COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
28. luku
Nyt tai ei koskaan
Keppien kasvoilla oli tyytyväisyyden ilme, kun hän astui miesten luo auttaakseen heitä ankkurin nostohommassa. Onnellisen sattuman kautta hän oli löytänyt uuden kulkuväylän, josta luultavasti ainoakaan brittiläinen laiva ei ollut ennen kulkenut, ja hän oli ylpeä tästä löydöstään, joka antoi hänelle tilaisuuden täydentää amiraalikunnan karttoja. Sitäpaitsi hän oli aivan odottamatta päässyt Jimmy Jamista. Hänen levottomuutensa oli kokonaan kadonnut; hän saattoi lähteä suorinta tietä määräpaikkaansa.
»Ankkuri on tarttunut kiinni koralliriuttaan, sir», ilmoitti Joyce.
Hellittäkää ketjuja ja antakaa tuulen irroittaa se!» käski Kepple.
Nonouti Tom, joka seisoi läheisyydessä, riisui parhaillaan pukineitaan Chipin keskustellessa hänen kanssaan. Kun Chip oli lopettanut puheensa, hengitti Tom syvään muutamia kertoja, astui hiljaa laivan laidalle, hyppäsi mereen ja alkoi sukeltaa. Kukaan ei ollut pannut merkille, kuinka kauan hän oli veden sisässä, mutta Kepple arveli hänen viipyneen näkymättömissä noin viisi minuuttia. Hän katseli hetkisen saaria ikäänkuin pannakseen merkille, mihin suuntaan hän lähti, ja sukelti uudelleen. Tällä kertaa hän oli veden sisässä vielä kauemmin. »Tommy liikkuu vedessä kuten kala», sanoi Chip, »ja hän ottaa selvän siitä, missä ankkuri on kiinni ja miten sen parhaiten saa irti».
Kun Tom nousi uudelleen vedenpinnalle, otti hän uuden merkin ja ui sitten ankkuriketjujen luo sekä kiipesi laivaan. Hän tuli Chipin ja Kepplen luo.
»Ette salli heidän tietää», sanoi hän varovasti ja astui syrjään ikäänkuin olisi tahtonut puhua toisten näkemättä. Sitten hän selitti, kuinka ankkuri oli tarttunut erääseen esineeseen, ja osotti, että laivaa oli käännettävä länteenpäin, jotta ankkuri lähtisi irti. Kun Chip selitti Kepplelle, että ankkuri oli tarttunut kiinni korallimuodostumaan, keskeytti Tom hänet lausuen: »Ei koralliin, vaati suureen laivaan.»
Chip ja Kepple katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, kun Tom avasi kouransa ja jatkoi: »Löysin tämän.» Chip otti esineen Tomin kädestä. Se näytti suurelta ruostuneelta napilta, mutta oli hyvin raskas kokoonsa verraten. »All right, Tommy. Ole vaiti, käske Joyce tänne.» Kepple kokosi koneensa. Professori oli mennyt hytistään hakemaan valokuvauslevyjä, joita hän oli saanut herra Woodfordilta. »Oletteko päässyt selville, missä olemme?» kysyi Chip ja katsoi paperikääröä,joka oli Kepplen kainalossa. »Olen», vastasi Kep iloisesti, »se asia on nyt selvä.» — »Minäkin olen päässyt siitä selville. Olemme Rubianalaguunissa. Mutta merkillistä on se, että ankkurimme on tarttunut kiinni uponneeseen gallioniin. Katsokaas, minkä Tommy on löytänyt. Tämä on vanha kultaraha.»
Kep katsoi häneen hämmästyneenä. »Mahdotonta!»
»Tommy ei tietänyt mitään uponneesta laivasta, joten emme voi epäillä hänen omasta päästään keksineen, mitä hän sanoi.»
Kep tarkasteli Tomin löytämää rahaa, ja se oli aivan samallainen kuin ne, joita hänellä oli hytissään. »Olisin kernaammin nähnyt hänen saavan ankkurin irti. Mutta toiselta puolen on sangen merkillistä että satuimme ankkuroimaan juuri tähän paikkaan. Tämä on kohtalon leikkiä. Nämä kurjat kartat eivät sano mitään, mikä olisi tärkeätä tietää, mutta siitä, että kanaki lähti maihin, voimme varmasti päättää, että tuo saari on Nusa Sanga, ja kaikki tämä vahvistaa olettamustamme.»
