Coo-ee, 21 luku: Halloo professori!


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






21 luku

»Halloo, professori! Oletteko päättänyt tulla mukaan?»


Professori tuli kannelle urheilupuvussa lakeerattu kanni olalla, hyönteisverkko toisessa kainalossa ja metsästyskivääri toisessa. Hänen taskunsa olivat pullollaan, ja yhdestä taskusta pisti esiin ammoniakkipullo, jonka hän otti mukaansa hyönteisten tappamista varten. Hän katsoi Chippiä hetkisen, ikäänkuin pojan kysymys olisi hämmästyttänyt häntä.

»Tietysti,» vastasi hän, »minä en välitä ihmissyöjäjutuista. Vaikkapa sellaisia mielenkiintoisia olentoja olisikin noissa palmumetsissä, en luule heidän saavan ruokahalua tällaista luurankoa kuin minä olen katsellessaan. Tulen mukaan. Retki on monessa suhteessa minulle tärkeä. Kuten olen sanonut, on Salomoninsaarten eläin- sekä kasvikunta ainoa laatuaan, ja luulen saavani selville monta tähän asti tuntematonta seikkaa.»

»Näin äsken hauskimman linnun, mitä koskaan olen nähnyt», sanoi Chip. »Se oli jotensakin fasaanin mukainen, ja sen nokka oli yhtä pitkä kuin se itsekin oli.»

Professorin mielenkiinto heräsi. »Se oli luullakseni musta, sen pyrstö oli valkea ja nokka keltainen ja kyhmykäs? Se oli nokkaharakka, maailman merkillisimpiä ornitoloogisia ilmiöitä. Olisin tahtonut nähdä sen. Olipa hauskaa kuulla. Tämä vahvistaa uskoani, että Guadanalcanar on oleva paras paikka koko Tyynellämerellä. Minun olisi syytä jäädä tänne yhdeksi kuukaudeksi. Tiedättekö, ankkuroimmeko tähän?»

Noin tuntia aikaisemmin oli Joyce saanut määräyksen jännittää purjeet ja Nanumanga seisoi paikallaan vuorisen saaren kupeella. Mutta Kepple ei ollut vielä päättänyt laskea ankkuria. Hän oli kahden vaiheella, laskisiko ankkurin vai ei.

Noin penikulman päästä hän saattoi erottaa pari asumusta palmujen joukosta pienen joen rannalta. Hänen merikarttansa osottivat, että tämän kylän nimi oli Lungu, ja herra Forbes oli sanonut, että yksi alkuasukkaista oli kotosin tämännimisestä paikasta. Kepple oii kuitenkin senjälkeen verrannut merikarttaa eräässä Salomoninsaaria käsittelevässä teoksessa olevaan karttaan ja havainnut, että Guadanalcanarin itäosassa oli kolme kylää, joiden nimet olivat hyvin samallaiset, nimittäin Lunga, Lungu ja Lango. Hän ei tietänyt, mikä niistä oli se, josta laivassa olevat saarelaiset olivat kotoisin, ja saattoi helposti tapahtua, että he joutuivat vihollistensa joukkoon.

Hän päätti kysyä asiata mieheltä itseltään ja tutki sentähden pientä sanastoa, joka oli matkaoppaassa. Vahinko vaan, että tuossa käsikirjassa oli ainoastaan pari sanaa, jotka sopivat tähän tarkoitukseen. Nämä sanat olivat »wai» (talo) ja »tike» (äiti). Mutta hän ajatteli, että hätätilassa nekin riittäisivät, ja hän kutsui miehen luokseen. Tämä oli Kepin mielestä vähän erilainen kuin muut kanakit, joita hän oli nähnyt; hänellä oli kentiesi terävämpi nenä ja villavammat hiukset. Hän oli aivan alaston, lukuunottamatta vyötäisillä olevaa verhoa ja oikeassa käsivarressa olevaa hietasimpukoista tehtyä rengasta. Tässä renkaassa riippui hänen piippunsa, tupakkansa ja veitsensä. Hänen rintansa oli tatuoitu, ja häntä nimitettiin yleensä Johnnieksi.

Kun hän astui Kepin luo, osotti tämä maata, ja Johnnie nyökäytti päättään merkiksi siitä, että hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta hänen suurissa silmissään oli tyhjä ilme.

»Tike?» sanoi Kep. »Wai?» »Sinä otat boksin ja lähdet maihin veneellä?»

Johnnien silmät loistivat, kun hän kuuli sanan »boks», jolla hän arvasi tarkoitettavan pientä laatikkoa, jossa oli kauppatavaroita ja jollainen oli tapana antaa alkuasukkaille palkkioksi heidän kolmivuotisesta työstään Queenslannissa. »Juu», vastasi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi maata kohti. »Ei Sydneyhin, menen veneellä.» Ja hän osotti palmujen keskellä olevaa kylää, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, että se oli hänen kotikylänsä. Kep oli pannut koriin vähän tupakkaa, vanhan hatun, parin housuja sekä erilaista muuta tavaraa, josta hän luuli saarelaisten pitävän.

