Nykyaikaisesta sosialipolitikista.
Allaoleva esitys oli johdatuksena muutamiin esitelmiin, jotka kirjoittaja joku aika sitten piti maamme sosialipolitikista; teksti on laadittu pikakirjoittajan muistiinpanon perustalla.
Muuan Saksan etevimmistä uudemmista historiankirjoittajista, samalla myös valtiollisena kirjailijana ja puhujana kuuluisaksi tullut mies, Heinrich von Treitschke lausui noin 30 vuotta takaperin eräässä väittelyssä toisen etevän vielä elossa olevan saksalaisen kansantalouden tutkijan Gustav Schmollerin kanssa seuraavat sanat: ”Keine Kultur ohne Dienstboten”, ei mitään sivistystä ilman palvelijoita; ja hän lisäsi: »Yhteiskunnan luonteesta johtuu välttämättömästi luokkavalta. On kumoamaton laki että ainoastaan vähempi osa ihmisiä voi joutua täydellisesti nauttimaan sivistyksen ihanteellisia etuja. Suuren enemmistön täytyy tehdä työtä otsansa hiessä, rahvas jää aina rahvaaksi. Tämä asiaintila on oikea ja välttämätön, sillä ihmisten ja heidän tarpeittensa eneneminen pitää vanhan säännön muuttamattomana voimassa, että useimpain täytyy aina elää ahtaissa oloissa, ja on mahdoton ajatellakaan että työpäivän keskimääräinen pituus sanottavasti voisi lyhetä».
Näin ajatteli muudan Saksan todellakin etevimpiä ja monessa suhteessa jaloimpia miehiä 30 vuotta takaperin. Ja jos me luomme katsahduksen taaksepäin ihmiskunnan vaiheisiin, niin täytyy meidän huomata että niin on todella ollut kuin Treitschke sanoi. Kreikkalainen ja roomalainen kulttuuri kukoisti orjuuden vallitessa kansan keskuudessa. Keskiaikainen kulttuuri vaati pohjakseen maahan kiinnitetyn maaorjuudessa elävän kansanluokan.
Uudellakin ajalla kansalaisten enemmistö on ollut varsinaisen kulttuurin alapuolella. Olisi tosin väärin mennä väittämään ettei tämä enemmistö ole saanut mitään osaa siitä edistyksestä, joka vuosisatojen ja vuosituhansien aikana on ihmisten keskuudessa tapahtunut. Ovathan kaikki kohonneet siitä raakalaisten tilasta, joka on ollut se lähtökohta, mistä ihmiskunnan kehitys on alkanut. Ovathan kaikki joutuneet nauttimaan yhteiskunnan suojelusta henkeen ja omaisuuteen nähden. Mutta sittenkin jää tosiasiaksi että valtioelämä, sellaisena kuin se tähän saakka on ihmiskunnassa ollut, on ensi sijassa pitänyt silmällä korkeammalle kohonneen kansankerroksen aineellisia ja henkisiä etuja. Kansan suuren joukon aineelliset ja henkiset tarpeet ovat jääneet syrjään vähemmistön etujen rinnalla, vähemmistön, jolla on ollut valta ja vaikutus yhteiskunnassa ja valtiossa. Se käsitys on ollut voimassa, että, niinkuin Treitschke lausui, on välttämätöntä ihmiskunnan kehitykselle, ettei vallitse yhtäläisyyttä, että raskaan työtaakan alla ahertavan enemmistön yläpuolella on olemassa kansalaisjoukko, joka vapaana tästä taakasta saisi koko ihmiskunnalle koota sivistyksen aatteellisia ja ihanteellisia aarteita.