Joyce ja Lavington hinasivat kuunarin Tommyn osottamaan suuntaan, mutta eivät saaneet ankkuria irti. He koettivat uudelleen, mutta turhaan. Joyce tuli epätoivoiseksi. »Luulen, että teemme turhaa työtä, sir! Saamme lyödä ankkuriketjut poikki.»
»Ja menettää ankkurin», lausui Chip. »Sitä emme uskalla tehdä millään ehdolla. Muistakaa, että se on ainoamme, ja että se pelasti meidät Valtamerensaaren luona.»
»Mutta onhan meillä sukeltajanpuku laivassa!» sanoi Joyce. »Minä otan sen ja menen tarkastamaan, missä ankkuri on kiinni. Tommy ei voinut olla veden sisässä niin pitkää aikaa, että olisi voinut saada jotain aikaan».
Kep suostui ehdotukseen. »Mutta meillä ei ole minkäänlaista pumppulaitosta eikä sähkövaloa.»
»Näin kirkkaassa vedessä ei tarvita mitään sähkövaloa tällaisella auringonpaisteella», vastasi Joyce. »Tässä on vettä vain noin kymmenen syltä. Ja ilmaa saamme palkeilla, jotka kuuluvat sireeniin.»
»All right, Joyce», sanoi Kep. »Meidän on pelastettava ankkuri, ja jollemme saa sitä ylös lähimpinä tunteina saamme koettaa sukeltajanpukua.»
Barrable seisoi siksi lähellä, että hän kuuli, mitä Tommy sanoi, ja sanat »suuri laiva» saattoivat hänet syviin mietteisiin. Hän tiesi jo, että Nanumanga oli Rubianalaguunissa, eikä ollut luultavan, että useampi laiva olisi mennyt siinä karille. Jimmy Jamin pako oli selvä todistus siitä, ettei tämän koti saattanut olla kaukana. Jimin pako oli tehnyt hänet toivottomaksi aarteen suhteen, mutta nyt — — —. Ja hän päätti toimia niin, ettei Nanumangan ankkuria nostettaisi, ennenkuin hän olisi saanut laivaan jokaisen kultakappaleen uponneesta gallionista. Hän vapisi mielenjännityksestä ja kiersi näennäisesti hajamielisyydessäänkuunarin ruoripyörää, ja hänen onnistuikin tällä tavoin tehdä tyhjäksi Wraggin yritykset saada ankkuri irti.
Hetkisen kuluttua hän näki Joycen ottavan esille sukeltajanpuvun. »Se näyttää olevan käyttökunnossa», sanoi Kep. »Älkää avatko sylinteriä. Huomaan, että se on täydellinen Fleuss-sukeltajanpuku, jota käytettäessä ei tarvita minkäänlaista ilmajohtoa.»
Barrable poistui peläten näyttävänsä liiaksi asiaan inostuneelta. Ainoa seikka, mitä hän ei sukeltajanpuvun suhteen ymmärtänyt, oli se, ettei siinä ollut ilmanjohtoputkia. Paketissa oli ollut painettuja käyttöohjeita, mutta hän ei ollut koskaan saanut tilaisuutta lukea niitä. Hän kääntyi ympäri ja huomasi, ettei kukaan pitänyt häntä silmällä. Professorin hän tiesi olevan valokuvauslevyjä kehittämässä. Hän hiipi varovasti Kepin hyttiin. Kun hän palasi takasin, oli hänellä kuusi revolveria ja taskut täynnä patroonia, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ja kun hän oli ollut vain silmänräpäyksen kanssissa, ei kukaan voinut havaita hänessä mitään epäilyttävää. »Nyt tai ei koskaan», ajatteli hän itsekseen.
Kepple söi parhaillaan aamiaista hytissään, kun professori astui sisään tavallista tyytyväisempänä. »En ole moneen kuukauteen saanut niin hyviä valokuvia! — Milloin luulette meidän pääsevän Sydneyhin?»
Kep pyysi professoria istumaan ja jatkoi sitten: »Milloin pääsemme Sydneyhin riippuu siitä, kuinka pian saamme ankkurimme ylös.»
