Coo-ee, 22 luku: Professorin paratiisi


COO-EE

Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta

Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos 






22 luku

Professorin paratiisi


Chip järjesti seurueen marssijärjestykseen. Johnnie ja Barrable tulivat etupäähän. Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, hän määräsi suunnan kompassin avulla. Ei tiedetty, kuinka kaukana Johnnien kotikylä oli.

»No, professori!» huudahti Chip. »Nyt lähdetään! Mutta mitä Teillä on mukana! Aijotteko tehdä kasviopillisia tutkimuksia?»

Professori oli mennyt pensastoon, joka oli täynnä valkeita ja keltaisia kukkia sekä surisevia mehiläisiä.

»En ole koskaan nähnyt näin omituisesti muodostunutta suojeluspukua», lausui hän vastaukseksi. Hän oli ottanut taskustaan pienen rasian ja kaatoi siihen jotakin eräästä kukasta, jonka hän oli taittanut. »Katsokaapas vain tätä valkoista kukkaa! Siinä on hämähäkki, ja se on yhtä valkoinen kuin kukka itsekin. Mehiläinen ehdottomasti luulee sitä kukan hedekimpuksi». Hän pisti hämähäkin rasiaansa. »Tulkaa nyt vähän .katsomaan tätä pensasta!» jatkoi hän ja taittoi siitä kukan. »Tämä kukka on samallainen, mutta keltainen, ja tässä on samallainen hämähäkki, mutta keltainen. Eikö se ole merkillistä!» Ja hän pani keltaisenkin hämähäkin rasiaansa. »Yksistään tällaisen löydön vuoksi kannattaa tänne tehdä matka Chicagosta!»

Puussa heidän päänsä päällä liikkui jotakin. Chip katsahti ylöspäin samaten kuin professorikin. He näkivät eräässä oksassa riippuvan jotakin, mikä muistutti suurta mustaa hedelmäkimppua.

»Jolleivät nuo ole lentokettuja, saa minua sanoa ryssäksi!» huudahti tuo pieni mies. Samassa hän otti esiin verkkonsa ja vangitsi niistä taitavasti yhden. Chip ei olisi kernaasti tahtonut koskea tuohon ilkeään, vampyyrin kaltaiseen eläimeen, mutta professori ei epäillyt silmänräpäystäkään. Parilla tipalla ammoniakkia hän lopetti sen pyristelyn ja lähti viemään sitä veneeseen juuri kun Liehakko aikoi työntää sen vesille. Sitten kiiruhti hän riviin Chipperfieldin rinnalle.

»Tiedätkös, Chip», hän jatkoi poikamaisella innostuksella, »tämä matka on hauskin, niitä koskaan olen tehnyt. Jotain uutta joka askeleella. Tahtoisin jäädä tänne ja luokittaa näiden saarien eläimet ja kasvit. En ole koskaan osannut kuvitella tällaista eläin- ja kasvipaljoutta. Tämä on suurenmoista. Jollei minun tarvitsisi kiirehtiä Chicagoon luentojen vuoksi, pyytäisin herra Keppleä jatkamaan matkaansa ja noutamaan minut täältä kahdentoista kuukauden kuluttua, ja laivassa pitäisi olla paljon painolastia, jonka voisi viskoa pois, niin että minun kokoelmani mahtuisivat laivaan. — Katsokaas! — Huomasitteko sisiliskoa, joka juuri meni ohitsemme? Varanus indicus, jollen erehdy!»

Chip katsoi polun suuntaan, jossa Barrablen leveä hattu näkyi kaukaa. »Johnnie alkaa kiiruhtaa. Se osottaa, että hän tietää lähestyvänsä kotiaan.»

»Minun käsittääkseni meillä ei ole mitään kiirettä», vastasi professori. »Onhan vasta aamupäivä, ja — — —». Hän pysähtyi ja katseli ylöspäin. »Eikö ole merkillistä!»