»Voit ottaa korin ja lähteä», sanoi Kep ja käski Joycea laskea vesille valasveneen ja pienen veneen. Hänen […] täytyy käyttää kahta venettä toista suojaksi toiselle hyökkäyksen varalta. Hän oli mitannut meren syvyyden ja huomannut vettä olevan kyllin syvältä, jonka vuoksi hän antoi laivan risteillä purjeet ylhäällä. Samalla hän ryhtyi monenlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, latasi molemmat kuusinaulaiset ja laittoi piikkilankaverkkoa laivan laitaan, estääkseen alkuasukkaita kiipeämästä laivaan. Niitä alkoi jo näkyä useampia. Hän käski ottamaan valasveneeseen vähän kauppatavaroita ja lahjoittamaan ne saarelaisille. Joyce sai päällikkyyden pienessä veneessä, miehistönään Liehakko, Rotuma Charlie sekä Tonga ja hänen varjonsa, jokainen ladatulla revolverilla asestettuna. Chipperfield otti valasveneen päällikkyyden. Sen airoissa olivat Banable, Barney Stretch, Nonouti Tom ja Te Puna; professori oli matkustajana, ja Johnnie istui tavaroineen etukokassa.

Tuollainen varustautuminen näytti suurelliselta, kun oli kysymys vain yhden villin maihin viemisestä, mutta kuten herra Forbes oli sanonut, ei koskaan voitu olla liian varovaisia kun oltiin tekemisissä Etelämeren saarten asukkaiden kanssa. Kep piti silmällä molempia veneitä, kun ne soutivat maata kohti. Omansa ja laivan turvallisuuden suhteen hän oli huoleton. Ei näkynyt vielä ainoatakaan kanottia. Muutamat alkuasukkaat uivat veneitä kohti ja antoivat niiden hinata itseään perästään. Puolenkymmentä jatkoi matkaansa kuunaria kohti, ja kun he tulivat lähemmäksi, Kep näki, että uijat olivat naisia ja lapsia. He uivat laivan ympäri, ja Kep katseli ihmetellen heidän uimataitoaan. Viimein molemmat veneet lähtivät soutamaan jokea myöten ja Kep saattoi erottaa enää vain valasveneen punasen viirin vilahtelevan pensaiden välistä.

Jonkun aikaa he soutivat keskivirtaa, mutta kun he pääsivät kylän kodalle, Chip ohjasi veneensä rantaa kohti, jota peittivät kroton- ja hibiscuskukat sekä huojuva palmumetsä köynnöskasvineen ja loistavine kämmekkäineen.

»Todellakin!» huudahti professori, kun muuan lintu lähti lentoon lehvistöstä. »Siinä on taas nokkaharakka».

»Minä katsoin juuri tuolla puiden alla olevaa kojua. Näittekö mitä siellä oli?» kysyi Chip ja osotti kaatunutta kojua; sen päällä kasvoi köynnöksiä, se oli rakennettu kuuden pylvään varaan ja sen sisässä oli kasa pääkalloja.

»Näin ne», vastasi professori, »Ja luulen, että ne ovat jäännöksiä heidän metsästysretkiltään. Heillä on omituinen halu kerätä ihmisen päitä. Niistä saamme mielenkiintosia aineita Chicagon yliopistolle».

Chip loi häneen katseen, joka osotti kaikkea muuta vaan ei hyväksymistä. »Ei kannata koettaa», sanoi hän. »Silloin meidän päämme mahdollisesti joutuisivat tuohon samaan kokoelmaan. Päällimmäiset noista muuten näyttävät hyvin tuoreilta».

»Ja haisevat myös sellaisilta», lisäsi professori, kun he pääsivät tuon kamalan kokoelman lähelle.

»Tarttukaa airoihin, Lavington», komensi Chip, »ja valmistautukaa viemään Johnnien laatikko maihin. Ja sanokaa hänelle, että hän on valmiina lähtemään veneestä».

Mutta Johnnie, joka näki veneen ja rannan välin lyhenevän, alkoi viittoa epätoivoisena. »Ei maalle!» huusi hän. »Ki —ki — no doko — mate».

»Hän sanoo, ettei hän tahdo mennä maihin», selitti Barrable. »Hän sanoo, että kansa on ilkeätä ja tappaa ja syö hänet».

»Kenties olemme joen väärällä puolella», arveli Chip. »Kysykää häneltä, Lavington, missä hänen kotinsa on!»

»Luulen hänen sanovan, että hänen kotinsa on kauempana», lausui professori, kun Johnnie innokkaasti osotti saaren sisäosaan päin.

