H. G. Wells - Gottfried Plattnerin tarina


Gottfried Plattnerin tarina.

Kirj. H. G. Wells.

(Suomennos englanninkielestä.)




On aika vaikeata mennä päättämään, pitääkö Gottfried Plattnerin tarinaa uskoa vai eikö. Tosin meillä on seitsemän todistajaa — tai tarkemmin sanoen kuusi ja puoli silmäparia sekä yksi eittämätön tosiasia; mutta myöskin — mitä? —ennakkoluuloja, terve järki ja mielipiteitten jäykkyys. Seitsemää kunniallisemmalta näyttävää todistajaa ei löydä mistään; eittämättömämpää tosiasiaa kuin Gottfried Plattnerin ruumiinrakennuksen viallisuus ei ole. Eikä koskaan ole kerrottu päättömämpää juttua kuin juttu näistä kaikista. Päättömintä jutussa on arvoisan Gottfriedin osa (minä luen hänet noiden seitsemän joukkoon). Taivas varjelkoon minua edistämästä taikauskoa koettamalla olla ylen puolueeton! Minä tunnustan suoraan, että siinä jutussa Gottfried Plattneriin nähden on jotakin vinossa, mutta mikä se vino tekijä on, sitä minä totisesti en tiedä. Minä olen hämmästyen nähnyt, miten aivan odottamattomissa auktoriteettipaikoissakin juttu on uskottu todeksi. Arvelen, kuitenkin, arvoisa lukijani, olevan selvintä, että kerron sen ilman selityksiä.

Gottfried Plattner on nimestään huolimatta vapaana syntynyt englantilainen. Hänen isänsä, muuan elsassilainen, tuli Englantiin kuuskymmenluvulla, nai arvokkaan ja harvinaisilla esi-isillä varustetun englantilaisen tytön ja kuoli, päättäen siten onnellisen ja tapahtumista köyhän elämänsä (joka pääasiassa kului parkettilattiani tekoon) vuonna 1887. Gottfried on kahdenkymmenen seitsemänikäinen. Kolme perittyä kieltä on auttanut hänet uusien kielten opettajaksi pieneen yksityiskouluun Etelä-Englannissa. Äkkinäinen tarkastelija ei huomaa mitään, mikä eroittaisi hänet kaikista muista uusien kielten opettajista kaikissa muissa pienissä yksityiskouluissa. Hänen pukunsa ei ole erittäin kallis eikä muodikaskaan, mutta ei liioin halpa eikä resuinen. Hänen ulkonainen olemuksensa, samoin hänen pituutensa ja ryhtinsä on jotain huomaamatonta. Huomaisi ehkä, etteivät hänen kasvonsa, enempää kuin useimpain muittenkaan ihmisten, ole aivan tasasuhtaiset: oikea silmä on hiukansuurempi kuin vasen ja leuan vasen puoli vähän lihavampi. Jos Te tavallisen huolimattomasti avaisitte hänen liivinsä ja tunnustaisitte hänen sydämensä sykintää, voisi Teistä tuntua, että sydän on samallainen kuin kenen muun hyvänsä. Te pitäisitte hänen sydäntään aivan tavallisena, tottunut tarkastaja ei ensinkään. Kun Teille osan ilmoittaa, niin Te käsitätte heti ihmeellisyyden. Gottfried Plattnerin sydän tykyttää oikealla puolen ruumista.

Tämä tosin ei ole Gottfriedin rakenteen ainoa omituisuus, mutta se voisi esinnä tulla tottumattomankin huomion esineeksi. Tunnetun kirurgin tekemä huolellinen tutkimus Gottfriedin sisäisistä laitoksista näyttää viittaavan siihen suuntaan, että kaikki muutkin hänen ruumiissaan tavattavat epäsuhtaisuudet ovat väärillä paikoilla. Maksan oikea nurkka on vasemmalla puolen, vasen oikealla. Keuhkot ovat samoin väärin päin. Vielä ihmeellisempää on, vaikka Gottfriedin näytelykyvynkin ottaa lukuun, että hänen oikeakätensä on hiljattain muuttunut vasemmaksi. Tämän tapauksen jälkeen huomaamme (mahdollisimman puolueettomastikin asiaa tarkastaen), että Gottfriedin on hyvin vaikea kirjoittaa. Se käy päinsä ainoastaan paperin oikeasta syrjästä vasempaan päin ja vasemmalla kädellä. Oikea käsi ei taivu heittoon, aterioidessaan joutuu Gottfried pulaan veitsen ja kahvelin sekaantuessa ja hänen ajatuksensa tien suunnasta — hän on pyöräilijä — ovat aivan epämääräiset. Eikä löydy vähintäkään aihetta otaksua, että Gottfriedissa ennen näitä tapahtumia olisi ollut taipumustakaan vasenkätisyyteen.

Toinenkin ihmeellinen tosiasia esiintyy tässä hullunkurisessa jutussa. Gottfriedilla on kolme kuvaa omasta persoonastaan. Näemme hänet ensiksi viiden tai kuuden vuotiaana. Paksut sääret pistävät esiin villakoltun alta hänen siinä seistä murjottaessaan. Tässä kuvassa on hänen vasen silmänsä hiukan oikeata isompi ja leuan vasen puoli jonkun verran lihavampi. Nykyään ovat osat aivan päinvastoin. Kuva neljäntoista-ikäisestä Gottfriedista näyttää puhuvan näitä tosiasioita vastaan, mutta syy on siinä, että se on noita halpoja suoraan metallille otettuja kuvia, joita siihen aikaan käytettiin ja jotka kääntävät kuvan aivan kuin peili. Kolmas kuva esittää hänet kahdenkymmenen yhden vuotiaana ja vahvistaa edellisissä ilmenevän seikan. Mitä vakuuttavimmalla tavalla ilmenee tässä se tosiasia, että Gottfriedin molemmat puolet ovat vaihtuneet. On vain mahdottoman vaikea arvata, miten inhimillinen olento voi näin muuttua, ellei tapahdu erinomaista ja samalla tyhjänpäiväistä ihmettä.

