COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
10 luku
Kadonnut nimi
Jacob Lavington kulki yli kannen aivan välinpitämättömän näköisenä niiden valmistelujen suhteen, joita tehtiin laivahylkyyn lähtöä varten, mutta hän katsahti useasti salavihkaa Keppleen ja professoriin, joiden hän arvasi puhuvan hänestä.
Hän lähestyi heitä, mutta ei saanut selvää siitä, mitä he puhuivat, kun he tiesivät hänen kuuntelevan heidän keskusteluaan.
» — — ovat korkeammat ilmakerrokset tutkimattomat», sanoi professori. »Kuten juuri huomautin, ei nopeuden ja painon välistä suhdetta vielä voi pitää lopullisesti ratkaistuna. Mutta minä varmaankin ikävystytän Teitä!»
Lavingtonilta pääsi helpotuksen huokaus, kun hän vetäytyi syrjään siinä uskossa, ettei hänen tarvinnut vähääkään pelätä tuota pientä tiedemiestä. Vakuutettuna siitä, ettei häntä epäilty, hän meni miesten luo, jotka laittoivat venettä kuntoon. Joyce käski hänen ottaa osaa valmistuksiin, ja hän alkoi nostella veneeseen matkaa varten kannelle varattuja tavaroita.
Kepple tarkasteli häntä jonkun matkan päästä. Kumartuessaan lyhtejä ottamaan Lavington sanoi sävyisästi: »Kenties olisi syytä ottaa kompassi mukaan, sir?»
Kepple katsoi häneen hämmästyneenä. »Mitä varten? Tuskinpa sitä tarvittaneen.
»Ei voi koskaan edeltäpäin mitään tietää», sanoi Lavington. »Santtaisi tulla sumua tai myrsky ja erottaa meidät. Ei ole koskaan vahingoksi, jos on varovainen. Laivuri, jonka kanssa minä purjehdin, ei koskaan lähtenyt merelle varustamatta venettään kuin viimeistä matkaa varten. Hän otti merikortin mukaan. Minä en epäile, että voisitte kulkea Tyynenmeren poikki ilman kompassia ja merikorttia, mutta minä ajattelin vaan, kuinka huonosti Teille voisi käydä».
Kun hän puhui, oli hänen silmissään ilkeä kiilto.
»Teidän ei tarvitse olla levoton minun suhteeni», sanoi Kep. »Minä en aijo ollenkaan lähteä mukaan».
»Mitä?» Lavington säpsähti ja näytti pettyneeltä. »Minä luulin, että olisitte lähtenyt itse mukaan. Joku sanoi niin — se oli varmaan Joyce. Mutta sitte on asianlaita aivan toinen.» Samassa hän meni ikäänkuin sattumalta Trimblen luo, ja Chipperfield kuuli hänen sanovan: »Ei tule mitään. — Hän ei lähde itse mukaan.»
»Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei hän itse lähde», huusi Trimble.
Vene laskettiin hitaasti vesille, sillä kuumuus teki miehistön veltoksi, ja Kepple tiesi, kuinka vastenmielisesti Etelämeren saarten asukkaat työskentelevät auringonpaisteessa. Hän ei ollut muuten läheskään varma siitä, että hän menetteli oikein. Onhan vaarallista mennä laivahylkyyn, jonka oletettiin olevan jonkun kamalan taudin saastuttaman, joka saattoi tarttua hänen omaan miehistöönsäkin. Mutta toiselta puolen oli hänen velvollisuutensa lähettää pikaista apua noille onnettomille. Hän ei kadottanut hetkeksikään tätä mielestään.
Mutta sitäpaitsi hänen piti suojella Nanumangaa sitä vaaraa vastaan, jonka professori kuvitteli uhkaavan.
Kepple ei pelännyt Lavingtonia, vaikka tämä oli koettanut revolverinkin varastaa. Mutta kuitenkin hän huomasi, ettei Lavingtoniin voinut luottaa, ja hänen ensimäinen velvollisuutensa oli suojella Nanumangaa salavehkeiltä.
»Ei, Joyce, Te jäätte laivaan», sanoi Kep sentähden, kun Joyce tahtoi astua veneeseen. »Chipperfield saa veneen päällikkyyden ja itse valita sen miehistön. Professori Hudson lähtee hänen kerallaan.»
»All right, sir», vastasi Joyce.
Kun vene oli valmiina ja Chipperfield kääntyi ympäri väkeä valitakseen, tuli Lavington Kepplen luo ja sanoi: »Kuulin juuri, että tuo laivanhylky. tuolla on ruton saastuttama. Eikö ole sangen uskallettua, sir, lähettää sinne niin monta miestä?»
Siihen saakka ei oltu lausuttu sanaakaan hytin ulkopuolella siitä, että tuo keltainen merkki tarkoitti sellaista. Kep ihmetteli, mistä Lavington oli saanut tuon ajatuksen, ja vastasi lyhyesti:
»Se on minun asiani. Te voitte luottaa siihen, että minä olen ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin.»