On toki jo aikoja sitte herännyt kysymys, täytyykö ihmisten elämän aina olla näin. On syntynyt yrityksiä saada olot toisellaisiksi. Tunnetuin ja valtavin näitä yrityksiä oli kristinuskon ilmeneminen maailmaan. Se tarkoitti köyhien ja vähäväkisten kohottamista, eivätkä sen tunnustajat ensi aluksi pitäneet silmällä yksinomaan hengellistä kohotusta vaan myös aineellisen hädän auttamista. Se onkin, sitä ei kukaan puolueeton historiantutkija voi kieltää, äärettömän suuressa määrässä vaikuttanut hädän lieventämistä ja kansan suuren enemmistön olojen parantamista. Muistakaamme vain, mitä se on saanut aikaan orjien ja naisten hyväksi. Mutta pääasiassa yhteiskunnallinen vastakohta on säilynyt muuttumatta. Ja vasta vähitellen on ihmisten mielissä yleisemmin herännyt epäilys tokko vallitsevat olot ovat aina vastedeskin välttämättömyyden vaatimia. Kehitys 19:llä vuosisadalla muodostui Europassa sellaiseksi, että tämä kysymys väkisinkin tunkeutui ihmisten mieliin; tapahtui suuremmoinen taloudellinen kumous. Kun viime vuosisata alkoi, sai vielä kaikkialla Europassa verrattomasti suurempi osa kansaa toimeentulonsa maanviljelyksestä ja eli maaseudulla. Vuosisadan kuluessa sitävastoin teollisuus ja sen mukana kaupungit ovat suunnattomasti laajentuneet ja niinikään kunnalliset olot muodostuneet kerrassaan toisiksi; tuli aika, jolloin hätä ja kurjuus tehdasväestön ja suurkaupunkeihin ahtautuneiden alempien kansankerrosten keskuudessa oli huutavampi ja silmäänpistävämpi kuin ylipäänsä edellisinä vuosisatoina. Silloin syntyi näissä hätääkärsivissä kansankerroksissa valtavana yllämainittu kysymys: täytyykö näin olla, eikö tämä kurjuus ole koskaan loppuva. Se ajatus on tunkeutunut ylempienkin, paremmissa aineellisissa oloissa elävien kansalaisten sydämiin ja saanut heistäkin monet miettimään onko todellakin historiallinen, aina pysyvä välttämättömyys, että ainoastaan vähäinen osa kansaa voi kohota kulttuurin osallisuuteen, kun sitä vastoin muiden täytyy virua puutteessa ja kurjuudessa.
Kävi niinkuin usein muillakin aloilla käy. Parannussuunnitelmissaan joutuivat toiset kokonaan kieltoperäisiin tuloksiin. Syntyi n. k. anarkismi, joka opettaa, että koska valtio on se, joka ylläpitää näitä nykyisiä yhteiskunnallisia oloja, niin on se hävitettävä: annettakoon yksilöille täydellinen vapaus, niin että voivat kaikilla aloilla liittyä vapaisiin yhdistyksiin ja järjestää keskinäiset olonsa miten vaan itse sopivat, ilman minkäänlaista valtion pakotusta. Siitä muka oli kohoova se onnela, jota tämän aatteen kannattajat uneksivat.
Ei tarvitse paljon ajatella asiaa, ennenkuin huomaa että tällaiset suunnitelmat ovat houreita, jotka eivät koskaan voi toteutua. Kovissa kärsimyksissä ovat kaikki kansat tulleet kokemaan että tarvitaan järjestetyn valtion pakottavaa voimaa, jonka puuttuessa kaikki pahat vietit pääsevät siinä määrin vallalle, että ihmisen arvoon soveltuva yhteiselämä käy mahdottomaksi ja että joudumme takaisin raakalaisten kannalle, jossa riehuu taistelu ja sota kaikkien kesken ja väkivalta on korkeimpana ratkaisijana.
Likimainkaan kaikki eivät menneet näihin äärimmäisyyksiin. Mutta pitkälle joutuivat myös ne, jotka kannattivat n. k. kommunismia ja sosialismia. Näiden oppien kannattajat tahtovat kyllä säilyttää valtion, mutta he tahtovat tästä valtiosta poistaa yksityisomaisuuden, ainakin mikäli on kysymys n. s. tuotannon välineistä, maaomaisuudesta, tehtaista j. n. e. Heidän käsityksensä on se, että yhteiskunta, jossa yksityisomaisuus vallitsee, ei voi sanottavasti parantaa kansan suuren enemmistön tilaa ja sentähden he tahtovat niin perinpohjaista muutosta, kuin yksityisomaisuuden hävittäminen tietäisi. Jyrkimpäänsä kehitettynä tämä oppi johtaa vaatimukseen, ettei pidä ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin nykyisissä oloissa, vaan tulee valmistaa kaikki sitä täydellistä kumousta varten, joka kerrassaan pelastaa ihmiskunnan yksityisomaisuuden kirouksesta ja kohottaa sen yhteisomistuksen asteelle. Onkin, kuten tunnettu, niitä kommunistisia ja sosialistisia kirjailijoita, jotka ovat tätä ajatusta edustaneet.