Chip seurasi hänen katsettaan ja näki tusinan rubiininpunaisia vaivaispapukaijoja, pieniä kuin varpuset, rivissä aivan lähekkäin toisiaan. Keskellä oleva papukaija oli aivan smaragdinvihreä. »Näette pienimmän papukaijan, minkä tiede tuntee», sanoi professori. »Ne ovat ominaisia näille saarille eikä niitä tavata missään muualla. Mutta minä ajattelen, minkätähden niiden joukossa on yksi vihreä». Hän seisoi ja katseli niitä tarkkaavaisesti.

»Tulkaa nyt, professori!» sanoi Chip ja veti professoria takista. Mutta professori seisoi liikkumattomana. Chip otti silloin hattunsa ja heitti sen ilmaan, jolloin linnut lensivät matkoihinsa.

Professori kääntyi Chipin puoleen. »Te pojanrakkari, tiedättekö, mitä teitte! Luulette minun niitä vain uteliaisuudesta tarkastelevan?»

Chip otti hattunsa ja huomautti, etteivät he olleet tulleet sinne lintujen vuoksi.

»Myönnän sen», vastasi professori, »mutta joka tapauksessa se oli ruma teko. Kestää kauan, ennenkuin annan sen anteeksi! Luulen, että käsitätte tekonne merkityksen, kun sanon, että tein juuri tärkeän tieteellisen havainnon».

»Olen kovasti pahoillani, että keskeytin tarkastelunne», vastasi Chip anteeksipyytäen. »Tahdoin vain huomauttaa, ettemme jäisi jälelle. Mitä havaintonne koskee?»

Professori kulki hetkisen vaiti, mutta kun he taas näkivät edellään kulkevat miehet, jatkoi hän: »Olen ratkaissut erään probleemin, herra Chip. Tähän asti on nämä punaset papukaijat laskettu toiseen luokkaan kuuluviksi kuin vihreät. Tiedemiehet ovat jakaneet ne värin perusteella, mutta tämä on väärä menettelytapa. Havaitsin, että vihreät aivan yksinkertaisesti ovat saman lajin uroksia ja punaset naaraita. Ja jos olisitte luonnontutkija, huomasitte heti, kuinka tämä ilmiö on havaittavissa kaikkialla myöskin hyönteisten ja nisäkkäiden joukossa. Tämä on minun erikoisalani. Olen niin sanoakseni kulkenut Darvinin jälkiä, ymmärrättekö, ja ne tosiasiat, jotka tänään olen pannut merkille näiden hämähäkkien ja lintujen suhteen, olisivat antaneet herra Darvinille paljon ajattelemisen ja kirjoittamisen aihetta».

Chip lisäsi vauhtia mennen Tomin ja Te Punan ohi, kunnes hän saavutti Barrablen ja Johnnien. »Pysähtykää hetkiseksi, Lavington! Meidän täytyy pysyä yhdessä, ja minä haluan saada selvän siitä, missä me olemme. Kuinka pitkä matka meillä on vielä jälellä?»

»En tiedä», vastasi Lavington ja pysähtyi. »Mutta hän näyttää tuntevan tien hyvin, ja olemme kulkeneet samaan suuntaan».

»Huomaan sen», sanoi Chip ja otti esille paperia. »Olemme kulkeneet länsilounasta kohti».

»Ahaa!» sanoi professori, kun kantajat laskivat taakkansa maahan ja Chip alkoi piirtää karttaa, »sillä aikaa minä katson, mitä minä voin tehdä».

Hän lähti metsään hyönteisverkkoineen, sillä aikaa kun Barrable, Te Puna ja Johnnie sytyttivät piippujaan. Tom kiipesi puuhun ja otti kimpun banaaneja. Chip jatkoi piirustamistaan. He olivat pysähtyneet pienelle aukeamalle tiheän lehvistön auringolta suojaamina. Ympärillä oli valtavia palmuja. Niiden oksissa riippui pitkiä köynnöskasveja, joista muutamat ulottuivat maahan asti; ne olivat lehdettömiä, piikeillä varustettuja. Jättiläispuiden joukossa oli pienempiäkin, plataaneja ja raphiapalmuja höyheniä muistuttavine varsilehtineen, akaaseja, helakanpunaisia villiä kookospalmupensaita sekä aprikka-, guava- ja hibisensvarvikkoa. Varjoisammissa paikoissa rehottivat villi nasturtiumi ja gardeniori maidonvalkoisine kukkineen levittäen huumaavaa tuoksuaan. Muuten tuossa kuumuuttaan väreilevässä ilmassa oli mimosan tuoksua yhtyneenä mätänevien lehtien ja lahonneiden puiden synnyttämään pistävään lemuun. Kiertokasvit kulkivat puusta puuhun vihreine ja punasenruskeine lehvistöineen koristettuina suurilla kellomaisilla kukilla, paikottaisin loistavilla orchideoilla. Tämän runsaan kasvullisuuden keskellä eli suunnattomat määrät harvinaisia lintuja, ja hyönteisiä liiteli valkoisine siipineen hunajantuoksuisten kukkien ympärillä tai lepäsi niiden kuvuissa, jotka olivat yhtä koreita kuin ne itsekin.