»Mistä nyt on kysymys?» kysyi Joyce, joka nyt saapui paikalle pienen veneensä kanssa. Chip selitti asian hänelle ja ehdotti, että Johnnie laskettaisiin laatikkoineen maihin ja annettaisiin hänen itsensä hakea kotinsa.

»Ei, sitä emme tee», lausui Joyce. »Se olisi vastoin herra Kepplen määräyksiä. Meidän on meneteltävä niin, että hän varmasti pääsee takaisin kotiinsa omaistensa luo, ja mikäli näyttää, ovat tämän paikan asukkaat hänen vihamiehiään».

«En huomaa mitään vihollisuuden merkkejä», huomautti professori. »Uivat naiset, jotka kohtasimme, olivat aivan rauhallisen näköisiä. Miehiä taas en näe ainoatakaan».

Joyce otti asian käytännöllisen merimiehen kannalta. »Soutakaa vielä vähän matkaa eteenpäin, herra Chipperfield! Voitte hyvin soutaa noin puoli penikulmaa, ja sitten saa teistä pari, kolme miestä astua maihin ja lähteä häntä saattamaan. Sellainen oli määräys. Jättäkää Stretch veneen luo odottamaan!»

Sekä Chipperfield että professori ihmettelivät sitä, ettei koko kylässä ollut miehiä. Tosin pari rumaa ukkorähjää seisoi ja piti veneitä silmällä, mutta muuten näkyi ainoastaan tyttöjä ja poikia sekä lihavia akkoja, joilla oli pieniä lapsia sylissä. Kaikki näyttivät hyvin ystävällisiltä, ja tullakseen heidän ystävällisyydestään vakuutetuksi, Chip antoi valasveneen kulkea lähemmäksi rantaa. Yksi nuorukaisista oli uimassa ja tarttui kiinni veneen laitaan. Chip antoi hänelle käärön tupakkaa. Oli turhaa kysyä, missä miehet olivat. Poika ei osannut selittää, että he kaikki olivat päitä pyydystämässä saaren sisäosissa.

»Eteenpäin!» komensi Chip, ja pian oli päästy kylän ohi ja saavutettu eräs pieni sivujoki. Täällä Johnnie antoi merkin, että hän pyysi päästä maihin. Joyce antoi nyt Liehakon astua valasveneeseen ja souti sitten kolmen muun kanaakin kera joen suuhun, pitääkseen vahtia ja antaaksen tiedon asiain tilasta Kepplelle. Hän pelkäsi, että alkuasukkaita saattoi tulla sen kautta ja katkaista valasveneen paluutien, ja hän toivoi voivansa kutsua apua kuunarista.

Liehakko oli astunut valasveneeseen ja valmistautui hyppäämään maalle, mutta hän päästi äkkiä kovan huudon, kun hän näki veden pinnalla olevan jotakin, mikä muistutti puunrunkoa. »Soutakaa takasin! Se makaa! Muuten se söisi meidät!» Se oli krokodiili. Se heräsi ja kääntyi kita auki venettä kohti, mutta kun Te Puna antoi sille voimakkaan iskun keksillä, se katosi heti vesikasvien joukkoon.

»Oletteko ennen nähnyt sellaisen toverin, Chip?» kysyi professori.

»Vain eläintieteellisessä puutarhassa, mutta se ei ollut läheskään yhtä iso», vastasi Chip.

Liehakko auttoi professorin veneestä. Chipperfield seurasi perästä iloisena siitä, sai taas astua maihin. »Pysykää hiljaa keskivirralla, Barney», sanoi hän tälle, ja katselkaa tarkoin joka taholle. Jos jotain tapahtuu, huutakaa Coo-ee! Oletteko ymmärtänyt?»

»Allright, sir», vastasi Barney.

Chip kääntyi nyt Barrablen puoleen. »On parasta, että Te seuraatte meitä. Antakaa kanaakien kantaa tavaroita. Antakaa minulle kivärini. Veneen laatikossa on kaksi revolveria. Ottakaa itse niistä toinen ja antakaa toinen Barneylle!»

Näennäisesti ilman erityistä tarkoitusta hän erotti tällä tavoin toisistaan Barneyn ja Barrablen. Kuka tietää, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisi jättänyt molemmat veneeseen, joka oli Chipin ja professorin ainoa pelastusväline? Yhdessä he mahdollisesti olisivat voineet toteuttaa sen suunnitelman, josta George Trimble oli puhunut, mutta erotettuina he eivät voineet tehdä mitään pahaa vahingoittamatta toisiaan. Barrable hätkähti kuullessaan Chipin määräyksen, ja kun hän nouti aseet, kuiskasi hän Barneylle: »Odota! Minä järjestän asian!».

(jatkuu)






Vivutar 2/1912.