Voisihan nämä asiat tosin selittää siten, että otaksuisi Gottfriedin saattaneen tahallaan ihmeitä aikaan sydämensä omituisesta asemasta lähtien. Valokuvia voi väärentää ja vasenkätisyyttä teeskennellä. Mutta miehen luonne ei anna aihetta sellaisiin arveluihin. Hän on hiljainen, käytännöllinen ja vaatimaton sekä Nordaun kannalta läpeensä terve. Hän pitää oluesta ja tupakoi kohtuullisesti, kävelee joka päivä terveydekseen ja pitää opetustaan laadultaan sangen arvokkaana. Hänellä on hyvä vaikka harjoittamaton tenoriääni ja hänen ilonansa on laulaa kansanomaisia, iloisia lauluja. Hän on ihastunut lukemiseen, joskaan ei kuolettavasti — suurin harha, mihin hämärästi hurskas optimisti eksyy — hän nukkuu hyvin ja näkee harvoin unia. Hän totta tosiaan viimeinen mies syöttämään toisille satumaisia juttuja. Eikä hän suinkaan olekaan tätä juttua maailmalle levittänyt, hän on siitä hyvin vähän puhunut. Hän esiintyy tutkijalle niin voittavan vaatimattomana, että suurinkin epäilijä alkaa uskoa. Hän näyttää kerrassaan häpeävän, että jotain niin tavatonta on hänelle tapahtunut.

On surkuteltavaa, että Plattner inhoo kuoleman jälkeen toimitettua ruumiinavausta ja täydellinen todistus siitä, että hänen ruumiissaan olivat vasen ja oikea vaihtuneet, jää siten ehkä ainiaaksi saamatta. Tästä tosiasiasta kertomuksemme uskottavuus pääasiassa riippuu. Ei voi mitenkään liikutella ihmistä avaruudessa — avaruus otettuna siinä merkityksessä kuin ihmiset yleensä sen käsittävät — eikä saada aikaan hänen eripuoliensa muuttumista. Kuinka häntä käännättekin, aina on oikea puoli oikea ja vasen vasen. Jos esine on hyvin ohut ja litteä, käy se tietysti päinsä. Voihan leikata paperista kuvion, jossa on oikea ja vasen puoli, ja vaihtaa sen sivut yksinkertaisesti kääntämällä se ylösalaisin. Mutta paksun esineen laita on toinen. Matematiset teoretikot sanovat että ainoa keino, millä tällaisen massivin esineen oikean ja vasemman puolen saa vaihtumaan, on temmata tuo esine kerrassaan pois avaruudesta sellaisena, kuin me sen tunnemme, ja kääntää se jossain avaruuden ulkopuolella. Tämä on hiukan hassua, mutta jok'ainoa hiukankin matematikan teorioista tietävä voi sen vakuuttaa lukijalle todeksi! Puhuaksemme teknilliseen tapaan: Platterin oikean ja vasemman puolen hullunkurinen sekaantuminen todistaa, että hän on avaruudestamme siirtynyt siihen, mitä kutsutaan neljänneksi ulottuvaisuudeksi ja palannut takaisin maailmaamme. Ellemme tahdo pitää itseämme keksityn ja tarkoituksettoman petoksen uhreina, täytyy meidän uskoa, että näin on tapahtunut.

Siinä ovat kouraan tuntuvat tosiasiat. Tulemme nyt niihin ilmiöihin, jotka yhtyivät hänen maailmasta poistumiseensa. Ilmenee, että Plattner opetti Sussexvillen yksityiskoulussa ei ainoastaan uusia kieliä, vaan myöskin kemiaa kauppamaantiedettä, kirjanpitoa, pikakirjoitusta, piirustusta ja muutamia muita aineita, joihin poikain vanhempain vaihtelevat päähänpälkähdykset antoivat aihetta. Hän tiesi vähän tai ei mitään näistä eri aineista, mutta opettajalle, joka ei istu ylihallituksessa eikä opeta alkeiskoulussa, ei tiedolla olekaan läheskään samaa merkitystä kuin luja siveellinen luonne ja ylhäinen käytös. Kemiassa hän etenkin oli heikko. Omain sanainsa mukaan tunsi hän ainoastaan nuo kolme kaasua (mitä hän sitten lieneekin tarkoittanut). Kun oppilaat alussa eivät tienneet mitään ja johtivat koko kehityksensä hänestä, joutui hän pulaan pitkäksi aikaa. Sitten tuli kouluun pieni Whibble -niminen poika, jonka joku ilkeämielinen sukulainen oli kasvattanut mielenlaadultaan tutkivaiseksi. Tämä poikanen seurasi Plattnerin luentoja huomattavalla, pidätetyllä innolla ja toi usein, haluten oleellisesti osoittaa inhoaan, aineita Plattnerin analyseerattaviksi. Plattner, joka oli mielissään siitä, että omasi selvästi elähyttävän ja innostusta herättävän voiman ja samalla luotti poikain tietämättömyyteen, analyseerasi niitä, tekipä yleisiä huomioita niitten kokoonpanosta. Hän todellakin innostui siinä määrin, että hankki analytistä kemiaa käsittelevän teoksen ja tutki sitä vahtiessaan poikia, jotka istuivat iltatyössä. Hän hämmästyi huomatessaan kemian kerrassaan huvittavaksi aineeksi.

Tähän asti on kertomus aivan jokapäiväinen. Mutta nyt astuu näyttämölle vihertävä pulveri. Vihertävän pulverin alkuperää lienee, paha kyllä, mahdoton saada selville. Herra Whibble kertoo sekavan jutun, jossa puhutaan sen löytämisen tapahtuneen satamassa. Vanhassa kalkkiuunissa se oli ollut ja kääryssä. Olisi ollut erinomaista sekä Plattnerille että hra Whibblen perheelle, jos siellä ja silloin olisi pulveriin sattunut sytytetty tulitikku. Nuori herra ei tuonut sitä kouluun käärynä, vaan tavallisessa kahdeksan unssin lääkepullossa, jonka suu oli tukittu revityllä sanomalehdellä. Plattner sai sen iltapäivätuntien loputtua. Neljä poikaa oli pidätetty rukousten jälkeen toimittamaan joitakin laiminlyömiänsä tehtäviä ja Plattner vartioi heitä pienessä luokkahuoneessa, missä kemiaa opetettiin. Ne opetusvälineet, joita Sussexvillen yksityiskoulussa kuten muissakin paikkakunnan pienissä kouluissa kemian opetuksessa käytetään, ovat ankaran yksinkertaiset. Ne ovat kootut pienelle pyöreälle pöydälle nurkkaan. Tavalliseen matkalaukkuun mahtuisi kaikki. Plattner, joka oli ikävystynyt toimettomaan tarkastukseensa, tuli hyvilleen Whibblen esiintyessä ja alkoi heti tehdä analytisiä kokeitaan. Whibble istui, itselleen onneksi, turvallisen välimatkan päässä katsellen Plattneria; Nuo neljä pahantekijää seurasivat salaa hänen puuhiaan mitä innokkaimmin, ollen muka samalla ankarasti työhönsä kiintyneinä. Kolmen kaasunkin rajoissa oli Plattnerin käytännöllinen kemia tietysti pelottavan epäselvä.


