COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
31 luku
Laguunin aarteet
Tuskin oli aurinko noussut seuraavana aamuna, kun Joyce oli veneessä, jossa Chipperfield ja Wragg auttoivat sulkeltaianpuvun hänen päälleen. Keulavintturi oli valmiina ja ketjussa riippui vahva rauta-astia, joka oli kiinnitetty neljästä kulmastaan. Joyce oli kaivanut levyyn reiän, josta vesi pääsi juoksemaan.
»Mihin tarkotukseen tuota astiata tarvitaan Joyce?» kysyi Chip hämmästyneenä, kun hän näki sen.
»Aijon kaivaa tämän laguunin pohjaa ja lähettää tänne ylös hiukan arvokkaampaa ainetta kuin mutaa.» Hän viskasi lapion levylle.
Sillä aikaa kun Chip järjesteli köysiä, Joyce selitti kuinka työ oli suoritettava.
»Ensin irroitan ankkurin ja heti senjälkeen lähetän hienoa soraa. Sillä aikaa kun Te nostatte ja tyhjennätte levyn, koetan kiinnittää ketjuihin suuret kirstut. Olen koko yön ajatellut asiata ja luulen tietäväni, kuinka minun on niiden suhteen meneteltävä. Te pidätte huolen nuorista, sir?»
»Olkaa huoletta, Joyce», vastasi Chip.
Kun he olivat sopineet eri merkeistä ja kypärä oli valmiina, puristivat he toistensa kättä. Joyce tiesi aivan hyvin, että hän pani henkensä alttiiksi. Mutta hän oli tottunut sukeltaja, joka tarkoin tiesi, kuinka venttiilejä oli käytettävä ja mitä hätätilassa oli tehtävä; onneksi laguuni ei ollut aivan syvä. Lisäksi oli tarjona se vaara, että haikalat saattoivat tulla hänen kimppuunsa.
»Oletteko nyt selvillä kaikesta?» kysyi Kep laivasta. »Älkää antautuko tarpeettomasti vaaraan. Muistakaa, Joyce, että Teidän elämänne on arvokkaampi kuin koko aarre. Irroittakaa ankkuri, mutta antakaa kullan jäädä sinne jos siihen on vaikeata päästä käsiksi.»
»All right, sir» vastasi Joyce, ja kypäri asetettiin paikalleen.
»Hyvästi ja olkoon onneksi!» huusi Kep. Hän näki Joycen astuvan veteen ja painuvan näkymättömiin. Chip laski köyttä, kunnes hän tunsi, että sukeltaja oli päässyt pohjaan. Nonouti Tom sukelsi perästä ja ylös noustuaan ilmoitti, että Joyce oli ankkurin vieressä. Sitten laskeutui Rotuma Charlien pohjaan, ja niin he vuorottelivat, välillä auttaen Joycea ja antaen parempia tietoja työn edistymisestä kuin olivat ne, joita saatiin merkkiköyden avulla.
Jonkun ajan kuluttua Tom ilmoitti, että ankkuri oli irti. Tämä tapahtui aamiaisen aikana, ja Liehakko, joka tarjoili, kertoi uutisen Kepille. Kep astui nyt Chipin sijaan. Kello viiden tienoissa iltapäivällä Kep sai merkin, että oli hiljaa kierrettävä keulavintturia; voimakkaat kanakit tekivät sen. Kaikki olivat nyt saapuvilla, myöskin professori, joka seisoi Kepin vieressä ja piti silmällä jännittynyttä köyttä. Vähitellen tuli Rotuma Charlien pää näkyviin; hän ohjasi kuormaa. Astia näytti olevan täynnä helmisimpukoita ja päällimmäisenä oli komea ruusunvärinen meritähti, jonka professori pyysi. Astia nostettiin laivaan suurimmalla varovaisuudella. Kun sen sisällys kaadettiin kannelle, kimalteli auringonpaisteessa muutamia tuhansia kultarahoja.
»Suuri Washington!» huudahti professori ne nähdessään. Nonouti Tom lausui nauraen: »Monta, monta vielä jälellä!»
Kepple kosketti jalallaan loistavaan kasaan, kumartui ja otti kallisarvoisen helmen.
»Se on sopiva koriste lady Kepplelle, eikö totta?» lausui professori.
