COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
14 luku
Seikkailevia herrasmiehiä
Professori pani kirjan lippaaseen ja lukitsi sen. »Viskaan sen mereen», sanoi hän, »jos pelkäätte. Mutta tuo keltainen jauho, jota me panimme lippaaseen, on jodoformia — tehokkaimpia antiseptisiä aineita, mitä tunnetaan — ja minä luulen, ettei ole jäänyt henkiin vallan monta basillia, jotka voisivat meitä vahingoittaa».
»En pelkää itseni vuoksi, herra professori, mutta ajattelen miehistöäni», sanoi Kep. »Kapteeni Mayhew jätti kuunarin minun hoitooni, ja minä tahdon täyttää velvollisuuteni. Tahtoisin päästä perille sovittuna aikana ja täysilukuisen miehistön kera. Olemme jo antautuneet suureen vaaraan sen kautta, että mentiin tuonne laivahylkyyn».
»Tietysti», sanoi Chipperfield, »mutta jollei se raukka siellä olisi kuollut, olisimme saaneet ottaa hänet laivaan ja samalla isonrokon. Emme olisi voineet jättää häntä oman onnensa nojaan. Ja kun kaikki seikat otetaan huomioon», hän jatkoi kääntyen Kepin puoleen, »luulen voitavan sanoa, että isorokko oli jo ohi, ennenkuin priki joutui myrskyyn, joka murskasi sen».
Professori katsoi taakseen, kun hän seisoi avatun ikkunan edessä valmiina heittämään lippaan mereen. »Luulen, että sellainen myrsky kuin se, joka yllätti meidät Valtamerensaaren luona, tuskin jätti ainoatakaan basillia henkiin. Tuuli, joka kiskoo juurineen maasta suuria puita, ei väsy pieniä basilleja tappaessaan!»
»En käsitä, kuinka myrsky, olkoon se vaikka kuinka ankara, voi puhdistaa basilleista lukitun peltilaatikon», sanoi Kepple hymyillen.
Professori kohautti olkapäittään. »Panitte minut pussiin, herra Kepple! Mutta tunsin Manillassa erään henkilön, joka kertoi minulle, että tuulispää kerran vei hänen kassaholvistaan kaikki setelirahat, enkä minä unhoita, miltä minun hyönteiskokoelmani näyttivät myrskyn jälkeen Valtamerensaaren luona!» Hän kohotti lipasta ja kumartui heittääkseen sen ulos.
»Odottakaa vähäsen!» huusi Kep äkkiä ja tarttui professorin käsivarteen kiinni. »Unohdin, että päiväkirja saattaa olla tarpeen merivakuutussumman saamiseksi».
»Luulen, että niin on asian laita», sanoi professori ja pani lippaan ikkunahyllylle. »Oli onni, että pidätitte minut ajoissa».
Hän meni takasin pöydän ääreen ja sytytti sikarinsa. »Siellä on hai, joka odotti lipasta ottaakseen sen mukaansa», jatkoi professori. »Olisi hauska tietää, minne hai olisi sen kanssa lähtenyt, ja miltä jodoformi olisi tuntunut sen vatsassa. Olenko kertonut Teille tarinan haikalasta, joka oli posteljoonina? Erään friskolaisen herran piti lähettää postivekseli Sydneyhin, mutta hän tuli liian myöhään postiin, ja kirje sai odottaa neljätoista päivää seuraavaa laivaa. Kun postia kuljetettiin laivaan, putosi eräs paketti mereen eli oikeammin haikalan suuhun. Sattumalta hai lähti pois San Fransiskosta ja valitsi suoran tien Tyynenmeren poikki. Kun se aikoi sivuuttaa laivan, joka kulki sen edellä, se surmattiin, ja kirje, joka oli sen vatsassa, tuli perille oikeaan aikaan».
Chipperfield nauroi ja lähti ulos hytistä, »Tuon pojan naurun sävy tekee sieluni iloiseksi», sanoi professori.
»Hän on kerrassaan kelpo poika», vastasi Kepple, »ja hänestä tulisi hyvä upseeri. On voimien tuhlausta asettaa hänet isänsä konttoriin selailemaan rahtikirjoja ja konnosementtejä, kuten olen kuullut aikomuksen olevan. Pojasta pitäisi tulla merimies!»
»Hänestä tulee rikas joka tapauksessa», sanoi professori.
Chip tuli takasin tuoden väkiviinalampun pienen kattilan.
»Mitäs nyt?» kysyi professori.
Chip asetti lampun lautaselle pöydälle ja sytytti sen. »Ajattelin, että me voimme tehdä itsemme varmemmiksi tartuntaa vastaan käyttämällä kondensaattoria. Kattilassa on kreosoottiliuvosta, ja kun se alkaa kiehua, voimme pitää papereita yhden kerrallaan sen höyryssä».