Pojat kertovat taitavan yhtäpitävästi Plattnerin menettelyn. Hän kaatoi hiukan tuota viheriää pulveria koeputkeen ja koetteli sitä peräkkäin vedellä, suolahapolla, salpietarihapolla ja rikkihapolla. Kun minkäänlaista tulosta ei näkynyt, kaatoi hän sitä hiukan — todellisuudessa melkein puolet pullon sisällöstä — lautaselle ja koetti tulitikkua. Lääkepullo oli hänen vasemmassa kädessään. Aine alkoi savuta ja sulaa ja —räjähti ankarasti pamahtaen ja loistaen sokaisevan kirkkaasti.

Nähdessään leimauksen ja ollen valmiit onnettomuuksiin lyyhistyivät pojat penkkiensä alle. Kehenkään heistä ei räjähdys sattunut ankarasti. Pihalle päin olevaikkuna oli rikki ja pöytä kumossa. Lautanen oli hajonnut atomeiksi. Katosta putosi rappausta. Mitään muuta vahinkoa eivät koulun rakennukset ja opetusvälineet kärsineet. Pojat, jotka eivät nähneet Plattneria, luulivat hänen lentäneen lattialle ja makaavan, jossain pöydän takana näkymättömissä. He hyppäsivät paikoiltaan häntä auttamaan ja hämmästyivät, kun häntä ei löytynyt huoneesta. Vielä ankaran pamauksen pyörryttäminä he juoksivat avoimelle ovelle ajatellen, että hän oli haavoittunut ja hyökännyt ulos huoneesta. Carson, etumainen, oli törmätä ovessa yhteen rehtorin, Mr. Lidgettin kanssa.

Mr. Lidgett on lihava, hermostunut mies. Hänellä on vain yksi silmä. Pojat kertovat hänen kompuroineen sisään mutisten niitä miedonlaisia kirouksia, joita hermostuneet koulumestarit totuttavat itsensä käyttelemään — ettei pahempaa tapahtuisi. »Senkin vääräsuu!» sanoi hän. »Missä on herra Plattner?» Pojat ovat yksimielisiä siitä, että sanat kuuluivat näin. (»Koipeliini», »räkänenäporsas» ja »vääräsuu» näyttävät tuoneen tavallisen, vähäisen vaihtelun Mr. Lidgettin koulukeskusteluihin).

Missä on herra Plattner? Tämä kysymys toistettiin moneen kertaan seuraavina päivinä. Näytti todellakin siltä, kuin tuo hullu hyperbeli »atomeiksi hajonnut» olisi yht’äkkiä toteutunut. Plaltnerista ei ollut jäljellä näkyvää osaa; ei veripilkkua, ei vaateriepua missään. Nähtävästi oli hän vain koreasti heilahtanut pois olemassaolosta jälkeäkään jättämättä. Ei niin paljon että penni peittyisi, sananlaskua käyttääksemme. Hänen täydellinen katoamisensa on epäämätön seuraus tuosta räjähdyksestä, se on aivan varmaa.

Tässä ei ole tarpeen laajemmin esittää sitä yleistä mielenliikutusta, joka Sussexvillen yksityiskoulussa, Sussexvillessä ja muualla tapahtumaa seurasi. Onpa aivan mahdollista, että joku lukijoistamme voi mieleensä palauttaa viime kesän loma-aikana kuulemansa kaukaisen ja häipyvän kaijun tuosta mieliä kuohuttavasta tapahtumasta. Lidgett puolestaan näytti tekevän kaikkensa saadakseen asian unhottumaan ja vähäpätöiseksi. Hän määräsi kaksikymmentä viisi viivaa rangaistukseksi sille nuorukaiselle, joka jotenkaan mainitsisi Plattnerin nimen, ja selitti luokalla, että hän aivan hyvin tiesi assistenttinsa olinpaikan. Hän selittää olleensa peloissaan, että räjähdyksen tapahtumisen mahdollisuus, huolimatta varokeinoista, joilla kemian käytännöllistä opetusta oli vähennetty, voisi haitallisesti vaikuttaa koulun maineeseen. Ja samaa olisi voinut aikaansaada kaikki salaperäisyys Plattnerin lähdössä. Siksipä hän tekikin kaikkensa saadakseen asian näyttämään niin luonnolliselta kuin mahdollista. Etenkin hän tutki noita viittä silminnäkijää, pani toimeen niin ankaran ristikuulustelun, että he alkoivat epäillä aistiensa selviä todistuksia. Mutta juttu kulki, ponnistuksista huolimatta, suurenneltuna ja vääristettynä yhdeksässä päivässä ympäri maakunnan ja useat vanhemmat ottivat poikansa pois koulusta selvillä tekosyillä. Kaikkein vähäpätöisin asia jutussa ei suinkaan ole se, että suuri joukko naapurikunnan ihmisiä näki tuona kiihoituksen aikana ennen Plattnerin palausta tavattoman selviä unia hänestä ja että unet olivat kummallisen yhtäpitäviä. Useimmissa niistä näkyi Plattner, joskus seurassa, vaeltavan säteilevässä väriautereessa. Kaikissa tapauksissa olivat hänen kasvonsa kalpeat ja murheelliset ja muutamissa liikehtivät hänen kätensä katsojaan päin. Yksi tai pari pojista kuvitteli, nähtävästi painajaisen ahdistamina, että Plattner lähestyi heitä huomattavan nopeasti ja näytti katsovan heitä jäykästi silmiin. Toiset pakenivat Plattnerin kanssa hämäriä ja omituisia pallomaisia olentoja. Mutta kaikki nämä kuvitelmat unhottuivat ja kyselyt sekä arvelut saivat sijan, kun Plattner palasi, toisena keskiviikkona maanantaista, jona räjähdys tapahtui.