»Aivan varmaan äitini pitäisi tästä, mutta minä ajattelin juuri, että tällaisen koristeen pitäisi oikeastaan kuulua kuningattarelle.»
Chipperfield otti parhaillaan kypärää pois Joycen päästä. Kuten muutkin oli Joyce saanut nuhan sadekautena ja hän tuli nyt ylös yksinomaan sentähden, että sai niistää nenänsä. Kun hän oli sen tehnyt, lausui hän Chipille: »Sanokaa herra Kepplelle sellaiset terveiset, että hän pitäisi huolen eräästä helmestä, jonka lähetin ylös. Otin sen ammottavasta simpukankuoresta, joka oli niin suuri kuin hattu. Se on niin arvokas kuin kaikki muu tuossa lähetyksessä yhteensä — sen oikea paikka olisi Kuningattaren kruunu. Nyt lähden uudelleen alas; siellä on tavaraa enemmän kuin luulinkaan. Kestää pari päivää, ennenkuin kaikki on saatu ylös. Mitä Te ostatte kun pääsemme Englantiin, herra Chip? Huvijahdin ja automobiilin, luulisin? Minä tahtoisin saada rannikolta pienen mökin sekä ponivaunut eukolle ja pienokaisille».
Joyce lähetti koko päivän aarteita merenpohjasta Nonouti Tomin ja Rotuma Charlien avulla. Irtonainen kulta oli helppo nostaa, mutta kirstut olivat suuret ja raskaat, ja vaadittiin huolellisuutta sekä aikaa, ennenkuin ne saatiin onnellisesti laivaan. Joycen täytyi taittaa suuria kaaripuita, ennenkuin hän pääsi niihin käsiksi, ja hänen oli monasti noustava ylös korjaamaan aparaattia ja lepäämään. — Mutta hän oli ottanut työtään suunnitellessaan kaikki seikat huomioon, ja siksi työ joutui niin nopeasti,että ennen auringon laskua oli kuunarin kannella neljä valtavaa kirstua ja niiden vieressä kasa kultrahoja, kultaharkkoa ja helmisimpukoita. Työtä jatkettiin seuraavana päivänä ja nostettiin lisäksi kaksi kirstua. Mutta keskipäivällä aarteet alkoivat loppua, ja Joyce alkoi jo väsyä. Hän oli itse halukas vielä jatkamaan työtä, mutta Kepple pudisti päätään lausuen: »Ette saa enää mennä pohjaan. Riittää jo.»
Barrable istui alhaalla raudoissa ja kuunteli, mitä kannella tapahtui. Hän saattoi erottaa, kuinka keulavintturi työskenteli, ja kuinka väki hoilotti, kun raskasta kirstua nostettiin kannelle. Hän kuuli kultarahojen kilinää, joita mätettiin koprasäkkeihin ja puulaatikkoihin, ja hämmästyksen huudahduksia, milloin uusi odottamaton kalleus tuli näkyviin. Viimein hän kuuli ankkuria nostettavan. Kuunari lähti liikkeelle, ja hän tiesi, että hän oli nähnyt Rubianalaguunin viimeisen kerran. Kompuroiden seisomaan hän katseli ulos tuulen alapuolella olevasta pyöreästä ikkunasta ja sanoi jäähyväiset etenevän korallisärkän huojuville palmuille.
Kun kuunari oli päässyt avoimelle merelle, ryhtyivät Chip, Kepple ja professori avaamaan noita ruostuneita, rautakiskoilla varustettuja kirstuja. Vasaralla ja taltalla särettiin kiskot ja lukot. Kep ja professori olivat paikalla kun ensimäinen kirstu aukaistiin. Siinä oli ensin silkkiä, joka hajosi pienimmästäkin kosketuksesta. Kun se poistettiin, tuli näkyviin joukko halkinaisia sandelipuulaatikoita, joiden höysteet olivat kadottaneet tuoksunsa suolavedessä. Pohjalla oli kokoelma ruostuneita miekkoja, haarniska ja limsiölukkopistooleja.
»Tämä laatikko oli pahin kaikista saada ylös», huomautti Joyce, eikä tämä kuitenkaan ole juuri arvokkaampikuin tyhjä pakkalaatikko.»