»Se ei ollut mikään tyhmä ajatus», lausui Kep. »Haluan kernaasti saada mahdollisimman tarkat tiedot tuosta veijari Lavingtonista. Onko Teistä jompikumpi sattumalta nähnyt, onko hän tatuoitu?»
»Jotain hänen rinnassaan on sellaista», vastasi Chip. »Näin sen, kun hän riitaantui Tommyn kanssa ja oli joutua haikalan saaliiksi. Se on samallainen kuvio kuin ne, joita alkuasukkaat Salomoninsaarilla piirtävät kanootteihinsa ja airoihinsa. Se näkyy vain, milloin hänen paitansa on auki, ja sitä ei usein tapahdu».
»Tommy sanoi minulle, että tuo merkki on Lavingtonin rinnassa sen tähden, ettei näkyisi laivan nimi», ilmoitti Kep. »Se oli Lavington, joka vei Tommyn orjaksi viisitoista vuotta sitten. Hänen nimensä on Ned eikä Jacob».
»Niin», sanoi professori, »ja Barrable eikä Lavington. Luulen, että hänellä on eläissään ollut koko joukko nimiä. Haluan tietää, millainen oli hänen yhteytensä Coo—ee’n kanssa. Tietysti Te tiedätte, ettei hän ollut ollut pitkää aikaa Fenixsaarilla, kun tapasitte hänet? Hänen molemmat liittolaisensa menivät luultavasti maihin yhdessä hänen kanssaan, ja olisi hauskaa tietää, kuinka heidän on käynyt».
»On joka tapauksessa varmaa, että hän on ainoa elossa oleva prikin miehistöstä», vastasi Kep, »ja hän tahtoi niin kovasti päästä takasin tuohon laivahylkyyn, että luulen siinä olleen jotakin sellaista, minkä hän olisi tahtonut saada, kun hän tovereineen jätti prikin».
Professori otti silmälasinsa ja alkoi puhdistaa niitä lausuen: »Joko siitä syystä tai sentähden, että hän tahtoi hävittää kaikki todistuskappaleet ennenkuin me ennätimme saada ne».
»Jo kiehuu!» huudahti Chip, ja kun professori aukaisi varovasti lippaan, ohjasi hän höyryn sinne ja käänteli papereita, kunnes ne kaikki olivat höyryllä kyllästytetyt. »Olkaa hyvä, sir», sanoi hän ojentaen kirjan Kepplelle, »nyt se on yhtä vaaraton kuin mikä kirja tahansa omalla hyllyltänne. Voitte pidellä sitä ilman pienintäkään vaaraa».
Kep havaitsi kirjassa etupäässä olevan tavallisia muistiinpanoja laivan suunnasta ja ilmojen laadusta, mutta muutamissa kohdin oli poikettu mielenkiintoisemmista tapahtumista.
Kun Coo—ee oli lähtenyt Sydneystä, oli sen miehistö ollut osaksi kanakeja, ja sen mukana oli ollut kuusi matkustajaa, »seikkailevia herrasmiehiä». Laiva oli kulkenut seikkailuitta aina Fijisaarien luo. Suvan luona oli matkustajain luku lisääntynyt kahdella miehellä, jotka olivat Barrablen ystäviä ja liittolaisia.
Kep ymmärsi, että priki oli poikennut itäänpäin Fijisaarille saakka ainoastaan ottaakseen nuo kaksi miestä, joiden nimet olivat Prew ja Peeling. Laivan päämääränä oli nimittäin ollut Salomoninsaariin kuuluva Rubianalaguuni.
Vasta Fijisaarilta lähdettyä olivat alkaneet vastoinkäymiset. Laivan päälliköt ja matkustajat olivat joutuneet useasti riitaan, josta oli ollut seurauksena verenvuodatus. Eräänä pimeänä yönä oli kapteeni kadonnut käsittämättömällä tavalla, ja niin Barrable tovereineen oli vähitellen ottanut käsiinsä prikin päällikkyyden; perämiehellä ei ollut minkäänlaista sananvaltaa. Eräässä muistiinpanossa hän kertoi Barrablen erään riidan johdosta lyöneen häntä korvalle niin että hän tuli kuuroksi.
»Ah!» huudahti Chip, kun tämä muistiinpano oli luettu, »kahleisiin kytketty mies prikissä oli siis perämies!»
Fijisaarilta lähdettyä oli Coo—ee kulkenut Pohjoiseen päin Ellissaaria kohti. Funafutin luona oli toinen perämies mennyt maihin hakemaan raitista vettä ja hedelmiä, ja vene oli palannut ilman häntä. Alkuasukkaiden sanottiin hyökänneen hänen kimppuunsa ja surmanneen hänet. Funafutista oli myös saatu se kamala tauti, joka niin ankarana raivosi miehistön keskuudessa. Matkustajista kuoli neljä, laivamiehiä useampia, ja ainoastaan Barrablen, Prewin ja Keelingin oli tauti jättänyt kokonaan rauhaan.