Ei ollut professori syyttä sanonut, että Salomoninsaaret ovat luonnontutkijan paratiisi. Hän oli hämmästynyt ja ihastunut. »Pikainen käynti täällä osottaa, kuinka vähän me tiedämme Herran luonnosta», sanoi hän Chipille. »Tässä meillä on nyt Guadalcanarin saari, jonka tuskin merenkulkijatkaan tietävät olevan olemassa, tuntematon ihmemaa. Voitte panna viimeisen markkanne vetoon siitä, ettei ainoatakaan valkoihoista ole tätä ennen ollut tässä metsässä. Me olemme löytöretkeilijöitä. — Kiitoksia!» Hän otti kypsän banaanin, jonka Chip ojensi hänelle. »Luulen Teidän olevan väärässä, kun sanotte, ettei ainoatakaan valkoihoista ole ollut täällä ennen meitä», vastasi Chip ja heitti banaanin kuorella sisiliskoa, joka katseli häntä. »Löysin tieltä vanhan sokerilaatikon ja panin sen merkiksi. Sen olisi kyllä voinut tuoda tänne joku alkuasukaskin, tietysti, mutta sillä aikaa kun Te tutkitte hyönteisiä olen minä tehnyt toisellaisia havaintoja, joiden myös pitäisi herättää mielenkiintoanne. Ehkä haluatte tulla tänne ja katsoa!»

Hän opasti professorin pandanuspalmujen keskelle ja osotti litteätä kiveä, josta saattoi lukea seuraavat sanat, senjälkeen kun Chip oli raappinut pois niitä peittäneen sammaleen:

»Abel Croft, New Bedfordista, merimies, 1863. Nousi maihin tänne, ja toverinsa hylkäsivät hänet. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen».

»Maanmieheni», mutisi professori. »Epäilemättä valaanpyytäjä. Mikähän hänelle lienee tullut?»

»Tuskinpa sitä tarvinnee kysyä», sanoi Chip. »Kiirehtikäämme, herra professori. Olen levoton ja toivon pääseväni takasin Kepplen luo. Alkuasukkaat tietävät, että hänellä on huonoa väkeä, ja jos he hyökkäävät häntä vastaan, ei hänellä ole suuria pelastumisentoiveita».

Kulkua jatkettiin. Chipperfield asettui nyt heti Barrablen taakse, maurin edelle. Te Puna oli hyvin vaitelias ja huomaavainen, kuuli jokaisen äänen ja teki merkkejä puihin, pitkällä, terävällä veitsellään.

Chip piti myös tärkeänä tien tuntemista; hän katsoi usein kompassia, kääntyi välistä ympäri pannakseen mieleensä, miltä tie näytti paluumatkalla. Siitä saakka kun he olivat jättäneet veneen, oli tie kulkenut yhäti ylöspäin. Usein se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi kiivetä. Kerran he saapuivat avoimelle paikalle, jossa oli tuulen kaatamia puita. Chip pysähtyi ja katseli merta ja Nanumangaa, joka näkyi puiden latvojen päällitse. Huomatessaan, ettei kuunaria uhannut mikään vaara, Chipperfield rauhottui. Tästä pysähdyspaikasta lähdettyä Johnnie teki äkkikäänteen, mutta noin neljännespenikulmnn päässä hän taas alkoi kulkea ylöspäin. Äkkiä hän pysähtyi ja laski kantamuksensa maahan ja annettuaan muille merkin odottaa, hän ryömi tiheään aprikkapensaikkoon.

