Matti Vaarikinen.
Kertomus Australiasta.
Kirj. Eric Hultman.
Capen kultakenttien loistopäivät olivat aikoja sitten ohi, ja on tienoo nykyään yksi noita runollisia ja rauhallisia paikkoja, missä vanhat kullankaivajat mielellään viettävät vanhuutensa päivät levossa ja rauhassa.
Eivät näet kaikki kullankaivajat palaa kotiaan miljoonien omistajina ja yhtä harvat ovat ne, jotka joutuvat kunnan tai valtion elätettäviksi. Heidän itsenäisyytensä ja vapauden halunsa on siksi juurtunut heihin, etteivät he niitä kädenkäänteessä uhraa, kun vuodet ja reumatismi alkavat vaivata. Muutaman tunnin päivässä työskentelevät he vanhoissa, aikoja sitten kelpaamattomiksi tuomituissa ”claimeissa”, joista saavat sen verran kultaa kuin pienine vaatimuksineen tarvitsevat tullakseen toimeen ja heidän pienet puutarhatukkunsa antavat heille kyllin hedelmiä ja vihanneksia.
Yllämainittu kultakenttä, joka aikonaan oli sangen antelias, sijaitsee ylämaalla, missä Flinders-, Burdekin- ja Capeiokien alkulähteet ovat. Vaikkakin matkani päämäärä oli aivan toisaalla, olin tehnyt 50 penikulman mutkan viedäkseni terveisiä ranskalaiselta ”kreivi” Vic'iltä hänen vanhalle seuralaiselleen ja asetoverilleen Matti Vaarikiselle.
Nämä molemmat kunnon miehet olivat siirtoloitten aikasempina vaiheina ottaneet osaa retkiin Bendigoon, Turoniin, Wanganuihin, Palmeriin y. m. paikkoihin ja kun Vic vielä seitsenkymmenvuotiaana oli kierrellyt ympäri erämaissa uusia löytöjä tehdäkseen, oli Vaarikinen jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan viettänyt ”foosikerin” rauhallista elämää.
— Sano Matille, sanoi Vie erotessamme, että ensi vuonna sadeajan jälkeen tulen alas tervehtimään häntä, mikäli en tee huvimatkaa Sydneyhin tai Melbourneen.
Lupasin täsmälleen toimittaa kreivin asian ja nyt olin täällä. Ylhäältä ylängöltä saatoin koko yhteiskunnan nähdä, hotellin, majat ja nautaeläinten ja hevostenaitaukset. Siellä ja täällä mäkilöillä vinkuivat yksinkertaiset tuulimyllyt ja joelta kuului kullanhuuhtomisastioitten kalina, paljon aikasemmin ennenkuin työmiehet tulivat näkyviin tiheästä lehdistöstä.
Kaalauspaikka oli leveä, mutta matala, ja sittenkun hevoset näiden eläinten tavallisella vaistolla olivat virkistäneet itseään virran puhtaimmissa uomissa juoksevalla vedellä, ratsastin hotelliin, johon aijoin yöpyä.
Kun olin riisunut satulan hevosilta ja päästänyt ne laitumelle, astuin kuin nykyaikanen Diogenes baariin*) etsiäkseni jonkun ihmisen. Oli tosin verraten aikasta aamulla, mutta pidin päivän selvänä, että siellä ainakin joitakuita oli. Mutta petyin. Sekä baari että kauppapuoti olivat tyhjinä ja häiritsemättä olisin saanut siellä ilmaseksi ravita itseäni ja laskea kassan tai ottaa sen laskemattomana ja jatkaa matkaani, jos olisin tahtonut, mutta se oli minusta liiaksi kunniatonta ja olinhan sitäpaitsi luvannut Vic'ille etsiä suomalaisen Matti Vaarikisen.
Että otin mukillisen olutta ankkurista, joka seisoi tiskillä, ei liene moitittava, kun heitin tiskille shillingin, mikäli muistan. Näin virkistyneenä aloin kantaa matkakapineitani yhteen vierashuoneeseen, joita kaikkiaan oli kolme, kun laukaus ja härän mylvintä herättivät huomioni. Tässäpä selvitys talonväen poissaoloon tuumin: saamme tuoretta häränpaistia päivälliseksi.
