vanha taloudenhoitaja hoippelehti omaan huoneeseensa.

(jatk.)





Helsingin Kaiku 4/1911.