»Mitä hän nyt aikoo», kysyi Chip Te Punalta, joka samassa pani kantamuksensa maahan ja ryömi perästä. Oltiin kukkulan huipulla, ja Chip näki Johnnien ja maurin katselevan kukkulan takana olevaan laaksoon.

»Luulen, että hänen kotikylänsä on tuolla laaksossa», sanoi Barrable vakavana, mikä vakavuus muita hämmästytti. »Tässä on, sir, kiväärinne, on parasta, että otatte sen. Minä en ole tottunut kivääriä käyttämään, ja minulla on revolveri.»

»Luuletteko meidän tarvitsevan niitä?» kysyi Chip nauraen.

Barrable katsoi häneen omituisesti leveän hattunsa alta. »Kaikki täällä ovat ihmissyöjiä. En luota heihin, ja pahinta kaikesta on se, etten luota Johnnieenkaan. Heti kun hän näkee jonkun heimolaisensa, hän varmaan on pahin heistä».

Chip katsoi Te Punaan päin, joka viittoi kädellään. Samassa Johnnie katosi kukkulan taa. Chip kääntyi ympäri katsoakseen, että kaikki olivat kokoontuneina. »Halloo!» hän huusi, »missä on professori?»

»Ajaa tuolla suuria hyönteisiä», vastasi Tommy. Chip rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: »Sinä vartioi häntä!» Sitten hän meni Te Punan luo, »Johnnie on mennyt kotiin», sanoi tämä. »Ei ottanut boksia, aikoo tulla takasin». Hän viittasi laaksoon, ja Chip näki joen rannalla useampia kojuja, joiden katot olivat ruohon peittämät. Johnnie juoksi niitä kohti päästäen jonkunlaisen sotahuudon. Joukko villiä, miehiä, naisia ja lapsia, tuli ulos, ja he näyttivät tuntevan hänet.

»Riittää!» sanoi Chip ja astui takaisin Barrablen ja Tommyn luo. »Takaisin! Johnnie on kotonaan. Jätetään hänen tavaransa tähän ja lähdetään matkalle. Missä on professori? Antakaa hänelle merkki, Lavington!» Ja tämä huusi, minkä jaksoi: »Coo—ee! Coo—ee!»

Samassa kun Chip kuunteli vastausta, tuli Te Puna juosten. »Pois!» sanoi hän. »Johnnie tuo monta miestä! Minä pelkään! Tappavat!»

»Jos niin on, ovat asiamme hullusti», lausui Barrable ja juoksi sinne, missä Chip ja Te Puna olivat seisoneet. Hän palasi heti takasin vielä levottomampana kuin mauri. »Juoskaa, sir, minkä jaksatte!» huusi hän. »Alkuasukkaat tulevat kimppuumme, koko heimo nuijineen, veitsineen ja keihäineen, Johnnie etupäässä!»

»Mutta professori? Emme voi jättää häntä», vastasi Chip.

»Täytyy», sanoi Barrable. »Kuulkaa heidän ulvontaansa!»

Kukkulan toiselta puolelta kuului villiä, ylimielisiä, uhkaavia huutoja. Sillä aikaa kun Chipperfield oli kahden vaiheilla, tuli Johnnie näkyviin hikisenä ja suuri keihäs kädessä. Häntä seurasi joukko alkuasukkaita joiden vastenmielinen muoto ja kohotetut aseet olisivat saaneet urhoollisimmankin pelkäämään.

»Pysykää yhdessä, pojat!» huusi Chip. »Oo, missä on professori? Juoskaa, juoskaa!»

Tom ja Te Puna olivat lähteneet matkoihinsa. Barrable seurasi heidän perästään. Chip katsahti taakseen ja näki alkuasukkaiden ajavan heitä takaa suurella joukolla. Keihäs lensi hänen ohitsensa, ja silloin hänkin alkoi juosta, silmäillen oikealle ja vasemmalle ja huutaen minkä keuhkonsa sallivat: »Coo—ee! Coo—ee!»

(jatkuu)





Vivutar 2/1912.