Hänen palaamisensa yhdistyi yhtä omituisiin seikkoihin kuin lähtönsäkin. Mikäli voi Mr. Lidgettin verrattain vihaisista pääpiirteistä Plattnerin arkailevain tiedonantojen avulla selvää saada, käy ilmi, että keskiviikkoiltana, auringon lähetessä laskuaan, tuo muinainen herrasmies, jätettyään iltatunnit sikseen, oli puutarhassaan poimimassa ja syömässä mansikoita, joista hän erinomaisesti pitää. Puutarha on iso ja vanhanaikuinen, uteliailta silmiltä onneksi piilossa korkean, muurivihreän peittämän punatiiliaidan takana. Juuri kumartuessaan tutkimaan erästä erinomaisen hedelmällistä vartta kuuli hän pamauksen ja ankaran jysähdyksen ja ennen kuin hän ehti kääntyä, törmäsi häneen takaapäin jokin raskas esine ankaran voimakkaasti. Hän heilahti eteenpäin, mansikat kourassa murskaantuivat ja töytäys yleensä oli niin voimallinen, että hänen sikkihattunsa — Mr. Lidgett on rauhansuunnan puoltaja koulumiesten vaatetukseen nähden —työntyi äkisti otsalle, jopa toisen silmän päälle. Tuo raskas heittoase, joka häntä vinosti satuttaen läsähti istuvaan asentoon mansikan varttuu sekaan, osoittautui kauvan sitten kadonneeksi herra Gottfried Plattneriksemme. Hän oli erinomaisessa epäjärjestyksessä, ilman hattua, ilman kaulusta, paita likainen ja kädet veressä. Mr. Lidgett oli niin vihoissaan ja hämmästynyt, että jäi asentoonsa nelinryömin, lakki silmän päällä, samalla kiivaasti vaatien Plattneria tilille epähienosta ja ihmeellisestä käyttäytymisestä.

Tätä tuskin idyllimäistä näytelmää täydentää se, mitä tahtoisin nimittää Plattnerjutun ulkonaiseksi ilmaisuksi — sen julkinen käsittely. On turhaa aivan seikkaperäisesti selvitellä, miten Mr. Lidgett hänet erotti virastaan. Aivan tarkat tiedot, täydelliset nimet ja osoitukset löytyvät siinä laajassa kertomuksessa, joka syntyi asiaa käsiteltäissä »Yhdistyksessä epänormaalien ilmiöitten selville saamiseksi». Plattnerin oikean ja vasemman puolen omituinen vaihdos huomattiin vasta hänen kirjoittaessaan oikealta vasemmalle. Hän pikemmin salasi kuin toi ilmi tämän omituisen vahvistavan asiainhaaran, luullen sen vaikuttavan epäedullisesti uuden viran saantiin. Sydämen asema tuli ilmi muutamia kuukausia jälemmin, kun häneltä kiskottiin pois hammas, jonka hermot oli huumattu. Silloin hän hyvin vastenmielisesti suostui pikaiseen kirurgiseen tutkintoon, jonka tuloksista piti lyhyesti tehdä selvää Anatomisessa Aikakirjassa. Tämä selonteko sisältää kaikki materialiset tosiasiat; nyt me siirrymme tarkastamaan Plattnerin kertomusta asiasta.

Mutta tehkäämme ensiksi selväksi ero tämän kertomuksen edellisen ja nyt seuraavan osan välillä. Kaikki, mitä tähän saakka olen kertonut on niin ilmeisesti totta, että rikoksia tutkiva lainoppinutkin sen uskoisi. Kaikki todistajat ovat vielä elossa. Lukija voi, jos hänellä on vapaa-aikaa, kutsua pojat huomenna kokoon, tosin uhmaten pelottavaa. Lidgettiä, ja ristikuulustella sanoissa solmita ja tutkistella heitä, miten paljon mieli halajaa; Gottfried Plattnerin itse, hänen särkyneen sydämensä ja kolme valokuvaansa voi myöskin saada käsiinsä. Voi pitää toteennäytettynä, että hän räjähdyksen vaikutuksesta katosi yhdeksäksi päiväksi, että hän palasi verraittain kiivaasti, olosuhteitten vallitessa, jotka luonnostaan olivat omiaan suututtamaan Mr. Lidgettiä, millaisia nuo suhteet sitten lienevätkin olleet, ja että hän palasi käännettynä kuten heijastus palajaa peilistä. Viimeisestä todentamastani seikasta seuraa melkoisen varmasti, että Plattner noina yhdeksänä päivänä oli jossain olomuodossa meidän avaruutemme ulkopuolella. Nämä todeksihavaitsemiset ovat itse asiassa paljon varmempia kuin todistukset useata murhasta hirtettyä vastaan. Hänen oman kertomuksensa todenperäisyydestä ja melkein ristiriitaisista yksityisseikoista vastaa yksin herra Gottfried Plattner itse. Minä en halua kertomusta epäillä, mutta minä tahdon huomauttaa — seikka, jonka monet hämäristä sielullisista ilmiöistä kertoilevat kirjailijat jättävät tekemättä — että olemme täten siirtymässä yksinkertaisen eittämättömästä siihen lajiin asioita, jotka jokaisen selväjärkisen ihmisen tulee joko uskoa tai olla uskomatta. Edellä olleet huomiot tekevät sen mahdolliseksi; sen ristiriitaisuus käytännöllisen kokemuksen kanssa saa sen näyttämään mahdottomalta. Minä en tahdo lukijan arvostelukyvyn valoa johtaa kumpaankaan suuntaan, kerronhan vaan tarinan sellaisena, kuin sen Plattnerilta kuulin.

Voin mainita, että hän kertoi asian minulle kotonani Chislehurstissa ja että minä heti hänen lähdettyään menin työhuoneeseeni ja kirjoitin jutun niin täydellisesti, kuin muistin. Myöhemminhän hyväntahtoisesti luki läpi konekirjoitetun kappaleen, joten se oleellisesti on varmasti oikea.