Sopivaisuuden vuoksi viivyin kuitenkin hetkisen, ennenkuin menin ulos; tahdoin näet antaa heille aikaa ottaa pois nahan, siltä varalta, että olisivat, ampuneet vieraan härän. Parhaimmallekin saattaa tapahtua sellaista, sen kyllä tiesin.
Teurastuspaikalla riippui härkä jo nutissa, kun minä tulin ulos ja nahka oli levitetty ruoholle, karva alaspäin — täten todistettiin filosofoimiseni paikkana pitäväisyys, neliskulmanen pala oli leikattu pois ja se paloi ja kärventyi talipadan alla. Koko perhe oli puuhassa, isäntä, pitkäpartanen bushmanni oikein vanhaa polvea, vaimo ja kaksi poikaa, joista toinen kaksikymmentä ja toinen kaksikymmentäkaksi vuotias.
— Hyvää päivää, sanoin, on kovin lämmin.
— Niin on, vastasi ukko, lämmintä on.
Olisinhan voinut alottaa keskustelun toisin sanoin, mutta miksi olisin poikennut kerran vahvistetusta kaavasta ja tehnyt mahdolliseksi sen, että minua olisi pidetty yksinkertaisena ihmisenä.
— Uhkea härkä, jatkoin, varoen katsomasta nahkaan. Turkasen kuumaa, saanko tarjota yhden beerin?**)
Sen sain. Ukko sanoi olkoon menneeksi ja pojat „all right”, mutta rouva pesi kätensä ja meni edellä baariin valmistaakseen juomamme.
— Miten kaukaa? kysyi emäntä, kun asetin tyhjän mukin tiskille.
— Keski Gilbertistä, vastasin.
— Ajottekos jäädä pitkäksikin aikaa?
— Huomiseksi. Minun on tavattava Matti Vaarikinen.
Nyt yhtyi vanhin poika innolla keskusteluun.
— Tottiako haluatte tavata, se tuskin onnistuu, niinkö vähän tiedätte, lausui hän.
— Minulla ei ole mitään aikeita Totin suhteen, nuori mies, enpä edes tiedä, kuka hän on.
— Tott on Matin tytär, selitti äiti, ja Ted seurustelee hänen kanssaan, eikä minulla omasta puolestani ole mitään sitä vastaan, sillä tyttö on käynyt koulua Pentlandissa ja osaa sekä lukea että kirjottaa, mutta hänen äitinsä oli sekarotuinen tietysti, vaikka nyt hän on kuollut ja Tott hoitaa Matin kotia.
— Tyttö on ensiluokkainen, sanoi Ted päättäväisesti. Mitäs Te Matista tahdotte?
— Tahdon tuoda hänelle terveisiä ranskalaiselta Vic'iltä, vastasin.
— No hitto, pistäppäs nyrkkisi tähän mies, sanoi isäntä sydämellisesti ja ojensi jäntevän kouransa. Jääkää meille miten pitkäksi ajaksi vain haluatte. Vic oli meidän miehiämme Eurekassa ja jos hän Teidät on lähettänyt, niin ette tarvitse mitään muita suositteluja.
Tämän ystävällisen vastaanoton jälkeen päätin pidentää oleskeluani Capessa pariin päivään ja sovitin oloni mahdollisimman mukavasti. Luin kaikki saatavana olevat lehdet, sekä vanhat että, uudet, sillä mitään uutista emme olleet saaneet muusta maailmasta kolmeen kuukauteen ylhäällä Gilbertissä.
Illalla opasti Tom-isäntä minut Matin luo.
Matti oli elänyt Australiassa kauan, niin että hän oli jo kotiutunut sinne, vain pieni murteellisuus osotti, että hän oli suomalaista syntyperää. Hän oli hiukan keskinkertaista lyhempi. Suuri valkonen parta aaltoili hänen rinnallaan. Kirkkaat siniset silmät todistivat henkevyyttä ja ystävyyttä ja hän otti minut vastaan ehkä vieläkin sydämellisemmin kuin Tom.
Minua ihmetytti se kodikkuus ja melkeinpä loisto, joka vallitsi hänen kodissaan. Tupaa, joka oli rakennettu karkeista kumipuista, ympäröi kolmelta puolelta leveä veranta ja sisälsi yhden suuremman ja kaksi pienempää huonetta. Kyökki oli, kuten kaikki kyökit Pohjois-Australiassa, erillään asuinhuoneitten takana. Appelsiini-, mango-, ja kukkivat persikkapuut muodostivat viehättävän kehyksen kaiken ympärille.
