COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
3 luku
Komentajaksi
Chipperfield katseli mielenkiinnolla höyrypurren kulkua laguunin poikki. »Oliko se joku Teidän kanakamerimiehiänne, joka antoi haavoittuneen miehen alas?» kysyi Kep.
Chipperfield vastasi surullisesti: »Oli. Hänen nimensä on Nonouti Tom, ja hän pelasti kapteenin. Luulen, että kapteeni on hyvin pahasti haavoittunut, sillä hänen ja herrain Blaken ja Ashtonin tila näytti toivottomalta. Mutta minä en käsitä, kuinka on käynyt toisille miehille ja professorille», hän lisäsi.
»Professorille?» lausui Kep ihmetellen.
»Niin, sellainen oli laivassamme», vastasi Chippeifield. »Hän meni maihin kerätäkseen hyönteisiä. Hän ei tee koskaan muuta. Mutta tuolta hän tulee pandamuspalmujen keskellä, puhellen erään upseerinne kanssa!»
»Laskimme ankkurimme eilen iltapäivällä», sanoi laivapoika. »Villit olivat kyllä ensin ystävällisiä, kun me menimme maihin hakemaan kokospähkinöitä, — eivätkä he vielä tänä aamunakaan, kun veneet menivät maihin, osottaneet mitään vihollisuuden merkkiä. Mutta pian kokoontui joukko alkuasukkaita ja silloin alkoi ottelu».
»Villit näyttivät aikovan piirittää laivanne», sanoi Kep. »Te kaiketi juuri sentähden laukaisitte kanuunanne?»
»Niin. Me olisimme olleet hukassa, jos he olisivat päässeet lähemmäksi», sanoi Chipperfield synkkänä. »He olisivat hakanneet meidät kappaleiksi ja ryöstäneet laivamme, jollei risteilijä olisi juuri silloin saapunut.»
Hän viittasi muutamiin jälellä oleviin kanakamerimiehiin.
»Katsokaas, kuukausi sitten oli yksi veneistämme maissa hakemassa työväkeä, ja villit luulivat meidän olevan samallaisia kuin työväenottolaivat, jotka vaanivat alkuasukkaita ja vievät heidät orjuuteen Fijiin tai Queenslantiin. He epäilevät jokaista kunniallista kauppalaivaakin tuollaisen ala-arvoisen ammatin harjoittajaksi. Kun Teillä, herrani, on täällä nyt päällikkyys», hän jatkoi, »pyytäisin päästä alas katsomaan, tarvitseeko tohtori apua.»
Kepple nousi komentosillalle, josta hän näki, mitä ympärillä tapahtui. Pingvin oli kulkenut lähemmäksi ja ankkuroi juuri noin 150 sylen päähän Nanumangasta.
Villien veneet olivat kadonneet metsäisen niemekkeen taa eikä näkynyt juuri muita villejä kuin muutamia naisia ja lapsia, jotka olivat paenneet erään pienen salmekkeen rannalle noin kilometrin päähän kylästä.
Luutnantti Gresham oli saapunut maihin, ja muutamia valkopukuisia matruuseja kulki edestakaisin kylän ja veneiden väliä, joihin he kantoivat verilöylyn uhreja. Kuolleiden poisvieminen ja palmumetsään tai rannan kallioiden taa piiloutuneiden haavoittuneiden etsiminen vei paljon aikaa, ja kolmas luutnantti oli sillä aikaa ajamassa takaa hyökkäyksen johtajia. Luutnantti Gresham kutsui hänet takaisin, ja pian lähti höyrypursi uudelleen liikkeelle, hinaten molempia veneitä.
Tohtori Nevin ja nuori Chipperfield olivat palanneet kannelle sidottuaan huolellisesti perämiehen.
»Oikein kelpo poika tuo», sanoi tohtori Kepille. »Vahva kuin aikamies ja keveäkäsinen kuin tyttö. Oli aivan merkillistä, että hän pystyi niin hyvin auttamaan minua valtimohaavan sitomisessa. Mutta tuolta näyttää tulevan minulle työtä.»