Hän kertoi räjähdyksen hetkellä selvästi luulleensa kuolevansa, hän tunsi kohoavansa ja työntyvänsä — voimallisesti taaksepäin. Psykologeille huomattava tosiseikka on, että hän taaksepäin työntyessään selvästi ajatteli, törmäisikö hän kemiatavarain pöytään tai toisen pöydän jalkaan. Hänen jalkapohjansa sattuivat lattiaan ja hän putosi hyvää vauhtia istumaan jonnekin pehmeään ja turvalliseen paikkaan. Täräys huumasi hänet hetkiseksi. Yhtäkkiä hän haistoi selvästi palaneen tukan ja tuntui siltä, kuin Lidgettin ääni olisi tiedustanut häntä. Ymmärrätte kyllä, että hänen järkensä tällä hetkellä oli aikalailla sekasin.

Ensiksikin hän sai sen selvän vaikutelman että oli vielä luokkahuoneessa. Hän tajusi aivan kirkkaasti poikain hämmästyksen ja Mr. Lidgettin sisääntulon. Tästä kaikesta on hän vallan varma. Heidän huomautuksiaan hän ei kuullut.



Mutta siihen arveli hän olleen syynä kokeen kuuloa heikentävän vaikutuksen. Esineet hänen ympärillään näkyivät omituisen hämärästi ja epäselvästi, mutta hänen järkensä selitti asian varmasti joskin erehdyttävästi siten, että räjähdys oli synnyttänyt suuren määrän mustaa savua. Hämäryydessä liikkuivat pojat ja Lidgett niin hiljaa ja äänettöminä kuin haamut. Plattnerin kasvoja vielä kirveli räjähdyksen synnyttämä polttava kuumuus. Hän oli, kuten itse sanoi, »aivan sumussa». Hänen ensimäiset todelliset ajatuksensa näyttävät koskeneen omaa personallista turvallisuutta. Hän arveli mahdollisesti menettäneensä näön ja kuulon. Hän koetteli huolellisesti jäseniään ja kasvojaan. Sitten aistimukset selvisivät ja hän oli ihmeissään, kun ei nähnytkään vanhoja tuttuja pöytiä ja muita kouluhuoneen tavaroita ympärillään. Hämäriä, epämääräisiä, harmaita haamuja oli vain niitten sijalla. Sitten seurasi jotain joka sai hänet ääneen huutamaan ja virvotti hetkiseksi hänen puutuneita kykyjään. Kaksi pojista kulki, käsiään liikutellen, suoraan hänen lävitsensä! Kumpikaan ei näkynyt tietävän mitään hänen läsnäolostaan. On vaikea kuvailla hänen tunteitaan. Pojat koskivat häneen niin hiljaa kuin harva sumupilvi.

Plattnerin ensi ajatus oli nyt, että hän oli kuollut. Vaikka hän olikin saanut aivan terveet käsitykset asiasta, tuntui hänestä kumminkin hiukan omituiselta löytäessään vielä ruumiinsa ympäriltään. Hänen toinen ajatuksensa sanoi, ettei hän ollut kuollut, vaan nuo toiset, räjähdys oli hävittänyt Sussexvillen yksityiskoulun ja jok'ainoan sielun siinä paitsi häntä. Mutta tämäkään ei ollut oikein riittävä selvitys. Hän sai jälleen hämmästyttävää katseltavaa.

Kaikki oli tavattoman mustaa; ensiksi näytti pimeys eboniittikiiltoiselta. Yläpuolella oli tumma taivas. Näkymän ainoa valopilkku oli erään pilvenreunasta lähtevä heikosti vihertävä hehku, joka sai näkymään sinisenä väräjävän vuorisen taivaanrannan. Tämä oli ensi vaikutelma. Silmäin tottuessa pimeään hän alkoi erottaa epämääräisen vihreyden, joka erosi ympäröivästä yöstä. Tätä pohjaa vasten näkyivät luokkahuoneen esineet ja ihmiset fosforiloistoisina, epäselvinä ja käsittämättöminä haamuina. Hän ojensi kätensä. Se meni ilman vaivaa huoneen seinän läpi tulisijan luona.

Hän sanoo kiivaasti ponnistelleensa saadakseen huomion puoleensa. Hän huusi Lidgettiä ja koetti tarttua poikiin heidän edestakaisin kulkiessaan. Hän herkesi näistä yrityksistä vasta, kun rouva Lidgett, jota hän (apuopettajana) luonnollisesti vihasi, astui huoneeseen. Hän sanoo, että tunne maailmaan kuulumisesta saamatta olla sen osana oli erinomaisen epämieluinen. Hän vertasi jotenkin sattuvasti tuntemuksiaan kissan tunteisiin, sen tarkastellessa lasin läpi hiiren liikkeitä. Kun hän yritti saada selvää hämärästä, tutusta maailmasta ympärillään, tuntui näkymätön, käsiinsaamaton aitaus estävän yhteyttä.

Sitten hän käänsi huomionsa lähimpään ympäristöönsä. Lääkepullo pulverijäännöksineen oli hänellä vielä eheänä kädessään. Hän pisti sen taskuunsa ja alkoi tunnustella seutua. Hän oli nähtävästi istumassa kallionlohkareella, jota peitti sametinpehmeä sammal. Pimeätä seutua ympärillään hän ei nähnyt, sumunsekainen luokkahuoneen kuva painoi sen aivan epäselväksi. Hän tunsi kuitenkin (ehkä sentähden että kylmä tuuli puhalsi) olevansa lähellä jonkun vuoren huippua. Syvä laakso tuntui ammottavan jalkain alla. Pilven reunalla kimaltava vihreys näytti laajenevan ja kirkastuvan. Hän nousi seisomaan ja hierasi silmiään.

