COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
4 luku
Pahaa verta
»Teistä ei saattanut olla juuri mieluista päästessänne tällaisen laivapahasen päälliköksi, Teistä, joka olette tottunut hienon sotalaivan elämään.»
Kepple lopetti tähystelynsä. Hän oli seisonut puoli tuntia ja katsellut kaukoputkellaan hitaasti katoavaa harmaata risteilijää. Nyt se oli enää vain kuin pieni pilkku taivaanrannalla; sen teki huomattavaksi ainoastaan savupatsas, joka kohosi pilviin.
»En valita tätä vaihdosta, Chipperfield», vastasi hän pannen kaukoputken pois. »Tietysti oli ikävä erota tovereista, mutta Nanumanga ei ole ollenkaan niin perin huono, jos tämä vain olisi hiukan puhtaampi. Tämä epäkohta voidaan kuitenkin korjata. Jos kestää tällaista tyyntä säätä, maalaamme tätä vähän ja paikkaamme isoa purjetta; tähän komentosiltaan olisi pantava pari uutta lankkua. Jouce, jonka otin mukaani, saa laittaa ne.»
Hän meni vasemmalle puolelle, jossa hiljalleen liehuva mesaanipurje suojasi ankaralta auringonpaisteelta.
»Jos minä olen täällä tiellä, lähden tieheni», sanoi professori ja nousi tuoliltaan kynä toisessa ja käsikirjoitus toisessa kädessä.
»Ette suinkaan, herra professori», vastasi Kepple, »olkaa hyvä ja istukaa vain paikallanne.»
Chipperfield seurasi nuorta kadettia, ja he seisoivat kauan ja katsoivat, kun miehet vähitellen järjestivät tavaroita, jotka oli otettu mukaan Pingvinistä.
Jouce oli koreassa uniformussaan jyrkkä vastakohta noille ruskeaihoisille kanaakeille, joille hän antoi käskyjään kielellä, jota useimmat heistä eivät ymmärtäneet.
»Oletteko koskaan eläissänne nähnyt tuollaista yhtymää» kysyi Chipperfield Keppleltä.
»Olen ollut siksi kauan Tyynellämerellä, että tunnen eri saarien asukkaat, mutta ne ovat kaikki erilaisia keskenään.»
»Tuo kiharatukkainen tuolla luukun luona on Fiji-saarilta ja vieressään oleva mies on Marshallin saarilta. Nonouti Tom tulee Gilbert-saarilta. Mies, joka parhaillaan nostaa ankkuriköyttä, on Rotumasta ja tuo pitkä tatuoitu mies on täysverinen mauri, joka yhtyi meihin Honolulussa. Herra Joycen näyttää olevan vaikeata saada puheensa ymmärretyksi.»
»Enpä ole koskaan nähnyt tällaista laivamiehistöä», mutisi Joyce kiukustuneena siitä, ettei hänen käskyjään noudatettu. »Kuuletteko, Robinson Crusoe!» hän huusi. »Sanokaa tuolle tyhmeliinille, että hän kävisi pois leipälaatikon päältä. Kuka sellaisia leipiä syö, joiden päällä hän on maannut!»
Pitkällä ruskeatukkaisella miehellä, jolle hän huusi, oli öljyinen koneenkäyttäjänmekko valkoisten, likaisten liinahousujen päällä, mutta hänen olemuksensa osotti, ettei hän ollut koneenkäyttäjä eikä merimies. Etelämeren saarten asukkaihin perehtynyt olisi heti pitänyt häntä entisenä laivahylkyjen ryöstäjänä. Kun hän toisti Joycen käskyn, hän käytti salaperäistä kieltä ja potki noiden mustaihoisten laivamiesten paljaita jalkoja.
»Robinson Crusoe ei tietenkään ole hänen oikea nimensä?» sanoi Chipperfield, joka nojasi kyynärpäillään laivan laitaa vasten.
»Ei», sanoi Kep hymyillen, »mutta se sopii hänelle sangen hyvin. Me löysimme hänet kuukausi takaperin eräältä Feniks-saarelta, jossa hän oli elänyt aivan yksin. Herra tietää, kuinka hän sinne joutui. Hänen nimensä on Lavington. Hän on amerikkalainen ja toivoo pääsevänsä San Fransiskoon, josta hän on kotoisin!»
»Vai niin», sanoi Chipperfield kulmakarvojaan rypistäen. »Sitten minä olen erehtynyt. Minä luulin nähneeni hänet Sydneyssä tai Brisbanessa. Mutta jos hän aikoo San Fransiskoon, minkä tähden hän sitten seuraa meitä Uuteen Etelä-Walesiin?»
Kepple kohautti olkapäitään. »Mikäli minä käsitin pelastaessani hänet, näytti hänestä olevan jotensakin sama minne hän joutui. Kaikkialla hänen oli parempi elää kuin tuossa autiossa saaressa, jossa hänellä oli seuranaan ainoastaan laivalintuja ja krapuja ja ruokanaan banaaneja ja kookospähkinöitä.»