Hän laskeutui höyrypurteen ja sieltä Nanumangan veneihin. Kapteeni Speeding, toinen perämies ja lastauspäällikkö olivat kuolleet; samaten neljä kanakalaivamiestä ja yksi valkoihoinen matruusi.
»On turhaa ottaa heitä laivaan, Gresham», sanoi tohtori. »Antakaa heidän olla; ja laskettakoot heidät syvyyteen laguunin ulkopuolelle.»
Hän siirtyi toteen veneeseen. Siellä oli kolme kanakamiestä ja muuan erittäin pieni, harmaahapsinen mies, jonka silmälasit ja ulkomuoto kaikin puolin heti osotti hänen olevan professorin, josta Chipperfield oli puhunut. Heistä ei kukaan ollut vahingoittunut.
Luutnantti Gresham meni kuunarin kannelle. »No, poikani», hän sanoi Chipperfieldille, »kertokaa minulle, kuinka kaikki on tapahtunut. Pieni ystävämme, professori Hercules J. Hudson, sanoi minulle, että olitte matkalla Sydneyhin.»
»Se oli matkamme päämäärä», vastasi poika kyyneleet silmissä. »Mutta minä en tiedä, kuinka me nyt pääsemme sinne, kun perämies on pahasti haavoittunut ja miehistönä on alkuasukkaita, jotka eivät osaa hoitaa purjeita.»
Hän alkoi itkeä. Hänen surmattujen toveriensa kamala näky oli vienyt hänen rohkeutensa.
»Kuinka monta valkoihoista on jälellä?» kysyi upseeri.
Chipperfield katsoi häntä kyyneleisin silmin.
»Professorista ei ole mihinkään. Hän on vain maamyyrä. Meitä on jälellä ainoastaan haavoittunut perämies ja minä.»
»Eipä ole asemanne juuri toivorikas,» sanoi luutnantti. »Mitä aijotte tehdä?»
Chipperfield kokosi voimansa ja sanoi: »Voin kyllä purjehtia Wraggin avulla, jos kestää kaunista säätä, mutta myrskystä en voine selviytyä. Lähden matkalle. Herra tietää, kuinka se päättyy.»
Luutnantti Gresham otti häntä kädestä kiinni ja lausui ystävällisesti: »Lähtekäämme alas ja tuumikaamme, mitä voimme tehdä hyväksenne.»
Norman Kepple sai päällikkyyden kannella. Hän käski pelastuneiden merimiesten nousta laivaan, ja he tekivätkin sen, mutta professori ei näyttänyt tahtovan jättää venettä.
Hän katseli tylsänä laidan yli ja tarkasteli veneen ympärillä uiskentelevia haikaloja. Mutta viimein, kun yksi niistä kävi liian tungettelevaksi, hän nousi laivaan hyönteisverkkoineen ja rasioineen ja esitti itsensä Kepplelle.
Ennenkuin hän lausui sanaakaan, Kepple huomasi, että hän oli amerikkalainen. Sandaaleista panamahattuun mitattuna hän oli enintään viisi jalkaa pitkä. Hänen kasvonsa olivat sangen kapeat ja auringonpaahtamat, ja hänellä oli suippopäinen leukaparta. Hän poltti suurta sikaria, ja hänen petolinnunnokkaa muistuttavaa nenäänsä koristivat kultasankaiset silmälasit, joiden toinen lasi oli tehty lyhytnäköistä, toinen kaukonäköistä varten. Hän tarkasti kadettia tarkalleen silmälasien ylitse.
»Yksi lisää», hän lausui. »Näyttää siltä, kuin te olisitte ottanut tämän proomun päällikkyyden. Olen utelias tietämään, mitä Te aijotte tehdä tällä. Minun käsittääkseni olisitte tehneet parhaiten, jos olisitte valinneet suorimman tien Honoluluun ja antaneet kauaskantavien kanuunainne sillä aikaa suojella meitä.»
»Saatamme Teidät nyt ensiksi pois tästä laguunista, herrani,» sanoi Kep. »Herra on amerikkalainen?»
