COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
18 luku
Semafoorisignaaleita
Eri syistä ei Barrable eikä Kepple virkkanut kenellekään ainoatakaan sanaa kohtauksesta, mutta niin terävältä huomioidentekijältä kuin professori Hudsonilta ei voinut jäädä huomaamatta, että jotakin salaista oli heidän välillään tapahtunut.
Kaikki laivassa olijat huomasivat, että Barrable oli muuttunut. Hän oli tullut palvelushaluisemmaksi ja miltei sairaloisen mietiskeleväksi. Hän ei hiipinyt enää kannella pelkäävän rikoksellisen tavalla, ei pitänyt salaisia neuvotteluja Trimblen eikä Barney Stretchin kanssa, hän vältti huolellisesti salomoninsaarelaisia ja hänen suhteensa päällystöön oli niin kunnioittava, että professori tuli sen johdosta levottomaksi.
»Mitä Te luulette, Chip?», huomautti hän kerran, kun Chip auttoi häntä valokuvaushommissa. »Minusta tuntuu, että ystävämme Barrable on saanut tuosta ruttoisesta gallionista tietoja enemmän kuin luulimmekaan. Koko hänen kevyt esiintymisensä osottaa tyytyväisyyttä. Arvelen, että hän on päättänyt odottaa sopivaa tilaisuutta, ja että hän on tarkoin laskenut, kuinka kaikki on tapahtuva. Sitä odotellessaan hän on kaikkia, mutta erittäinkin herra Keppleä kohtaan makea kuin siirappi.»
»Hän on todellakin suuresti muuttunut», vastasi Chip.
»Minä en ollenkaan iloitse jyrkistä muutoksista», jatkoi professori. »Jos esimerkiksi tulisi ankara myrsky äkkiä tämän tyvenen jälkeen, ei se olisi ollenkaan minulle mieliksi. Sillä lurjuksella on taas joku juoni mielessä, ja Te voitte lyödä vetoa siitä, että hän koettaa toteuttaa sen, ennenkuin pääsemme tuohon kurjaan laguuniin».
»Meillä ei ole laisinkaan aikomusta mennä sinne», vastasi Chip, »sillä Rubiana on ainakin neljänsadan penikulman päässä meidän kulkusuunnastamme».
Samassa kuului kimakka signaali. Chip juoksi kannelle ja näki kanaakin tarkastelevan kaukana peilikirkkaalla merenpinnalla olevaa tummaa pilkkua.
»Tulee tuuli», sanoi Nonouti Tom Liehakolle. »Minä sanon, tulee tuuli huomenna varhain!»
»Sinä hyvä haistelemaan», sanoi Liehakko. »Sinä nuuskit kuin koira».
»Pilkku suureni nopeasti ja miehistö seisoi avosuin, odottaen ensimäistä tuulenhenkäystä. Se viipyi kauan, ja kun se saapui, liikahtivat kuunarin purjeet tuskin ollenkaan. Mutta noin tunnin kuluttua se tuli voimakkaammaksi ja alkoi kuljettaa laivaa eteenpäin, ja illalla Nanumanga jo kulki täysin purjein.
Varhain seuraavana aamuna näkyi läntisellä taivaanrannalla kaksoissavupatsas, ja aamiaisen jälkeen Kepple ja Joyce antoivat ahkerasti merkkejä eräälle kolmannen luokan risteilijälle. Ilmoitettuaan kuunarin nimen ja matkan päämäärän, veti Kepple ylös H-yhdistelmän, nelikulmaisen punavalkoisen lipun, joka merkitsi: olkaa hyvät ja antakaa semafoorisignaaleja, ja senjälkeen hän ilmoitti, että hänellä oli tärkeätä asiaa. Silloin risteilijä muutti suuntaa ja tuli niin lähelle, että saattoi erottaa kannella olevat miehet.
Molemmat laivat alkoivat nyt antaa semafoorisignaaleja. Kepple ilmoitti olevansa kadetti risteilijä Pingvinistä ja toimittavansa lavassa kapteenin virkaa, raportteerasi Dianan haaksirikosta sekä Coo-een löydöstä, sen asemasta ja häviöstä. Vastaukseksi Dianan henkiinjäänyttä miehistöä koskevaan kysymykseen hän ilmoitti, että Nanumangassa oli kolme salomoninsaarelaista, jotka olivat kotimatkalla Fijisaarilta. Hän odotti saavansa luvan ottaa ne mukaansa Sydneyhin mutta hän saikin määräyksen: »Laskekaa heidät maalle heidän omille saarilleen. Telefonoimme raporttinne Aucklannista. Hyvästi».