»Täydellisesti», vastasi Lavington. »Mutta minä ajattelin ehdottaa, että olisin mennyt sinne yksin pienellä veneellä. Minä voisin desinfisioida itseni, ennenkuin tulen laivaan takaisin. Olisi vähemmän vaarallista, jos yksi lähtisi.»
Kep hämmästyi miehen harvinaista ja odottamatonta rohkeutta ja tuumi, mistä se johtui. Oliko Lavingtonilla joku salainen syy koettaa päästä yksin laivahylkyyn?
»Ehdotuksenne on sangen kaunis», sanoi Kep. »Mutta ette näy ajattelevan sitä, että voisi tulla sumu tai myrsky. Voisitte jäädä sille matkalle, eikö niin?»
Lavington tuli entistä punasemmaksi, kun Kepple käytti hänen omia sanojaan häntä vastaan, mutta hän vastasi terävästi: »Olen varma siitä, että pitäisitte huolen minusta, sir.»
»Valaanpyyntivene on jo valmiina, ja sitäpaitsi täytyy vastuunalaisen päällikön olla mukana», vastasi Kep, joka oli päättänyt tehdä tyhjiksi kaikki Lavingtonin suunnitelmat, olivatpa ne millaiset tahansa.
»Ette voi missään tapauksessa saada siihen täyttä miehistöä», vastasi Lavington. »Kanaakit ovat saaneet vihiä rutosta. Te voitte itse nähdä, kuinka he nyt ovat piilossa.»
Kepple huomasi, että tämä oli totta, ja rypisti otsaansa.
»Jollei Teillä ole mitään sitä vastaan, lähden minä yhdeksi, esitti Lavington. Näytti siltä, että hän kaikesta vaarasta huolimatta tahtoi päästä laivahylkyyn.
Mutta Kepple ei ottanut huomioon tätä hänen salattua intoaan. »Minulla ei ole mitään sitä vastaan», vastasi hän heti. Oikeastaan tuo ehdotus oli hänelle hyvin mieluinen.
Chipperfield oli myös huomannut, että monet alkuasukkaat olivat piiloutuneet. Hän kääntyi Tongan puoleen, joka seisoi lähellä varjoineen.
»Sinä tulet mukaan?» Tonga katsoi toveriinsa ja vastasi: »Minua ei mukaan. Toveri pelkää. Paljon haikaloja, paljon tautia. Aijon jäädä tänne.»
Chip kääntyi nyt Tomin puoleen. »Sinä tulet mukaan?»
»Minä mukaan. Minä väkevä. Minä soudan, tapan hain», vastasi Tom.
»Minä myös», sanoi pitkä mauri. »Minä ei pelkää.»
>Liehakko!» huusi Chip pikimustalle olennolle, joka istui kanssissa.
Liehakko oli täysverinen neekeri Kalaharin rannikolta. Professori oli antanut hänelle tuon nimen, kun hän oli nähnyt hänen eräänä päivänä puhdistavan heloja nauraen ja jutellen oman kuvansa kanssa, jonka hän näki metallista. Nimi sopi hänelle hyvin, sillä hän nauroi alinomaa, niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät. Ne loistivat nytkin, kun hän nousi ja tuli esille.
»Minä tuima soutamaan», sanoi hän nauraen ja astui veneeseen molempien kanaakien ja Lavingtonin seuraamana.
»Pitäkää silmällä Lavingtonia», sanoi Kep Chtpille, kun tämä tuli kajuutasta tuoden professorin auringonvalon. »Ja pistäkää tämä taskuunne.» Hän oli antanut Chipille täydelliset ohjeet ja ojensi hänelle nyt pienen revolverin. Chip kätki sen nenäliinaansa ja astui veneeseen.
Professori istui suuren auringonvalonsa alla ja huiskutti Kepille ja Joycelle, jotka seisoivat kannella ja katselivat, kun vene liukui tasaisesti tyynellä merenpinnalla. Hän ihaili sitä näkyä, jonka valkea kuunari synnytti, istui sitten pitkän aikaa vaiti, mutta senjälkeen hän otti esille kynänsä ja kirjoitti jotakin paperilapulle, jonka hän antoi Chipperfieldille. Chip luki sen, puristi kokoon ja viskasi mereen.
»Katsokaas tuota», sanoi professori äkkiä ja osotti vesisuihkua, jonka valas synnytti.
Soutajat lakkasivat soutamasta ia katsoivat osotettuun suuntaan, mutta Chipperfield kääntyi ympäri ja katsoi kuunaria.
»Olette oikeassa», kuiskasi hän.
»Niin luulen», vastasi professori, joka vielä katseli suihkua, joka kohosi korkealle valaan pään päällä.
Hän oli kirjoittanut: »Tarkastakaa kuunaria, kun minä käännän heidän huomionsa toisaanne. Silmäni pettävät, jollei ole maalattu peittoon sen nimeä, joka oli keulankyljessä, kansiveneessä ja poijuissa. Lavingtonin työtä!»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