Hän näyttää sitten kulkeneen muutaman askeleen kukkulan rinnettä alaspäin, kompastuneen, olleen vähällä kaatua ja taas istahtaneen terävälle kiviläjälle odottamaan päivänkoittoa. Hän havaitsi maailman ympärillään olevan aivan vaiti. Oli yhtä hiljaista kuin pimeätäkin ja vaikka kylmä tuuli puhalsi kukkulan rinteellä, ei kuulunut ruohon kahinaa eikä oksain suhinaa. Hän voi siis kuulla, vaikkei nähdä, että se puoli kukkulaa, missä hän istui, oli kivinen ja autio. Vihreä valo yhä kirkastui ja samalla heikko, läpikuultava purppura levisi yläpuolella oleviin pilviin ja ympäröivään kallioiseen erämaahan voimatta kuitenkaan niitten pimeyttä hajottaa. Pitäen silmällä sitä, mikä seurasi, olen taipuisa uskomaan, että purppura valo johtui optillisesta kontrasti-ilmiöstä. Jotain sinistä aaltoili samalla alemman pilven kellanvihreään ja syvyydestä hänen allaan kuului kirkas kellonääni. Rasittava odotus kasvoi linnan valon kanssa.

On luultavaa että hän istui siinä tunnin tai enemmänkin, tuon omituisen vihreän valon yhä kirkastuessa ja levitessä loistoina lieskoina keskitaivasta kohti. Sen kasvaessa tuo spektralinäky meidän maailmastamme tuli joko suhteellisesti taikka todellisesti heikommaksi. Mahdollisesti molemminkin tavoin, sillä hetki näyttää olleen meidän maallisen auringonlaskumme tienoissa. Meidän maailmamme näin kadotessa kulki Plattner, astumalla muutaman askeleen kukkulanrinnettä alaspäin, läpi luokkahuoneen lattian ja tunsi nyt istuvansa ilmassa keskellä alakerran isompaa opetussalia. Hän näki oppilaat selvästi, joskaan ei niin hyvin, kuin oli nähnyt Lidgettin. Oppilaat valmistelivat iltaläksyjään ja Plattnerilla oli ilo havaita, miten muutamat heistä tekivät Euklideestaan salaisia selvittelyjä, tietokokoelmia, joiden olemassaolosta ei hän tähän asti ollut, mitään tiennyt. Kuva hämärtyi hetki hetkellä, samalla kun viheriä koitto kirkastui.

Katsahtaessaan alas laaksoon havaitsi hän valon liukuneen syvälle sen kallioisia seiniä pitkin. Rotkon syvää pimeyttä yritti nyt lävistää pieni viheriähehku, kiiltomadon loiston tapainen. Ja aivan samassa kohosi kaukaisten basalttiaaltoisten kukkulain yli ison hehkuvan viheriän taivaankappaleen reuna. Suuret kalliojoukkiot sen ympärillä muuttuivat surullisen autioiksi, niille loi viheriä valosyviä punervan mustia varjoja. Hän sai näkyviinsä ison joukon pallomaisia esineitä, jotka liitelivät ylhäällä kuin voikukan siemenvillat. Lähimmät niistä olivat kuilun toisella reunalla. Syvyyden kello kilisi yhä nopeammin, ikäänkuin kärsimättömänä ja erilaisia valoväikkeitä näkyi siellä täällä. Pojat pöytineen olivat nyt aivan näkymättömissä.

Tätä omituista seikkaa, että meidän maailmamme hävisi toisen universumin viheriän auringon noustessa, väittää Plattner ehdottomasti todeksi. Yön vallitessa tuossa toisessa maailmassa on siellä vaikea liikkua siksi, että meidän maailmamme näkyy niin kirkkaana. Arvoitukseksi jää, miksi emme näin ollen näe vilaustakaan toisesta maailmasta. Se johtuu ehkä meidän maailmamme verrattain paljon kirkkaammasta valaistuksesta. Plattner kertoo, että toinen maailma puolenpäivän aikaan, kirkkaimmillaan, ei ole läheskään niin valoisa kuin tämä maailma täysikuun hohteessa. Yö taas on nokipimeä. Kumminkin pitäisi toisen maailman esineitten näkyä pimeässä huoneessa saman säännön nojalla, jonka mukaan heikko fosforiloiste näkyy ainoastaan synkässä pimeydessä. Plattnerin kerrottua tämän tarinan koetin minä saada jotakin selvää tuosta toisesta maailmasta istumalla pitkän ajan erään valokuvaajan pimeässä huoneessa yöllä. Näin tosin epäselvästi vihertäviä rinteitä ja kallioita, mutta minun täytyy sanoa, että ne todellakin olivat hyvin hämäriä. Lukijalla voi olla parempi onni. Plattner kertoi minulle, että hän palauksensa jälkeen on unessa nähnyt ja tuntenut samoiksi erinäisiä paikkoja toisesta maailmasta, mutta tämä johtunee siitä, että nähdyt maisemat ovat jääneet hänen muistiansa. Näyttää aivan mahdolliselta, että erinomaisen terävänäköiset ihmiset voivat vilaukselta nähdä tuon ihmeellisen, meitä ympäröivän vieraan maailman.

Tämä on joka tapauksessa asiasta poikkeamista. Viheriän auringon noustessa sukelsi syvyydestä näkyviin pitkä rivi tummia rakennuksia. Ne näkyivät hämärästi ja epäselvästi. Hetken epäröityään Plattner alkoi vaeltaa niitä kohti, laskeutuen jyrkkää rinnettä alaspäin. Laskeutuminen oli pitkällistä ja väsyttävää. Siihen vaikutti, paitsi seinämän tavatonta jyrkkyyttä, se, että pitkin kukkulan rinnettä oli irtonaisia vierinkiviä suurin joukoin. Alas kapuamisesta johtuva häly — silloin tällöin tempasivat hänen kenkänsä tulen kivistä — tuntui olevan ainoa ääni koko maailmankaikkeudessa, sillä kellon kilinä oli tauonnut. Päästessään lähemmäksi hän huomasi että muutamat rakennuksista omituisesti muistuttivat hautoja, hautapatsaita ja mausoleoita paitsi siinä suhteessa, että olivat kaikki yhtä mustia. Hautarakennuksethan ovat yleensä valkosia. Ja sitten hän näki suurimmasta rakennuksesta ryömivän ulos ison joukon kalpeita, pyöreitä, vaaleankeltaisia olentoja. Ne hajaantuivat kuin kirkkoväki eri suuntiin tuolta leveältä kadulta. Muutamat kulkivat sivukatuja ja tulivat jälleen näkyviin kukkulan rinteellä, toiset menivät tien varrella oleviin mustiin rakennuksiin.

