Coo-ee, 9 luku: Neuvottelu


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






9 luku

Neuvottelu


Kun Kepple puhui, hän katsoi sävyisästi Lavingtoniin muistellen heidän ensimäistä kohtaustaan autiolla saarella.

Lavington säpsähti. Hän veti henkeään ja vei kätensä kostealle otsalleen.

»Coo-ee!» toisti Wragg. »Sen täytyy olla saman laivan, joka oli kerran vieressämme Sydneyn satamassa muutama vuosi sitten. Se oli ollut helmenpyynnissä, mutta oli silloin myytävänä ja tuskin polttopuuksi kelpaava. Sillä näytti olleen pelottavan huono onni.»

Kepple kääntyi Chipperfieldin puoleen lausuen:

»Ilmoittakaa minulle, jos näette jonkun signaalin tai tuulenmerkin. Ja lähettäkää Tom ja mauri siivoomaan hyttini.»

Jacob Lavington käveli koko aamupäivän kannella tai loikoili kanssissa, pitäen salaa silmällä professoria ja Keppleä, kun jompikumpi näistä tuli näkyviin. Hän oli utelias tietämään, oliko professori ilmoittanut Kepille revolverijutun.

Mutta kun hän katsoi peräkannelle, näki hän professorin istuvan kaikessa rauhassa nojatuolissaan, lukevan ja tekevän muistiinpanoja, eikä Kepplen kasvojen ilmeet osottaneet hänen saaneen kuulla mitään tavatonta. Joyce, jonka kanssa professori oli erittäin hyvissä väleissä, käveli kannella Wraggin kanssa, samalla aikaa kun Chipperfield valvoi loppumatonta puhdistustyötä.

Kuunarista tuli hieno kuin sotalaiva, ja Joycesta sanottiin, että jos joku solmu oli huonosti tehty tai joku hela kiillottamatta, hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli tehty kuten hän tahtoi.

Työ keskeytyi kuitenkin silloin tällöin hetkeksi, sentähden että katseltiin laivahylkyä. Ehkä heitä olisi hämmästyttänyt, vaikka se olisi äkkiä täysin purjein mennyt heidän ohitsensa kuten »Lentävä hollantilainen.»

Oli aivan tyyni. Nanumangan ympärillä kierteli joukko vastenmielisen näköisiä maneetteja, ja meren pinnalle nousi syvyydestä kummallisia matelijoita katsellen himmeine silmineen aurinkoon päin. Miehet liikkuivat laivassa hitaasti tohvelit jalassa suojana polttavaa laivankantta ja tervaa vastaan, joka kiehui saumoissa. He loikoivat laiskoina liikkumattomien purjeiden siimeksessä, josta he poistuivat vain vilvotellakseen vesitynnyrissä tai puolipimeässä kanssissa.

Kaikkialla vallitsi äänettömyys, jonka keskeytti vain rotan vikinä lastiruumassa tai kiinalaisen ruuanlaittajan kolina keittiössä. Chin-chin oli todellakin miehistöstä ainoa, jonka täytyi tehdä työtä.

Sellaisen kuumuuden vallitessa ei voitu lähettää venettä tutkimaan laivahylkyä, sillä se oli vielä viiden meripenikulman päässä. Tuskin edes kanaakitkaan, jotka olivat tottuneet troopillisen auringon polttaviin säteihin, olisivat halunneet niin vaivaloiselle ja kaikesta päättäen turhalle matkalle. Sitäpaitsi näytti siltä, että laivahylky vähitellen läheni.

Puolenpäivän aikana tuli Kep takaisin kannelle ja huomasi välimatkan todellakin pienentyneen.

»Voisimme lähettää veneen sinne auringon laskettua», sanoi hän Wraggille. »Silloin on viileämpää, ja saamme kuutamon. Toivoisin vaan, että Pingvin olisi täällä. Saisimme erinomaisen maalitaulun.»

Wragg ja Chipperfield söivät sinä päivänä murkinan yhdessä Kepin ja professorin kanssa. Tom oli tarjoilijana. Kep oli vähän ärtyinen. Tottuneena sotalaivan mukavuuksiin, häntä alkoi ikävystyttää olo purjelaivassa, joka tyynellä ilmalla oli aivan avuton. »Että meidän pitikin joutua tähän tuulettomuuteen!» hän lausui tuskaillen. »Ja näyttää siltä, että saamme tässä ollakin pitkän aikaa!»

»Jos olisimme jatkaneet matkaamme lounatta kohti, emme olisi joutuneet tähän tuulettomuuteen», sanoi professori.

»Ja antaneet Teille tilaisuuden tutkia Fijisaarten antropologiaa», huomautti Kepple.

»Emmekä olisi joutuneet Salomoninsaarten läheisyyteen», jatkoi professori. »Suokaa anteeksi, herra Kepple, mutta minä en juuri ikävöi Salomoninsaaria. Toivoisin pääseväni suorinta tietä Sydneyhin, jossa on osa kokoelmiani».