»Vai niin? Tuottaako ankkurin nostaminen erikoista vaivaa? Olen ollut niin kiintyneenä valokuvaushommiini, etten tiedä, mitä täällä ylhäällä on tapahtunut. Onko ankkuri tarttunut kiinni korallisärkkään? Ihmettelen, ettei kukaan ole keksinyt erityistä ankkuria sellaisia laivoja varten, jotka purjehtivat korallisaarien lähettyvillä. Se keksintö tuottaisi rahaa!»
»Tällä kertaa ei ole vastusta korallista, vaan herra Jocelynin gallionista.»
»Vai niin», sanoi professori tyynesti. »Sentähden on siis otettu esille sukeltajanpuku. Luuletteko, että on viisasta antaa Ned Barrablen kaltaisen miehen olla asiassa mukana?»
»Barrablella ei ole aavistustakaan siitä», vakuutti Kep.
»Jollei ole, hän pian saa sen», lausui professori. »Ja sitä ennen kehotan Teitä huolellisesti lukitsemaan asekaappinne.»
»Olette oikeassa», myönsi Kep ja lukitsi kaapin oven sekä otti avaimen pois kaappiin katsomatta.
Aamiaisen jälkeen Kep ja professori lähtivät kannelle. Vene oli jo laskettu vesille, ja Chip auttoi parhaillaan sukeltajanpukua Joycen päälle. Parin minutin kuluttua Joyce oli valmiina veitsi vyössä sekä sorkkarauta ja nuorakieppi kainalossa. Kepple pani kypärin hänen päähänsä. Joyce oli tottunut sellaiseen, ja kun Kep antoi merkin, vaipui hän rauhallisena pohjaan. Hän joutui korallisärkälle ja katseli ympärilleen. Hänen kauneusaistinsa ei ollut aivan kehittynyt, mutta hän ei voinut olla ihailematta sitä heleän viheriäistä väriä, joka häntä ympäröi. Erään monihaaraisen vaaleanpunaisen korallin ympärillä liikuskeli hiljalleen omituisia kultasilmäisiäkaloja, joiden suomukset olivat siniset ja hopeanväriset. Hän olisi tuskin hämmästynyt, vaikka olisi nähnyt merenneitoja istuvan valtavilla simpukankuorilla, joita oli hänen jaloissaan. Missä kohdin pohja ei ollut korallinen, oli suuria näkinkenkiä. Hän katsoi ylöspäin ja näki kuunarin ja veneen. Hän kulki raskaassa puvussaan hiljaa ankkurin luo. Kun hän pääsi lähemmäksi, erotti hän ravistuneen laivanrungon. Hän kulki gallionin ympäri ja etsi ankkurin. Hän näki sen lankkujen välistä ja huomasi, että oli mahdotonta saada sitä irti ilman kelavintturia. Hän antoi laivaan merkin ja alkoi vastausta odottaessaan uteliaana tutkia laivanhylkyä. Ankkurin lähellä oli jotakin, mikä muistutti hajonnutta kirstua. Hän kosketti sitä jalallaan ja huomasi siinä olevan puhdasta kultaa. Samassa hän näki toisen kirstun, jonka kansi oli kiinni. Hän tuumi, olisikohan siinäkin kultaa; ainakin se oli hyvin raskas. Tämän kirstun takana oli vielä yksi ilman kantta, ja Joyce näki äkkiä joukon kultatankoja sekä vanhanaikaisia astioita, ja eräässä kallisarvoisesti koristetussa ja jalokivillä varustetussa lippaassa oli merisiiliperhekunta.
Tähän aarteeseen kajoamatta Joyce tarttui kiinni ankkuriin ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen irti sen vä’än. Hän tunsi sen liikkuvan ja aikoi käyttää sorkkarautaa, mutta samassa hän sai voimakkaan merkin nousta heti ylös.
Mitä se merkitsi? Oliko jotain hullusti? Vielä hetkinen, ja hän olisi ollut valmis nousemaan, mutta hän sai uuden merkin, edellistä ankaramman, ja hänen täytyi totella. Tie ylöspäin oli aivan vapaa laivan jätteistä, aparaatti oli hyvässä kunnossa, hän sai hengittää vapaasti, eikä hänen pukunsa painokaan häntä rasittanut. Hän tunsi, että hän olisi voinut olla siellä tuntikausia. Miksi hänet kutsuttiin takasin?
Kun hän ajatteli tätä, samalla kun hän tunsi itseään nostettavan, oli hän kuulevinaan revolverin laukauksen.
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