Kepple laski viirin alas ja lähti hyttiin tekemään muistiinpanoja ja tutkimaan uutta matkasuuntaansa. Tähän asti hänelle ei ollut tuottanut huolta Nanumangan satamaan vieminen. Hänen suuntansa oli kulkenut suorana viivana Valtamerensaarelta Sydneyhin. Mutta nyt hänen täytyi suunnata kulkunsa saaristoon, jossa merenkulkijaa uhkasivat virtavedet ja villien alkuasukkaiden viha ja tämä uusi edesvastuu teki hänet levottomaksi. Hänelle tuotti erityistä vaikeutta se, että hän oli saanut määräyksen viedä nuo kolme alkuasukasta kotisaariinsa, sillä hän oli jo aikaisemmin turhaan koettanut saada tietää, mikä heidän kotipaikkansa nimi oli ja missä se sijaitsi. Tämä vaikeus kohtasi usein laivureita Etelämerellä, kun he kuljettivat työväkeä pois »vapaa-ehtoisesta» työstä Queenslandista tai Fijisaarilta, ja monasti sattui, että kanaakit, jotka laskettiin maihin vieraille saarille, tulivat heti surmatuiksi säästöjensä vuoksi.
Nimet, joita alkuasukkaat ovat Etelämeren saarille antaneet, ovat harvoin yhtäpitävät niiden nimien kanssa, jotka on merkitty amiraalikunnan karttoihin, ja yhden saaren kuvaus sopi moneen muuhunkin. Kun oli kysymys elävän lastin maihinviemisestä, riitti usein, jos alkuasukas laskettiin sadan tai kahdensadan penikulman päähän kotiseudultaan, ja jollei hän osannut selittää, mistä hän oli kotoisin, oli se hänen yksityisasiansa.
Kepple oli saanut kuljetettavanaan olevista kanakeista selvää vain sen verran, että he olivat kotoisin kolmesta kylästä Salomoninsaarilta; he puhuivat eri murretta, ja englanninkielellä he osasivat selittää ainoastaan sen, että heidän kotisaarensa oli korallirantainen, ja että siellä kasvoi kookospalmuja sekä jamsia. Samalla hän muisti herra Jocelynin kertomuksen Barrablesta ja tämän perehtyneisyydestä Salomoiiinsaarten eri kielimurteisiin. Äärimmäisessä hädässä hän saattoi pyytää Barrabiea tulkiksi. Mutta tässä kohden oli olemassa se vaara, että hänen täytyi ilmoittaa hänelle että he kulkivat nyt Salomoninsaaria kohti.
Paitsi Joycea, joka oli hoitanut semafooria, ei kukaan tietänyt Nanumangan ja risteilijän antamien signaalien merkitystä. Toistaiseksi Kepple päätti pitää saamansa määräyksen omana salaisuutenaan ja olla muuttamatta suuntaa, ennenkuin oli päästy kauemmaksi länteen päin. Mutta eräs tapaus, saattoi hänet itmoittamaan aikeensa aikaisemmin kuin hän oli aikonut. Kolmantena päivänä risteilijän kohtaamisen jälkeen, kun hän meni kannelle ottaakseen kylvyn, kuuli hän Barrablen huutavan jotakin eräälle salomonsaarelaiselle.
»Mitä Te sanoitte tuolle miehelle?» kysyi Kepple ohimennen. »Puhuitte hänen omaa kieltään?»
»Sanoin, että hän korjaisi purjeen asentoa», vastasi Barrable. »Hän on Salomoninsaarilta.»
Kep alkoi riisua yltään pyjamastaan. »Ovatko he kaikki samalta saarelta?» kysyi hän edelleen.
»Ei», vastasi Barrable, »he eivät edes ymmärrä toistensa puhetta. Tuo, joka on tuolla ylhäällä, on Guadalcanasta, hänen takanaan oleva Ronongosta ja tuo kolmas — —», hän keskeytti puheensa, ja samalla hänen silmissään välähti jotain petollista.
»Mistä kolmas on kotoisin?» kysyi Kepple.
»Kolmas?» jatkoi Barrable. »Hän on eräältä saarelta, jonka nimi on Rendova, ja joka sijaitsee Rubianalaguunin luona. Hän näyttää olevan halukas pääsemään takasin sinne ia seuraa vastahakoisesti meitä Austraaliaan. Minä pidän häntä tarkoin silmällä, sir. Pelkään, että hänellä on jotain pahaa mielessä. Olenpa siitä, sir — olen aivan varma, sir.»
Kepple meni kylpyhyttiin. »He ovat kaikki ihmissyöjiä», jatkoi Barrable, »enkä minä tahdo mennä takuuseen siitä, mitä tapahtuisi, jos he näkisivät meidän purjehtivan kotipaikkansa ohi.»
Kep kääntyi ympäri ja kysyi: »Tarkoitatteko heidän toivovan, että me veisimme heidät Salomoninsaarille?»
»Toivovat», vastasi Barrable viekkaasti. »Minä en ole mikään Teidän neuvonantajanne, mutta jos voisin, veisin heidät niin lähelle, että he saattaisivat uida maihin.»
»Sen minä voin aina tehdä.» Silmänräpäystä myöhemmin Kep katui, mitä oli sanonut, sillä Barrablen silmissä oli loiste, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