»Mutta me emme mene maihin Salornoninsaaristossa», sanoi Kep, »joten Teidän ei tarvitse pelätä, että joudutte mustanahkojen ruuaksi.»

Professori joi lasin kookosmaitoa ja lausui:

»En pelkää tulevani jälkiruokana tarjottavaksi joillakin ihmissyöjäin päivällisillä. Mutta minä olen ravannut pitää luennon Chicagon antropologiselle seuralle ja tahtoisin olla täsmällinen.»

»Syynä siihen, että ehdotan toisen tien», hän jatkoi banaania kuorien, »on se, että minä olen asiain ja tapahtumain merkillepanija, ja tällä matkalla olen kaikessa hiljaisuudessa harjottanut tätä kykyäni, jonka luonto on minulle hyväntahtoisesti lahjoittanut vastapainoksi nimelleni Hercules. Minä olen tehnyt huomioita, herra Kepple, erinäisiä huomioita.»

Hän katsoi ylös, kun kattoikkunaan ilmestyi varjo, ja oli vaiti, kunnes hän näki Joycen sinisen kauluksen ja valkoisen mekon. Hän pitensi vaitioloaan, kunnes Tom oli tarjonnut kahvin, ja sitten hän jatkoi: »Tässä laivassa on tekeillä sellaista, mikä Teidän pitäisi tietää, herra Kepple. Sanoakseni ajatukseni merimiesten tavalla, me purjehdimme matalassa vedessä».

»Kuinka niin?», sanoi Kep hämmästyneenä. »Teimme mittauksia tänä aamuna ja huomasimme näillä tienoilla olevan vettä viidentoista sylen syvyydellä».

Professori sytytti sikarin ja jatkoi: »Minä puhun vertauksellisesti, mutta voin sanoa sanottavani selvemminkin. On tosiasia, että ainakin yksi laivamiehistä on saanut päähänsä, että tämän laivan olisi aika saada toinen omistaja, ja tutkittuaan Teidän karttojanne hän on tehnyt suunnitelman päästäkseen päällystöstä ja ottaakseen laivan haltuunsa heti, kun Salomoninsaaret alkavat näkyä. Sikäläiset alkuasukkaat ovat hänen kannattajiaan. Aikooko hän lahjoittaa heille laivan tai miehistön tai tehdä meille jotakin vielä pahempaa, sitä en tiedä, mutta sen minä tiedän, että hän aikoo ottaa ohjakset käsiinsä Nanumangassa».

Kepple katsoi professoria, ikäänkuin hän olisi luullut tämän saaneen auringonpiston.

»Nanumanga on minun päällikkyyteni alainen», vastasi hän, »ja tapahtukoon mitä tahansa, se kulkee suunniteltua tietään. Minä arvaan, että tarkoitatte herra Jacob Lavingtonia. Hän ei voi saada mitään sellaista aikaan, vaikka tahtoisikin».

»Se ilahuttaa minua», jatkoi professori. »On rauhoittavaa, että me purjehdimme Hänen Majesteettinsa laivaston upseerin turvissa.»

Wragg katsoi vuorotellen professoria ja Keppleä ja lausui:

»En tiedä, minäkin vähän epäilen Lavingtonia». Samalla hän nousi pöydästä ja meni asekaapin luo.

>Se on lukossa», sanoi professori ja puhalti suuren suuren savupilven.

»Kuka sen lukitsi?» kysyi Kepple säikähtyneenä.

»Minä», vastasi professori tyynesti. »Se on tavallaan varovaisuustoimenpide».

»Tarpeeton sekaantuminen», huomautti Kepple.

»Minä myönnän sen, sir», sanoi professori tyynesti. »Kun minä olen vain matkustaja, ei minulla ole sen kanssa mitään tekemistä. Minä huomaan, että minun olisi pitänyt antaa sen miehen ottaa mukaansa revolveri patroonineen, panematta rikkaa ristiin?»

Kepple hypähti seisoalleen. »Tarkoitatteko, että joku laivamiehistä on ollut täällä ja aikonut ottaa täältä revolverin?» kysyi hän kiivaasti.

Professori imi sikanaan muutaman kerran ja jatkoi: »Hän latasi sen huomattavalla huolellisuudella, sir. En luule hänen pidolleen ampuma-asetta ensi kertaa. Mutta, matkustajan kannalta asiata katsoen, en voi kuitenkaan sanoa, että hän olisi rikoksen tehnyt. Minä tein joka tapauksessa hänelle pienen huomautuksen, eikä hän ottanut asetta mukaansa, kun hän lähti. Minä luulen olevan parasta, että Te otatte tämän avaimen pöydän ylitse».

»Kiitos, herra professori, sanoi Kepple, »paljon kiitoksia. Pidän Lavingtonia silmällä. Luulen kuitenkin olevan parasta, että hän luulee, etten minä tiedä mitään asiasta».

»Minun mielestäni olisi joka tapauksessa syytä mainita asiasta Joycelle», sanoi professori. Hän on tyypillisin sinitakkinen englantilainen, mitä olen matkoillani nähnyt. Hän on suurenmoinen».