»Oikein,» sanoi professori karistaen tuhkaa sikaristaan, »Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain alamainen ja luonnonhistorian professori suuressa Chicagon yliopistossa.»
»Sangen hauskaa, herra professori,» sanoi Kep. »En voinut odottaa tapaavani täällä Tyynellämerellä niin mainiota miestä tällaisessa laivapahasessa. Mutta tiede saa Teidät lähtemään moniin kaukaisiin seutuihin.».
»Aivan niin,» vastasi professori. »Parhaillaan kerään aineksia erääseen kirjoitukseeni Polyneesian antropologiasta. Se on minun erikoisalani, nuori mies. Täällä — hän osotti Tamana-saarta — ei koskaan tätä ennen ole käynyt ketään etevää antropologia, vaikka se on koko Tyynenmeren mielenkiintoisimpia saaria. Te voitte ajatella, kuinka minua harmittaa, kun tutkimukseni tällä tavoin keskeytyi. Olin toivonut saavani tehdä tärkeitä tieteellisiä havaintoja näiden alkuasukkaiden joukossa, mutta nyt ennätin panna merkille ainoastaan sen, että he ovat yhtä taitavia aseitaan käyttämään kuin niitä valmistamaankin. Olen pahoillani, kun en saanut otetuksi niistä ainoatakaan kokoelmiini.»
»Tiedätte kaiketi, että nämä villit ovat ihmissyöjiä?» kysyi Kep.
»Tietysti,» vastasi professori. »Juuri se seikka minun mieltäni kiinnittääkin enemmän kuin heidän taloutensa. Ho ovat puhdasrotuisia villejä alkuperäisine tapoineen, sivistyksen pilaamattomia — erittäin huomattavaa kansaa, joka säilyttää yksinkertaisuutensa ja on kuitenkin taiteellista sanomattomassa määrin. Erään ihonkoristelu oli hämmästyttävä. Olen monasti ajatellut, että on ikävää, ettei kukaan ole keksinyt valokuvauskoneella varustettua ampuma-asetta. Tämä ajatus on rahan arvoinen, nuori mies, miljoonien arvoinen.»
Kun Gresham oli tutkinut laivakirjat ja huomannut niiden olevan kuten olla pitikin, hän lähti takaisin risteilijään, jättäen päällikkyyden Kepplelle. Risteilijän läsnäolo oli rauhoittanut alkuasukkaita, eikä enää ollut mitään vaaraa maihin mennessä. Kun luukut suljettiin, astui eräs luutnantti Kepplen paikalle, ja tämä lähti risteilijään. Hänet kutsuttiin aterialle kapteenin pöytään, ja sen jälkeen kapteeni Mayhew sanoi hänelle: »Kepple, aijon antaa Teille erään päällikkyyden. Jätän Nanumangan Teidän haltuunne. Te saatte viedä sen Sydneyhin. Sillä on huono miehistö ja kallis lasti. Me emme voi jättää sitä oman onnensa nojaan, ja minun luullakseni Teille on paljon hyötyä siitä, että saatte vähän aikaa olla purjelaivassa. Te olette tosin nuori saadaksenne sellaisen edesvastuun, mutta minä luotan siihen, että suoritatte tämän tehtävän hyvin.»
»Kiitos, herra kapteeni», sanoi Kepple ylpeänä kapteenin luottamuksesta, vaikkei hän tietänyt, oliko hänen oltava iloinen vai suruissaan tämän odottamattoman päällikkyyden johdosta. »Milloin minun virantoimitukseni alkaa, herra kapteeni?»
»Se on jo alkanut», sanoi kapteeni. »Me lähdemme heti, kun olemme rangaisseet noita villejä, ja minä toivon, että Te olette jo matkalla, ennenkuin Pingvin nostaa ankkurinsa. Jos ilma pysyy kauniina, pitäisi Teidän olla Sydneyssä viikkoa aikaisemmin kuin me, ja minä toivon tapaavani Teidät siellä. Luutnantti Gresharn näyttää Teille mitä tietä on kuljettava, ja antaa kaikki mitä tarvitsette.»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