»Ei», myönsi professori. »Luulen, että tämä olisi saanut jäädä merenneitojen omaisuudeksi. Tässä lippaassa olevat helmetkin ovat menettäneet arvonsa vuosisatojen kuluessa.»
Eräässä kirstussa, jonka avaamiseen kului monta tuntia, oli ainoastaan ihmisruumiin jäännökset ja ruostunut stiletti, ruususeppele ja raskas, jalokivillä varustettu kultaristi.
»Murhenäytelmän merkki», lausui professori pannen raskaan kannen jälleen kunnioittavasti kiinni.
Muiden kirstujen sisältö ei ollut yhtä kammottava, vaan oli arvaamattoman arvokas. Niissä oli säteileviä jalokiviä ja porsliinia sekä kallisarvoisia astioita ja maljoja.
»Minusta tuntuu miltei rikokselliselta viedä pois tämä rikkaus», sanoi Kep hiljaa. »Kuka tietää, mitä julmuuksia ovat harjoittaneet ne espanjalaiset jotka ovat tämän koonneet.»
»Lorua!» keskeytti hänet professori. »Luulen Teidän myöntävän, että on parempi, että se on laivassa, kuin se, että se olisi edelleen Rubianalaguunin pohjassa. Se on kokonaan Teidän; voitte menetellä sen suhteen miten haluatte. Te olette onnellinen; olette rikkain mies Tyynellämerellä. Te voitte sanoutua irti palveluksesta ja ottaa johtavan aseman rahamarkkinoilla tai vetäytyä tilanomistajana loistoisaan rauhallisuuteen. Koko maailma on jalkojenne juuressa; voitte tehdä, mitä tahdotte.»
Hän sytytti sikarin ja jatkoi:
»Mitä tulee rikoksiin, joita espanjalaiset ovat mahdollisesti tehneet vuosisatoja sitten — niin, minusta on samantekevää, millä tavoin tämä rikkaus on koottu. Jos tämä kulta on ollut ihmisverellä kastatettua, on se luullakseni kokonaan huuhtautunut pois. Ihminen, jolla on tällainen omaisuus, voi tehdä maailmassa paljon hyvää, tukea armeliaisuuslaitoksia, perustaa korkeakouluin j. n. e. Ja luulen että kotimaassanne on joukko köyhiä ihmisiä, joille yksikin näistä kultarahoista olisi suureksi avuksi.»
Kuunari oli nyt Florida-saaren kohdalla. Aurinko meni veripunasena Guadalcanarin Leijonavuoren taa. Kepple suuntasi kulkunsa Gavutua kohti toivoen ennen iltaa saavansa lisäksi pari merimiestä voidakseen purjehtia Sydneyhin. Yö tuli, ennen kuin hän näki päämääränsä, mutta pimeydestä huolimatta hän kulki puolin purjein ahtaaseen salmeen. Hän oli tuskin päässyt laguuniin, kun hän huomasi harmaan risteilijän olevan samassa paikassa jossa Nanumanga oli ollut ankkurissa. Sen hytit olivat valaistut, ja sieltä kuului orkesterin soitto. Nuoraportaiden vieressä oli höyrypursi. »Se on meidän oma laivamme Pingvini, sir», sanoi Joyce.
»Näen sen», vastasi Kep. »Kapteeni Mayhewillä on vieraita laivassa. Laskekaa ankkuri sen viereen, katsokaa että kaikki on järjestyksessä ja laskekaa vene vesille, sillä aikaa kun minä pukeudun.»
Samassa risteilijän valonheittäjä valasi kuunarin, joka tunnettiin heti. Muuan nuori upseeri astui höyrypurteen ja oli pian Nanumangan vieressä.
»Halloo, onko se Joyce? Onko kaikki hyvin? Missä on herra Kepple?»
Ennenkuin Joyce ennätti vastata huusi Kep hyttinsä ikkunasta: »Terve, Whitson! Tulen parin minuutin kuluttua, kun olen saanut itseni kuntoon. Kuinka kauan on Pingvini ollut täältä?»
»Vain parisen päivää. Olemme etsineet Teitä, mutta turhaan. Sinäkö laskit raketteja?»
»Minä. Näkyivätkö ne tänne?»