Joyce saapui samassa kajuuttaan naputettuaan ovelle, ja seisoi hypistellen lakkiaan.

»Suokaa anteeksi, että tunkeudun tänne. Mutta luulen Teidän tahtovan tietää, sir, että laivahylystä näkyy jonkunlainen signaali».

»Signaali?», huudahti Kepple. »Siellä on siis joku — elossa?»

»Niin luulen, sir. Se on vain joku riepu. Kenties se on ollut siinä ennenkin, mutta en ole sitä huomannut ennenkuin nyt, kun rohkenin katsoa Teidän kaukoputkellanne.»

Martin Chipperfield otti hattunsa tuolin alta ja lausui: »Sieltä ei näkynyt mitään sellaista merkkiä, kun minä katsoin».

»Minkä näköinen se on?»

»Juuri se saattaa minut levottomaksi», vastasi Joyce ja katsoi kadettiin. »Se on keltainen riepu».

»Varoitusmerkki», lausui professori, »siis ruttoa».

»Tämä saattaa meidät vaikeaan asemaan», sanoi Kepple. »Siellä on laiva hädässä Tyynenmeren keskellä, me täällä niiden varottamina, jotka meidän pitäisi pelastaa».

»Se naula vetää», sanoi professori. »Amerikan Yhdysvaltain alamaisena olen aina ihaillut sitä uhrautuvaa rohkeutta, joka on Teidän maanmiehillenne ominaista. He ovat saattaneet virua siellä kuukausimääriä sairastaen keltakuumetta, koleraa tai keripukkia. He tarvitsevat lääkärinapua. Kenties he kärsivät lisäksi ruoan puutetta; vettä heiltä aivan varmaan puuttuu. Mutta joka tapauksessa tuo keltainen riepu tahtoo sanoa: »Älkää tulko tänne, hyvät ihmiset! Me tarvitsisimme vähän apua, mutta Teidän tähtenne me emme tahdo sitä. Antakaa meidän kuolla rauhassa. Älkää missään tapauksessa tulko tänne, vaan menkää ohi. Se on todellakin suurenmoisesti tehty, herra Kepple, se on oikein englantilaista».

»Ottakaa pieni valaanpyyntivene», sanoi Kepple Joycelle kuuntelematta professorin puhetta. »Ottakaa mukaan astia vettä — parasta nritä meillä on — sairaille sopivaa ruokaa, lääkelaatikko ja puhdistusaparaatti. Älkää unohtako lyhtyjä, ja — synti, ettei meillä ole sen vertaa pumpuliruutia, että voisimme räjäyttää sen ilmaan, sitten kun haaksirikkoiset on siitä pelastettu. Mutta kaiketi me saamme sen jollain tavoin upotetuksi. Ottakaa työaseita mukaan, vaikka ne ovatkin ruostuneet».

»Ettehän toki itse aijo lähteä tälle matkalle sir?» sanoi Joyce.

»Miksi en? En voi käskeä sinne ketään muuta?»

»Pyydän saada huomauttaa», sanoi Joyce, »ettei ole tavallista, että kapteeni jättää laivansa tällaisissa tapauksissa».

Martin Chipperfield kääntyi Kepplen puoleen lausuen:

»Luulen, että tällaiset tehtävät kuuluvat toiselle perämiehelle. Olen valmis matkalle, heti kun vene on vesillä».

»Ehkä minä saan seurata mukana, Chip», sanoi professori, »En ole tosin mikään lääkäri, mutta tunnen sentään useampia kuuman vyöhykkeen tauteja. Minussa itsessäni ovat olleet ne miltei kaikki, ja minä luulen, että minun luinen ruumiini kestää kaikki basillit».

Hän seurasi toisten mukana kannelle. Kun Kepple oli tullut vakuutetuksi siitä, että merkki todellakin näkyi, professori astui hänen luokseen sanoen:

»Poika tahtoo tehdä tämän matkan, ja on parempi, että hän menee, kuin se, että Te lähtisitte».

»En ymmärrä, minkä tähden», vastasi Kep.

»Chip ymmärtää sen», sanoi professori. »Hän on teräväpäinen poika. Hän käsittää, että jos jätätte laivan, annatte Lavingtonille valtit käteen. Herra Kepple, minä tunnen sen miehen perinpohjin ja olen valmis lyömään vetoa siitä, että jos astutte tuohon veneeseen ja jätätte hänet tänne, ette enää koskaan eikä kukaan muukaan tuosta veneestä astu jalkaansa tämän laivan kannelle.»

»Se on naurettavaa», sanoi Kepple, »aivan lapsellista».

»Älkää olko niin varma asiasta», sanoi professori pidätetyllä kiivaudella. »Se mies on aika veijari. Sanoin äsken, että me purjehdimme matalassa vedessä, ja nyt minä voin sanoa, että kaikki riippuu siitä, mitä teette viiden minutin kuluessa. Vaiti, hän tulee tuolta», lisäsi hän hiljaa, »Hän on pitänyt meitä silmällä».

(jatkuu)





Vivutar 2/1912.