Mutta vähitellen on kuitenkin sosialistienkin keskuudessa toinen käsitys päässyt valtaan. Kokemus on heillekin näyttänyt että odotettu, taloudellinen kumous siirtyy aivan epämääräiseen tulevaisuuteen, jos se koskaan tulee, ja että sentähden täytyy tehdä työtä jo nykyisten sukupolvien auttamiseksi, ei saa näiden menestystä uhrata aivan epätietoisen onnellisemman tulevaisuuden eteen. Ja niin me näemme että tätä nykyä monet sosialistiset johtajat ulkomailla ovat astuneet yhteistyöhön n. s. porvarillisten kanssa nykyisten olojen parantamiseksi. Näemme nimenomaan Ranskassa, mutta myös Englannissa sosialistisia johtajia ministereinä tai muilla vaikuttavilla valtasijoilla nykyisessä yhteiskunnassa, vaikkakin heidän oppinsa vaatisi sitä, että pitäisi tehdä kaikki mikä on mahdollista tämän nykyisen n. k. kapitalistisen yhteiskunnan kukistamiseksi.
Asettumalla tälle uudelle kannalle monet sosialistit, vaikkakin he yhä edelleen uneksivat yksityisomaisuuden häviämistä, lähentelevät niitä miehiä, jotka tahtovat nykyisen yhteiskunnan pohjalla, säilyttämällä yksityisomaisuuden, parantaa olevia oloja kaikille kansankerroksille, alemmillekin, vähäväkisimmellekin edullisiksi ja onnea tuottaviksi. Kehitys on näet n. s. porvarillisissakin piireissä nostanut ilmoille aivan toisellaisen käsityksen kuin se oli, johon Treitschken sanat perustuivat. Yhä enemmän on pääsemässä valtaan se käsitys, että valtion tulee ja että se voikin tehdä paljon vähäväkisten kansankerrosten henkisen ja aineellisen tilan parantamiseksi. Ilman työtä ja taistelua ei tämä katsantokanta suinkaan ole alaa voittanut. Siinä on, merkillistä sanoa, vapaudenaate ollut kovimpia esteitä. Kehitys oli nimittäin, kun epävapaus edellisinä vuosisatoina rehotti kaikilla aloilla, valtiollisella, yhteiskunnallisella, taloudellisella ja kaikkialla aikaansai kärsimyksiä, luonnollisesti johtanut ajattelijat, valtiomiehet ja ylipäänsä sivistyneet siihen käsitykseen että vapaus jo semmoisenaan oli auttaja kaikesta hädästä; kunhan se vain koko eheydessään pantaisiin voimaan, niin että valtio rajoittaisi toimintansa kansalaisten turvallisuuden valvomiseen, katoaisivat yhteiskunnalliset epäkohdat, sikäli kuin niiden katoaminen koskaan on ajateltavissa. Arveltiin, että niiden säännösten kumoaminen, jotka pimeämpien ajanjaksojen jätteinä vielä rajoittivat yksilöitten taloudellista toimintaa, oli riittävänä ja ainoana mahdollisena takeena siitä, että yhteiskunnan heikoimmatkin jäsenet saavuttavat tyydyttävän aineellisen toimeentulon ja pääsevät aikansa henkisenkin viljelyksen osallisuuteen. Täten suunniteltu taloudellinen vapaus on sivistyskansoille ollut monessa suhteessa todelliseksi siunaukseksi. Mutta ennen pitkää tuli kuitenkin näkyviin että vapaus useinkin oli vain muodollista, näennäistä. Vai onko se vapaus muuta kuin näennäistä, jota työmies nauttii, kun hänen on