»Luulen, että Barrablessa on tuo tauti ennen ollut», sanoi professori. »Hänellä on pari arpea nenän ympärillä, ja sentähden hän uskalsikin niin hyvin astua laivahylkyyn».
Tällä tavoin meneteltyään miehistöään ja jälelläolleiden sairaina viruessa oli priki joutunut tuuleen, joka kuljetti sen koillista kohti. Siitä saakka oli laivan hoito ollut mahdoton, suunta oli ollut epävarma, ja muistiinpanot, joita siihen asti oli tehnyt perämies, kävivät senjälkeen tilapäisiksi. Oli pitkä väliaika, ja sitten ne olivat kirjoitetut toisella käsialalla.
Kepple otaksui, että myöhemmät muistiinpanot oli tehnyt joku matkustaja, sillä niissä ei enää mainittu pituus- eikä leveysasteita, ja ne saivat yksityisen henkilön päiväkirjan luonteen, päättyen siihen merkintään, että Barrable oli tovereineen jättänyt prikin ja laskenut muut veneet tuuliajolle.
Kepple tutki seuraavia sivuja. Ne olivat taas kirjoitetut uudella käsialalla, ja muuan muistiinpano ilmoitti: »herra Jocelyn kuoli tänä aamuna ja minä olen nyt yksin. Koko meri alkaa haista mädäntyneeltä».
»Ei näytä enää olevan mitään tärkeätä», sanoi Kep, »eikä sanaakaan perämiehen vangitsemisesta!»
»Hän mahtoi ponnistella kovasti päästäkseen vapaaksi kahleistaan», lausui Chip. »Hänen nilkkansa olivat haavoittuneet luuta myöten. Löysin lastiruumasta taittuneen lenkin ja viilan, joten luulen, että hänet on siellä pantu kahleisiin».
Kep sulki kirjan sanoen: »Se on täydellinen arvoitus! Mitä ajattelette asiasta, herra professori?»
»Koetan juuri scout-järkeni avulla päästä siitä selville», vastasi professori, joka nojasi tuolinsa selkänojaa vasten ja puhalti suuren savupilven, joka alkoi nousta kattoikkunaa kohti. »Me emme ole vielä saaneet kiinni oikean langan päästä. Mitä varten priki vuokrattiin Sydneyssä, ja minkätähden Barrable ja muut herrasmiehet olivat laivassa? Se ei ollut juuri tavallinen lastilaiva, eikä myöskään valaanpyytäjä, ei helmilaiva eikä työväen hankkimista varten rakennettu. En luule sen myöskään kulkeneen rosvoilutarkoituksessa, sillä siinä ei ollut kanuunia, ja voin panna viimeisenkin pennini vetoon siitä, ettei se ollut huvimatkalla. Kuten äsken huomautitte, herra Kepple, on tässä asiassa hämärä kohta».
»Emmekö voisi kysyä asiata suoraan Lavingtonilta?» sanoi Kep. »Mahdollisesti hän puhuisi siitä».
Professori suoristi itsensä vetäen jalkansa pois pöydän alta. »Emme voi luottaa tuohon heittiöön senkään vertaa, että saattaisimme uskoa, kuinka paljon kello oli», selitti hän. »Älkää unohtako, kuinka hän aikoi lainata revolverin, tai kuinka hän maalasi laivan nimen peittoon. Hän oli valmis ottamaan kuunarin valtaansa, heti kun Te olisitte lähtenyt. Hän ei ole pelannut vielä kaikkia korttejaan. Ei, herra Kepple, minä en kääntyisi hänen puoleensa. Minä en edes antaisi hänen huomata, että me tiedämme hänen konnankoukuistaan».
»Kenties olette oikeassa, herra professori», vastasi Kep nojaten pöytää vasten ja silitellen lainehtivaa tummaa tukkaansa. »Mahdollisesti minun olisi jo sen nojalla, mitä hänestä tiedän, vangittava hänet lain nimessä».
Professori nousi hiljaa ja katsoi eteensä. »Se olisi vähän arveluttavaa», lausui hän. »Riittää, että pidetään häntä tarkoin silmällä».
Tätä sanoessaan hän aukaisi lippaan, käänteli paria paperia, kääröä ja antoi kreosoottihöyryn mennä paperiliuskojen väliin. Senjälkeen hän alkoi tutkia toista näistä kääröistä ja innostui yhä enemmän ja enemmän siitä, mitä hän luki. Hän katsahti, ettei ketään asiaankuulumattomia ollut saapuvilla, ja kääntyi sitten silmät loistaen Chipin ja Kepplen puoleen. »Heureka!» huudahti hän ja pani kätensä paperin päälle, jotka olivat hänen edessään. »Luulen, että olemme saaneet nyt kiinni oikean langan päästä pojat! Nostakaa tuolinne lähemmäksi ja kuunnelkaa! Tai kenties Te, herra Kepple, tahdotte kernaammin lukea, minä kuuntelen?»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