Nähdessään olentojen kulkevan ylöspäin, häntä kohti, Plattner pysähtyi hämmästyneenä. Ne eivät kävelleet, jalattomia kun olivat ja näyttivät ihmispäiltä, joihin liittyi lierahteleva hännällisen sammakonpojan ruumis. Plattner oli niin ihmeissään niitten omituisesta ulkonäöstä, ettei osannut oikein säikähtää. Ylöspäin puhaltava kylmä tuuli kuljetti niitä häntä kohti kuin saippuakuplia. Ja kun etumainen niistä oli kyllin lähellä, niin hän huomasi sen todellakin olevan ihmispään. Tavattoman suuret silmät sillä tosin oli ja niin murheinen ja tuskainen muoto, ettei Plattner ollut sen vertaista kuolevaisella kohdannut. Kummallista oli, ettei se kääntynyt häntä katsomaan, vaan näytti pitävän silmällä ja seuraavan jotakin näkymätöntä, liikkuvaa esinettä. Hetkisen oli Plattner aivan ymmällä, mutta sitten hänen mieleensä johtui, että olento suurine silmineen tarkasti jotakin tapahtumaa siinä maailmassa, josta hän oli juuri tullut. Yhä lähemmäksi se tuli ja Plattner oli liian hämmästynyt voidakseen huutaa. Tultuaan aivan häneen kiinni antoi se heikon rapisevan äänen. Sitten se sattui hiljaa koskettaen hänen kasvoihinsa — kylmältä se tuntui — ja kulki edelleen vuoren rinnettä ylöspäin, huippua kohti.



Plattnerin mielen täytti erinomaisen vankka vakaumus siltä, että tuo pääomituisesti muistutti Lidgettiä. Sitten hän alkoi tarkastaa toisia päitä, jotka nyt tiheässä parvessa nousivat rinnettä. Yksikään ei näyttänyt ollenkaan häntä huomaavan. Pari niistä tosin tuli aivan hänen kasvoilleen ja seurasi ensimäisen esimerkkiä, mutta hän hypähti syrjään, kuin olisi saanut suonenvedon. Useimmat niistä olivat muodoltaan yhtä murheellisia kuin ensimäinenkin ja yhtä haikeasti ne äännähtelivät. Pari niistä kyynelteli ja yhdellä, joka hitaasti kieri ylöspäin, oli muodossaan helvetillisen raivon ilme. Muut olivat kylmiä ja joittenkin silmistä loisti iloinen tyytyväisyys. Vihdoin oli yksi, jonka onnen huumaus oli vallannut. Plattner ei muista muita yhtäläisyyksiä huomanneensa näissä näkemissään.

Kului luultavasti useita tuntia Plattnerin katsellessa, miten nuo omituiset olennot hajaantuivat kukkuloille. Pian senjälkeen kun niitten kuilun pohjan tummasta rakennusryhmästä tuleva virta oli lakannut, alkoi Plattner uudelleen kulkea alaspäin. Pimeys hänen ympärillään kasvoi niin, että oli hyvin vaikea astua. Taivas oli nyt kalpean viheriä. Hänen ei ollut nälkä eikä jano. Myöhemmin, kun nämä vaivat tulivat, löysi hän kuilun keskeltä kylmän puron ja kallion pehmeä sammal, kun hän siihen epätoivoisena ryhtyi, oli hyvää syödä.

Hän haparoi kuilun hautojen keskessä, etsien itsetiedottomasti jotain selvitystä näihin salaperäisiin asioihin. Kauvan harhailtuaan tuli hän sen ison, mausoleon tapaisen rakennuksen ovelle, josta päät olivat tulleet ulos. Sen sisäpuolelta hän löysi jonkummoisen basalttialttarin, jolla paloi joukko vihreitä valoja. Yläpuolella kohoavasta tornista riippui kellonauha keskellä huonetta. Pitkin seinää kulki tiilikirjoitus, josta hän ei saanut selvää. Vielä ihmetellessään näitten kaikkien merkitystä hän kuuli poispäin kulkevain raskasten askelten äänen kadulta. Hän juoksi pimeään, mutta ei nähnyt mitään. Hän oli aikeissa kiskaista kellonnuorasta ja päätti lopuksi seurata askeleita. Mutta juostenkaan ei hän niitä saavuttanut, eikä huutaminen hyödyttänyt mitään. Kuilu näytti äärettömän laajalta. Siellä oli pimeätä kuin maallisen tähtitaivaan alla, kun taas sen korkeimpain huippujen yli levisi aavemainen, vihreä päivä. Alhaalla ei nyt ollut yhtään päätä. Ne näyttivät kaikki olevan ankarassa puuhassa ylhäällä. Katsoessaan ylöspäin hän näki niitten ajelehtivan sinne tänne, toisten hitaasti leijaillen, toisten nopeassa lennossa. Ne muistuttivat, sanoi hän, »isoja lumihiuteita,» olivat vaan mustia ja vaalean vihreitä.

Plattner arvelee menettäneensä isomman osan seitsemästä tai kahdeksasta päivästä seuratessaan noita varmoja, säännöllisiä, saavuttamattomia askeleita, haparoidessaan yhä uusiin seutuihin tuossa loputtomassa paholaisen haudassa, kiipeillessään ylös ja alas armottomia kallioita, vaeltaessaan huipuilla ja tarkastaessaan sinne tänne liikkuvia muotoja. Tarkkaa laskua ei hän sano pitäneensä. Vaikka hän pari kertaa tunsi silmäin vartioitsevan itseään, ei hän saanut sanaakaan vaihtaa elävän olennon kanssa. Hän nukkui kivien keskessä kukkulan rinteellä. Kuilussa eivät esineet olleet näkyväiset, sillä maalliselta kannalta katsoen oltiin syvälläkin maan alla. Huipulta näkyi maailma kohta, kun maallinen päivä oli alullaan. Joskus hän oli kompuroimassa tummanvihreäin lohkareitten keskessä tai pysähtyi äkkijyrkälle kuilun partaalle, Sussexvillen puistikkojen vihreäin oksain huojuessa hänen ympärillään. Toisinaan taas tuntui kuin hän kulkisi Sussexvillen katuja tai tarkastelisi näkymättömänä jonkun perheen yksityisasioita. Ja sitten hän huomasi, että kuhunkin ihmisolentoon meidän maailmassamme kuuluu yksi noista liitelevistä päistä: että jokaista tämän maailman asukasta tarkkaa aika ajoin joku noista avuttomista ruumiittomuuksista.