täytymys vastaanottaa tarjolla oleva työ, tahi sortuu perheineen nälkäkuoleman omaksi? Muodollisesti on hänellä valinnan vapaus, todellisuudessa on hänen suostuminen työn suorittamiseen, olivatpa työehdot ja korvaus kuinka kurjat tahansa. Mikään muodollinen vapaus ei siis voinut poistaa sitä kurjuutta, joka oli laajalti levinnyt suurkaupunkien ja tehdaslaitosten työväestöön. Kun tämä tosiasia kävi kieltämättömäksi, alkoi yhteiskunta ymmärtää että sen on tarmokkaasti tukeminen niitä vähäväkisiä jäseniään, joille elämisen taistelu ilman tätä yhteiskunnan apua on liian raskas. Me näemme tämän yhteiskunnan avunannon ensin Englannissa, jossa tehdasteollisuus kaikkine sen synnyttämme kärsimyksineen ensin kohosi kukoistukseen. Sitte näemme sen Europan mannermaalla Ranskassa ja Saksassa, kaikkialla ylipäänsä, minne ajan taloudellinen kumous ulottui. Työväen suojeluslakisäädäntö, joka tarkoittaa työntekijän hengen ja terveyden suojelemista työnteettäjän voitonhimoa ja työn tuottamia vaaroja vastaan, oli ensimäinen osote siitä, että valtio alkoi tunnustaa velvollisuudekseen valvoa työväenluokan elinetuja.
Jota pidemmälle taloudellinen kumous ehti ja jota selvempinä sen varjopuolet ilmenivät, sitä enemmän tiedekin käänsi huomionsa sosialiseen kysymykseen. Vallankin Saksan tiede on 19: n vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä ruhjonnut rikki sen katsantotavan, jonka mukaan vapaa, taloudellinen kilpailu turvaa yhteiskunnan menestyksen, ilman että sen rinnalla tarvittaisiin mitään yhteiskunnan erityistä avunantoa.
Uusi aatesuunta valtasi vihdoin kokonaan sivistysmaitten lainsäädännön. Ruhtinas Bismarck oli siinä kohden tienraivaajana, hän joka 1880-luvulla loi Saksan kuuluisan työväenvakuutuslainsäädännön. Valtio velvoitti työnantajat suuriin uhrauksiin siinä tarkoituksessa, että saataisiin aikaan työväenvakuutus sairautta, työssä kohtaavia tapaturmia ja lopulta myös vanhuuden ja työkyvyttömyyden tuottamaa puutetta vastaan. Työväki velvoitettiin kyllä itsekin antamaan osan työnansiosta tämän vakuutuksen ylläpitämiseksi. Mutta valtio ja työnantajat suorittavat suurimman osan niitä kustannuksia, joita tämä uusi tärkeä kansalaisten enemmistön suojelemista ja kohottamista tarkoittava lainsäädäntö vaatii.
Saksassa työmies nykyään tietää että, tuli hän sairauden, tapaturman tahi vanhuuden kautta työhön kykenemättömäksi, ulottaa yhteiskunta hänelle auttavan käden, turvaten häntä ainakin pahimmalta puutteelta. Monet ovat ne kuvaukset, joista näkyy, kuinka osallisuus tämän vakuutuksen kannattamisessa ja hallinnossa on enentänyt Saksan työväen itsetietoisuutta ja oman arvon tuntoa. Apu ei joudu sille minään vaivaisapuna, minään armopalasena, vaan vakuutusmaksuna, jonka suorittamiseen yhteiskunta tunnustaa itsensä velvolliseksi. — Saksan esimerkkiä ovat muut maat voimiensa mukaan rientäneet noudattamaan.