»Eivät. Mutta kuulimme rakettia muistuttavan äänen, kun annoimme merkin sirenillä, mutta kun Te ette vastanneet ettekä enää laskeneet uutta rakettia, luulimme erehtyneemme, koska ääni oli kuuluvinaan saarien keskeltä. Mutta kuinka sinun laitasi on? Onko kaikki hyvin? Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, että olisit Salomoninsaarten luona, ennenkuin tulimme tänne ja saimme kaikki kuulla komisariolta. Kiirehdi nyt ja seuraa minua laivaan. Meillä on vieraita — seurue höyrypurresta, joka on tuolla edessämme.»
Komendantti Mayhew lausui Kepplen tervetulleeksi ja pyysi viipymään siihen saakka kunnes vieraat olivat lähteneet. Kep sai tovereiltaan tietää, että Pingvin tekisi matkan Englannin Uuteen Guineaan ennen Sydneyhin saapumistaan. Hän sai toistaa kertomuksensa Coo-ee'stä ja uponneesta gallionista useamman kerran illan kuluessa, ja myöhemmin yöllä hän sai kertoa sen kaikkine yksityiskohtineen komentajan hytissä.
»Olette selviytynyt kaikista erittäin hyvin, herra Kepple», sanoi kapteeni Mayhew. »Ja mitä tulee Lavington-lurjukseen, olen sangen iloinen, että olette saanut hänet vangituksi, olkoonpa hänen oikea nimensä sitten mikä tahansa. Varhain huomenaamuna lähetän pari miestä, jotka vapauttavat Teidät hänestä. Tein väärin antaessani Teidän vastattavaksenne sellaisen rikoksellisen, mutta en silloin vielä tuntenut, mikä hän oikein oli. Minun olisi pitänyt hänen asemestaan antaa Teille pari kolme kunnon merimiestä. Kuitenkaan ei ole tapahtunut muuta, kuin että olette erinomaisesti kunnostaneet itseänne. Saatte valita parhaat miehet, herra Kepple, ja lähteä matkalle uuden miehistön kera.»
»Kiitän Teitä, sir», vastasi Kepple nousten lähteäkseen. »On helpotus, kun pääsen vangeista.»
»Tietysti», vastasi komendantti ja ojensi hänelle kätensä. »Hyvää yötä. Saapukaa tänne takasin aamulta. Tulkaa syömään aamiaista kanssani.»
Kep oli hetkisen kahdenvaiheilla. »Toivon sir, että sallitte minun tarjota Teille osan aarteista», sammalti hän sitten.
Mutta komendantti rypisti otsaansa. »En luule sen käyvän päinsä, poikani. Se on vastoin ohjesääntöjämme, sillä täytyy olettaa ettemme saa ottaa mitään henkilökohtaista palkkiota tällaisista toimista.»
»Siinä tapauksessa, sir», lausui Kep, »en niinäkään voi ottaa osaani.»
»Ette», sanoi komendantti hymyillen. »Ette saa koskea kalleuksiin. Te ymmärrätte, että aarteet kuuluvat Toiminimi Chipperfield & C:lle Liverpoolissa, jonka palvelukseen me tilapäisesti olemme antaneet sekä Teidät että Joycen. Minä pidän selvänä, että amiraliteetti vaatii kustannusten korvausta ja mahdollisesti myös pelastuspalkkiota, mutta asiassa on monta puolta, jotka täydellisesti voi selvittää ainoastaan tuomioistuin. Se asia on kuitenkin selvä, että aarre kuuluu mainitulle toiminimelle. Se saa palkita Teitä jos sen hyväksi näkee.»
Kepple kertoi kapteeni Mayhewin mielipiteen Chipperfieldille, joka tuli sen johdosta miettiväiseksi. Chip puolestaan keskusteli asiasta profssorin kanssa ja pyysi tältä neuvoa.
»Ei ole mitään syytä mietiskelyihin», vastasi professori. »Tallettakaa koko roska pankkiin Sydneyssä. Siten saatte tietää, mikä sen arvo on punnissa ja shillingeissä laskettuna. Pyytäkää sitten valtakirja Liverpoolista ja käyttäkää osa oman mielenne mukaisesti. Teidän on itsenne hoidettava tämä asia, ja minä arvaan, että Te teette sen paremmin kuin kukaan muu.»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