— Minä toivon, että te molemmat suvaitsette tehdä seuraa minulle ja nauttia teetä kanssani. Tyttäreni tulee heti, hän on mennyt joelle kylpeäkseen parin toverinsa kanssa.
Että tämä vanha suomalainen oli sivistynyt mies, sen huomasi kohta ja monet työn ja ehkä puutteenkin vuodet eivät olleet voineet poistaa hänestä synnynäisen gentlemannin näköä.
Ja tuollainen mies on voinut olla avioliitossa puolineekerin kanssa, tuumin minä, ja omistaa tyttären, jolla on litteä nenä ja paksut huulet! — Vaarikinen puhui lämmöllä vanhasta ystävästään Vicistä ja tiedusteli minulta, mitä tiesin hänen myöhäisemmistä vaiheistaan ja suunnitelmistaan.
Meidän puhuessamme hiipi valkopukuinen, norja tyttö esiin kukkivien hedelmäpuiden seasta ja istui verannalle.
Se oli Tott. Hänen tuuhea tumma tukkansa oli hajallaan olkapäillä, jotta se nopeammin olisi kuivunut kylvyn jälkeen, hänen silmänsä loistivat ilosta ja elämän halusta.
Hänen huulensa eivät olleet paksut ja nenä olisi voinut somistaa minkä kaunottaren kasvoja tahansa. Hän oli tuskin tummempi kuin eteläitalialainen nainen ja itsekseni mietin: Ted, sinä onnellinen karjan varas, et ole niinkään tuhma kuin miltä näytät.
Tämä paljasjalkanen pieni seitsentoistavuotias tyttö esiintyi teepöydässä punanen ruusu rinnassa ja täytti emännän tehtävät hienostuneella sujuvuudella, mistä tottuneelle ja koulutetulle ylhäiselle naisellekin olisi ollut kunniaa.
— Teillä on tietystikin sukulaisia kotimaassa, herra Vaarikinen, kysyin. Ettekö ole koskaan tuuminut palata tyttärinenne Eurooppaan?
— En koskaan! keskeytti hän minut jyrkästi. Hän menehtyisi toisissa oloissa. Etelän kasveja ei voida uudelleen istuttaa Pohjolan hallaiseen maahan ja mitä tulee hänen yhdistymisensä Tediin, niin sen suhteen en ole yhtään levoton. Hän on kelpo poika, joka ymmärtää tyttäreni paremmin kuin joku europalainen konsanaan.
Olimme palanneet piippuinemme verannalle, ja kun Ted jonkun ajan kuluttua saapui seuraamme, palasi hänen isänsä kotiin, missä hänen läsnäoloansa tarvittiin. Tottin tehtävät kutsuivat hänet pian jälleen kyökkiin, minne Tedkin suuntasi askeleensa tiedustellakseen, olisiko hänestä mahdollisesti ollut jotain hyötyä.
Olin viipynyt Capessa kolme päivää ja seuraavana päivänä piti minun lähteä. Tavallisuuden mukaan vietin iltani Vaarikisen talossa ja keskustelu kosketteli enimmäkseen siirtoloiden kultakenttiä, näiden arvoa ja tulevaisuutta.
Äkkiä nousi suomalainen, meni huoneeseensa ja palasi sieltä noin yhden tai puolentoista unssin kultapala kädessään.
— Tiedättekö, mistä tämä kultapala on löydetty, kysyi hän.
— En, minun on aivan mahdotonta arvata sitä, vastasin, mutta sen vaaleankeltainen väri ja sileä kiiltävä pinta muistuttaa paljon Palmerkentän kultaa.
— Ei, tämän kultapalan olen minä löytänyt Teidän omasta maastanne Ruotsista.
— Nyt laskette leikkiä herra Vaarikinen, sanoin, mistä löytää tuollaisen palan, siellä täytyy sitä olla enemmänkin, ja olisinhan minä kuullut puhuttavan löydöstä.
— Sitä löytyykin enemmän, sanoi Vaarikinen vakavasti — paljoa enemmän kuin joku muu kuin Venäjän viranomaiset ja minäkään voimme aavistaa. — Te epäilette, mutta sittenkin tämä on täyttä totta.