»Minä panin merkille, että hän joka tapauksessa tuli sangen mielellään Pingvinistä Nanomangaan», huomautti Chipperfield. »Kentiesi hänestä elämä risteilijällä tuntui liian ankaralta.»
»Luulen meidän väkemme häntä kohdelleen kovanpuoleisesti», sanoi Kepple. »He olivat hänelle vihaisia sentähden että hän teki vääryyttä pelissä. Halloo!»
Tämän viimeisen huudon aiheutti se, mitä parhaillaan tapahtui yläkannella. Alkuasukas, jonka Lavington oli käskenyt pois leipälaatikon päältä, oli Nonouti Tom, sama Gilbertsaarelainen, joka äskettäin oli pelastanut kapteeni Speedingin ruumiin ihmissyöjien käsistä. Tommy oli närkästynyt pahoinpitelystä ja meni jonkun hetken vaiti oltuaan vihaisen näköisenä Lavingtonin eteen.
»Te ette lyö tätä poikaa», lausui hän. »Miksi Te lyötte? Luulette olevanne hieno upseeri, joka on tullut tänne sotalaivasta. Te ette ole oikea merimies, mutta hyvin ilkeä ihminen. Tämä poika on tuntenut Teidät jo pitkät ajat.»
Lavington alkoi sivellä hermostuneesti paitaansa katsoen tuohon kanakiin, joka koetti tuntea hänet tai muistella, missä hän oli hänet ennen nähnyt. Hänen kasvonsa olivat tulleet kalpeammiksi. He seisoivat hetkisen vastatusten valmiina otteluun, mutta Joyce meni heidän väliinsä ja antoi alkuasukkaalle astian tiivistettyä maitoa vietäväksi varastoon.
»Tommy ei ole tänään sellainen kuin tavallisesti», selitti Chipperfield. »Hän suree kapteenin kuolemaa. Hän seurasi kapteeni Speedingiä niinkuin koira ja olisi tehnyt hänen puolestaan mitä tahansa. Hän laittoi aina asiat niin, että hän sai seurata häntä matkoilla. Se oli hänen tapansa osottaa kiitollisuuttaan. Monta vuotta sitten Tommyä syytettiin siitä että hän olisi varastanut rahaa sillä laivalla, jossa kapteeni Speeding oli silloin perämiehenä. Osa rahoista löydettiin häneltä, ja näytti siltä, että hän oli rikoksellinen. Hänet vangittiin ja olisi saanut raipparangaistuksen, mutta perämies pyysi ja sai hänet vapaaksi. Todisteita ei ollut muuta kuin lastauspäällikön syytös, ja sittemmin kävi selville, että tämä itse oli varas. Tommy on laivan parhaita miehiä. Te voitte luottaa häneen kaikessa.»
Professori Hudson oli noussut tuoliltaan ja keskusteli nyt ruorimiehen kanssa tehden muistiinpanoja kirjaansa.
»Herra Kepple, minä en koskaan päästä ohi oppimistilaisuutta», sanoi hän, kun Kepple läheni. »Nyt olen saanut opetusta polyneesian kielessä. Ruorimies on hyvin mielenkiintoinen näyte rodustaan Ystävyydensaarilta. Hän sekä hänen varjonsa käyttävät tavallisesti nimeä Tonga. Tällä kertaa hän ja hänen varjonsa ovat erillään. Tämä on nyt ruuanlaittajan apulaisena.
Kep nyökäytti kunnioittavasti päätään professorille, joka jatkoi: »Ystävyydensaarilla on voimassa laki, jolle ei ole vastinetta muissa maissa. Jos joku syyttää toista törkeästä rikoksesta ja tämä todistetaan, rangaistaan rikoksellista siten, että hän joutuu syyttäjän orjaksi. Tämä poika — hän osotti ruorimiestä — syytti kuninkaan poikaa rikoksesta, kuningas oli tuomarina ja hänen täytyi tuomita oma poikansa elinaikaiseen orjuuteen. Seuraus oli se, että minne tahansa ystävämme Tonga menee, täytyy hänen orjansa seurata häntä kuten varjo.»
»Jos he ovat niin erottamattomia», sanoi Kepple, »minä järjestän asiat niin, että he saavat tästä lähin saman vahtivuoron.»
»Sama oli myös kapteeni Speedingin mielipide», sanoi professori.
Kepple meni sitten alas puhumaan haavoittuneen perämiehen kanssa, tutkimaan hänen karttojaan ja katsomaan hyttiänsä. Hän tutki yhdessä Wraggen kanssa laivan papereita, ja he sopivat laivan vahtivuoroista. Joyce sai toistaiseksi toimia ensimäisenä perämiehenä ja Chipperfield toisena. Vaikkei Lavington ollut merimies, laskettiin hänkin miehistöön kuuluvaksi ja sai tehtäväkseen kanaakien silmälläpidon kanssissa. Väki ei ollut kehuttavaa, mutta kuunari oli hyväkulkuinen, kuten Wragge huomautti, ja kauniin sään vallitessa heidän piti ilman vaikeuksia päästä Sydneyhin.