Mitä ne ovat — nuo elämän tarkastelijat? Sitä ei Plattner saanut selville. Mutta kaksi niistä, jotka häntä lähtivät seuraamaan, olivat kuin lapsuusmuisto isästä ja äidistä. Silloin tällöin toisetkin kasvot kääntyivät häneen päin: niitten silmät muistuttivat kuolleita ihmisiä, jotka olivat häntä johtaneet, loukanneet tai auttaneet nuoruudessa ja miehuusvuosina. Aina kun ne Plattneriin katsoivat, valtasi hänet omituinen vastuunalaisuuden tunne. Äidilleen hän uskalsi puhua, mutta ei saanut vastausta. Äiti katsoi suruisesti, vakavasti ja lempeästi — hiukan moittivastikin, kuten näytti — hänen silmiinsä.

Hän vain yksinkertaisesti kertoo tarinansa yrittämättä sitä selittää. Me saamme siis arvata, keitä nuo elämänkatselijat ovat. Ja jos heidän olemuksensa todellakin on kuolema, täytyy kysyä, miksi he niin tarkkaan ja innokkaasti pitävät silmällä maailmaa, jonka ovat ijäksi jättäneet. Voi olla — minusta näyttää tämä todennäköiseltä — että elämämme sammuttua, kun ei meillä ole enää valittavana hyvää tai pahaa, meidän vielä täytyy katsella, miten meistä johtuvain syitten ja seurausten ketju jatkuu. Jos ihmissielut elävät kuoleman jälkeen, niin inhimilliset pyrkimykset varmasti elävät niitten mukana. Mutta tämä on minun oma arveluni nähdyistä asioista. Plattner ei anna mitään selitystä, sillä hän ei päässyt ollenkaan selville. On hyvä, jos lukija selvään tajuaa tämän seikan. Pää pyörällä hän vaelteli päivän toisensa jälkeen tuossa ihmevaloisessa maailmassa meidän maailmamme ulkopuolella. Lopulta hän jo oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Päivisin — nimittäin meidän maallisen päivän aikaan — tuo vanha tuttu henkinäyn tapainen kuva Sussexvillestä häntä kiusasi ja suututti. Hän ei nähnyt omia jalkojaan ja silloin tällöin joku noista tähystelevistä sieluista lehahti kylmänä vasten hänen kasvojaan. Ja pimeän aikaan noitten tarkastelijani paljous ja heidän syvä murheensa saivat hänen sielunsa sanomattomasti sekaisin. Häneen hiipi palava halu päästä jälleen tuohon maalliseen elämään, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Häntä ympäröiväin esineitten epämaallisuus sai hänet todellakin murheelliseen mielentilaan. Hän oli kiukuissaan kuvatessaan omia seuralaisiaan. Hän huusi niille, että lakkaisivat häneen tuijottelemasta, hän haukkui niitä, koetti juosta pakoon. Ne olivat yhtä mykkiä ja tarkkaavaisia. Miten hän juoksikin epätasaista tienoota, aina ne olivat hänen jälillään.

Yhdeksäntenä päivänä, iltapuolella, Plattner kuuli noitten näkymättömäin askelten lähestyvän kaukaa rotkosta päin. Silloin hän oli kulkemassa saman leveän kukkulan yli, jolle hän oli pudonnut saapuessaan tuohon ihmeelliseen toiseen-maailmaansa. Hän kääntyi juostakseen alas laaksoon ja oli juuri haparoiden hakemassa tietä, kun hänet pysäytti näky. Se oli tapahtuma eräästä huoneesta koulun läheisyydessä olevan pikkukadun varrella. Hän tunsi näöstä molemmat huoneessa olijat. Ikkunat olivat auki, velhot ylhäällä ja laskeva aurinko paistoi suoraan sisään, niin että huone aluksi oli aivan kirkas. Se näkyi kuin taikalyhtykuva mustaa maisemaa ja harmaan viheriää hämäryyttä vasten. Huoneessa oli sitäpaitsi juuri sytytetty kynttilä.

Vuoteessa makasi laiha mies, aavemaisen kalpeat kasvot rutistuneella tyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti yhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli muutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Sillointällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei kuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä hän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista huoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä, mutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi tullen yhä läpikuultavammaksi.

Kun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina kaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne, taivaanrannan yli ja huone näkyi hyvin epäselviä kasvoja, jotka yhdessä tirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa katseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa vaimoa, joka ahnain silmin etsi jotain löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin ympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja heidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi ainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja viheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan hyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan kohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel kuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan huoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli nainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja kova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän viisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti siltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä konnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taaempana oli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä, jotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli myöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain tapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun ankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot tyttömäiset, ei vihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet ja, kuten Plattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei riitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko kokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa tällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan pullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä kädessään. Hän ei muista tätä varmaan.

Askelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten kuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman hiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään liehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut mitään; hän poltti nyt jotakin kynttilän liekissä. Kun kello soi toisen kerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi katselijani joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi kuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne heittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin pimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan käden ja käsivarren.

Viheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone näkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa näytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan sinne yli olkansa.

Tähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui hitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yht’äkkiä tajusi, mitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa. Hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen voimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä parikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla kivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti koskiessaan maahan.

Seuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä istumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.

Kertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni menestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista halua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli mahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne kertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin, vaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa esimerkiksi tehdä kuolinvuodenäystä salajuoni ja sekottaa siihen Plattner. Mutta, lukuun ottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan väärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen käyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta pimeästä maailmasta harmaan vihreine valoineen ja sen leijailevista elämäntarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja. Saavuttamattomina aina meitä ympäröivät.

On lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla aivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin palaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja vakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime kuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä kerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri Sussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä ehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä ankarimmin vastustaa joka ainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen miehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia, vaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli kyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen oli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän ollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka. 

Toistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin painostaa etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia näkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on luullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen tarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi tapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti painaa mieleensä.


Loppu.





Helsingin Kaiku 39-40, 42, 44-45/1907.