Kun olin hiukan yli kahdenkymmenen vuotias, toimin apulaismaanmittarina suomalais-ruotsalaisella rajalla. Esimieheni oli muuan venäläinen kapteeni, mikä hänen nimensä oli, on yhdentekevää. Me toimitimme mittauksia Kilpijärven ja Kängämäjoen Suomen puoleisella rannalla. Eräs lappalaisistamme kertoi eräänä päivänä, miten hän edellisenä syksynä oli muutaman penikulman päässä olevasta erämaasta Ruotsin puolella löytänyt raskaita, kiiltäviä kullan palasia, jotka olivat hajallaan maassa kuin rautamalmi Lousavaarassa, mutta oli sattunut tulemaan hurja lumimyrsky, joka hänet heti karkotti paikalta.
Kapteenin kysymykseen vastasi hän, että hän luulisi löytävänsä paikan ja lupautui hyvää maksua vastaan opastamaan paikalle. Parin päivän vaivaloisen samoilemisen jälkeen jouduimme kapeaan laaksoon, avoin itään ja länteen. Sen pohjalla kohisi joki, ja jyrkät vesiuurrokset kulettivat sille vettä mikäli lumi suli vuorilta. Hämmästykseksemme huomasimme suuriarvoisia liejupaikkoja. Paljain käsin saatoimme parissa tunnissa koota yli sata unssia kultaa, minkä lisäksi otimme kuparinpitoista kvartsia, johon kultaa oli kiteytynyt.
Me tietystikin käsitimme, että oli mahdotonta saada Ruotsin hallitukselta lupaa käyttää hyväkseen tätä löytöpaikkaa samoin kuin välttämättömyyden saada lappalainen vaikenemaan sen suhteen, vaikkakaan hänellä ei voinut olla lähimaistakaan aavistusta löydön arvosta. Siksi maksoimmekin hänelle kaksikymmentäviisi Ruotsin taaleria, jotta hän vaikenisi toistaiseksi ja me voisimme aikaa myöten antaa tutkia kivet, ja jos olisivat arvokkaita, tulisimme runsaasti palkitsemaan hänet. Saavuttuamme Kilpijärvelle oli esimieheni eräänä päivänä kalastamassa lappalaisen kanssa. Illalla saapui kapteeni yksinään, vene oli kaatunut ja lappalainen hukkunut.
En epäillyt vielä silloin, ettei kaikki olisi johtunut onnettomuudesta ja pian senjälkeen palasimme Pietariin. Kapteenin tarkotus oli, niin hän sanoi, saada diplomaattista tietä hankittua meille oikeudet Lapinmaan kultalöytöihin.
— Ja miten kävi, kysyin innostuneena, kun Matti Vaarikinen pysähtyi kertomuksessaan täyttääkseen piippunsa.
— Niin, sanoi hän katkerasti hymyillen. Kapteeni korotettiin majuriksi ja minut lähetettiin Siperiaan.
Tosin minua kohdeltiin hyvin ja minä sain pitää omaisuuteni, mutta minä olin vanki ja minua vartioittiin yötä päivää.
Kahden vuoden kuluttua minun onnistui karata Okotskiin ja päästä erääseen amerikkalaiseen pyyntialukseen, joka vei minut Califomiaan.
Silloin oli vuosi 49, jolloin kultakuume pahimmin raivosi ja laivan päällikön sekä koko miehistön kanssa jätin laivan Friscon satamassa ja lähdin kaivoksille. Sieltä tulin tänne ja viihdyn nyt hyvin. Muutama punta minulla on pankissa, enkä tarvitse puutetta kärsiä.
— Entä kulta Lapinmaassa? kysyin.
— Niin, sanoi Matti, ryssät tietystikin pitävät löydön salassa, kunnes saavat haltuunsa muutaman neliöpenikulman maata hankkittua sieltä. Se ehkä viipyy, mutta niin käy, olkaa varma siitä.
Sanoin hyvästi Matti Vaarikiselle ja hänen kauniille tyttärelleen, sillä minun oli lähdettävä aikaseen seuraavana aamuna ja vaikka otin voimakkaan whisky-annoksen, olin kuitenkin valveilla puolen yötä ja ihmettelin, että olikohan Vicin vanha ystävä kertonut minulle vain sadun.
*) Ravintola.
**) Beer=olut.
Yhteishyvä 1-2/1912.