Työväen vakuutus on koskenut myöskin maalaistyöväkeä. Kuitenkin on monessa maassa, vallankin 1890-luvulla, ryhdytty erinäisiin toimenpiteisiin maalaisväestön keskuudessa vallitsevain epäkohtien poistamiseksi. Valtio on Englannissa, Saksassa y. m. suoranaisella avustuksella ja muulla tavoin helpottanut irtaimelle maalaisväestölle tilaisuutta oman asunnon ja siihen liittyvän maanviljelyksen hankkimiseen. Pikkuviljelijäin, niin omalla maalla ahertavien kuin vuokramiesten etujen valvominen, tunnustetaan yhä yleisemmin kuuluvaksi nykyaikaisen valtion tärkeimpiin tehtäviin.
Treitschken edustama ajatussuunta on siten käynyt kansojen johtomiehille yhä vieraammaksi, sen kannattajia tavataan tätä nykyä yhä harvemmassa. Sen sijaan on päässyt valtaan katsantotapa, jolle saksalainen antaa nimen sozialer Geist, yhteiskunnallinen henki. Tämän mukaan yhteiskunnan tulee olla eheä kokonaisuus, jossa kaikki kansanluokat auttavat ja edistävät toisiaan ja jossa sentähden kaikki erottavat juovat ovat mikäli mahdollista täytettävät. Tällainen yhteiskunnallinen henki synnyttää ja lujittaa yhteiskunnallista velvollisuudentuntoa. Se on saanut omistavat kansanluokat ottamaan hartioilleen suuriakin taloudellisia uhrauksia, jotta voitaisiin lieventää vähäväkisten kansankerrosten keskuudessa vallitsevaa kurjuutta asteettain, askel askeleelta parantaa niiden tilaa, saada nämäkin kansanluokat yhä enenevässä määrässä osallisiksi ihmiskunnan kulttuurielämään ja sillä tavalla niihinkin juurruttaa tietoa siitä, että yhteiskunta on kaikkien yhteinen äiti, joka sulkee syliinsä köyhät ja rikkaat, koettaen mahdollisuuden mukaan parantaa kaikkien oloa.
Kuvaamani yhteiskunnallisen hengen levitessä on myös kansanvaltaisuuden henki, jota tahtoisin nimittää kansan itsensämääräämisen pyrinnöksi, levinnyt ja juurtunut. Tajutaan selvemmin ettei mitään pysyviä parannuksia saada aikaan, elleivät ne kansankerrokset, joiden olot ovat korjattavat, itse ole mukana parannuksista päättämässä, ne yksin tuntevat epäkohtien täyden painon ja ovat, niinkuin jokainen muukin kansanluokka, omien erityisten tarpeittensa ja toimiensa luonnolliset edustajat. Ne eivät suinkaan aina tiedä, miten parannus on aikaansaatava, mutta ilman niiden myötävaikutusta joutuu lainsäätäjä useimmiten harhaan. Tästä syystä on kansanvaltaisuuden, valtiollisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen kansanvaltaisuuden aate levinnyt ja voimistunut. Se tunkee tätä nykyä maasta toiseen, alalta toiselle ja alkaa yhä enemmän muodostella Europan ja koko maailman sivistyskansojen sisällisiä oloja.
Ranskassa äskettäin muudan kirjailija, jolla kyllä on silmät auki näkemään kansanvaltaisuuden varjopuoliakin, lausui siitä: ”Demokratialla, kansanvallalla on heikkoutensa, mutta sillä on myös suuruutensa. Tulee antautua sen valtaan avomielisesti, tulee rakastaa sitä ja tulee tervehtiä sitä ilolla, sillä se korkeaan sivistykseen kohonneessa valtiossa enemmän kuin mikään lisää kykenevien yksilöitten lukua ja enentää suurimmassa mahdollisessa määrässä onnea suurimmalle mahdolliselle luvulle ihmisiä”. Näin ei suinkaan aina käy; monet pettymykset on kansanvalta tuonut mukanaan ja tuo niitä varmaan vieläkin. Mutta kun kerran askel on astuttu, silloin on mahdoton astua se tällä alalla takaisin. Ja ihmisistä itsestään riippuu kuitenkin lopulta, heidän hyvästä tahdostaan, heidän rehellisistä harrastuksistaan riippuu, minkälaiseksi se kansanvalta muuttuu, jonka he panevat keskuudessaan toimeen.
J. R. Danielson-Kalmari.
Aika 2/1907.