Kahtena ensimäisenä päivänä Tamanasta lähdettyä laiva kulki hyvää vauhtia ja osotti tosiksi perämiehen sanat sen merikelposuudesta, mutta kolmantena päivänä tuuli heikkeni, ja illalla Nanumanga seisoi aivan paikallaan peilityynellä merenpinnalla.
Pilvien väristä ja raskaasta ilmasta meren pinnalla Kepple päätti, että tyyntä kestäisi muutaman päivän, jonka tähden hän päätti maalauttaa laivan valkeaksi.
Joyce johti töitä. Laivastossa kasvaneena hän oli oppinut pitämään puhtautta arvossa ja oli sentähden mielissään, kun laiva sai uuden värin ja väki alkoi tottua järjestykseen ja kuuliaisuuteen. Lavingtonkin, joka oli luonteeltaan laiska, totteli hänen määräyksiään. Samalla aikaa kun neljä miestä työskenteli ulkopuolella, hän johti kanaakien työtä sisällä.
»Hän osaa sangen hyvin polyneesiata», huomautti professori, joka istui varjossa peräkannella, järjestellen innokkaasti perhosiaan. »Hän puhuu jokaisen kanaakin kanssa hänen omaa kieltään — erittäin hyödyllinen taito, varsinkin kun tahtoo lausua jonkin abstraktin ajatuksen.
»Kuulkaas, mitä tuo mies tuolla huutaa: — Te bakwa! — Roria te bakwa? Luulen, että hän on nähnyt haikalan.»
Se oli Tom, joka kiipesi ylös kannelle. Hän paiskasi harjan kädestään ja juoksi kanssiin. — Kepple ja professori menivät kansisillalle.
»Heidän ei tarvitse pelätä», huomautti professori, kun kanaakit kiirehtivät kannelle. »Se on erehdys, kun luullaan hain voivan hypätä vedenpinnan yläpuolelle.»
Tom palasi nyt keittiöstä haisiima ja suolainen lihapala kädessä. Hän laitteli juuri siimaa järjestykseen, kun Lavington saapui ja lähetti hänet takaisin työhön, ottaen häneltä pyydyksen ja viskaten sen mereen.
Tom meni alakuloisena ja otti harjansa.
»Kiiruhda», huusi Lavington vihaisesti. »Nopeasti!» Ja samassa hän juoksi ja potkasi häntä.
Silmänräpäyksessä kääntyi Tom ympäri ja otti veitsensä, ja ennenkuin kukaan ennätti heitä hillitsemään he olivat hurjassa sylipainissa. Lavington oli tarttunut vasemmalla kädellään Tomin ranteesta kiinni, ja he riehuivat kuin pedot koettaen saada toisiaan nurin.
Joyce juoksi heitä erottamaan, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, oli Tom päässyt irti ja viskasi kädestään veitsen, joka tarttui kansipuuhun kiinni. Lavington otti veitsen ja hyökkäsi Tomia vastaan, mutta sattui tallaamaan märän harjan päälle ja kaatui. Tom hyppäsi syrjään ja Lavington putosi suinpäin mereen.
»Pitäkää varanne!» huusi Kepple. »Hai! Hai!»
Miehistö kiiruhti paikalle. Kepple pani tällä hetkellä merkille, ettei Lavington suinkaan ollut niin hyvä uimari, kuin hän oli itsensä esittänyt.
»Kovasti, kovasti!» huusi professori, joka näki hain tulevan Lavingtonia kohti. Se oli enää vain parin sylen päässä hänestä, kääntyi ja aikoi juuri tarttua uhriinsa, kun kuului loiskahdus, ja hai alkoi kiitää pois.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua nousi Martin Chipperfield vedenpinnalle ja tarttui tyynesti Lavingtoniin leuan alta kiinni. Hetkisen kuluttua hän kiipesi takasin kannelle ja auttoi Lavingtonin ylös. Sitten hän juoksi hyttiinsä muuttamaan vaatteitaan.
»Se oli rohkea teko», sanoi professori, »ja kaikki kävi niin nopeasti, etten minä ennättänyt älytä, mitä hän oikein teki. Näittekö Te, herra Kepple?»
»Näin. Hän hyppäsi jalat edellä hain selkään ja pelästytti sen,» selitti Kep. »Se oli rohkea teko, ja ilman sitä tuo mies olisi ollut kuolemanoma.»
Chipperfield oli todellakin pelastanut Lavingtonin varmasta kuolemasta. Mutta myöhemminhän ja Kepple saivat valittaa, että hän oli sen tehnyt.
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
