Runoratsu maailmanavaruudessa.
Runoilijat liitelevät kernaasti ylös tähtimaailmoihin. Mutta myöskin kysymys, miten tämän matoisen maan päältä todenteolla päästäisiin toisiin taivaankappaleisiin, on kaikkina aikoina kiihottanut mielikuvitusta. Ja luonnollisesti ovat runoilijoita kannustaneet lentoon etupäässä meille kirkkaimmin loistavat taivaankappaleet, kuu ja aurinko. Jo muinaisklassillisessa kirjallisuudessa esiintyy tämä aihe toisinaan: Lukianos, Hellaan Voltaire, asettaa auringon ja kuun asujamet keskenään taistelemaankin. Hänen teoksensa »Todenperäisiä kertomuksia» on ensimäinen tunnettu planeettiromaani; sen pääsisällön muodostavat satiiriset valtioutopiat, kirjavat kuvat tuulentuvista, kuvaukset ihanteellisista maailmoista, joista läjähtää kirpeitä ruoskaniskuja maaäitiimme.
Seitsemännellätoista vuosisadalla ilmestyi useita teoksia, jotka käsittelivät samaa aihetta. Niinpä kalabrialainen munkki ja filosofi Campanetta kirjoitti Napolin vankilassa vuosikausia oleskellessaan kirjan »Civitas solis» (Auringon valtio), jonka hän kuvasi filosofiseksi tasavallaksi. V. 1656 julkaisi runoilija Cyrano de Bergerac, meille parhaiten tunnettu Rostandin viehättävän näytelmän päähenkilönä, teoksen »Koomillinen historia kuun valtioista ja valtakunnista», ja pari vuotta myöhemmin hän laati kuvauksen auringon valtakunnista, joka kuitenkin jäi keskeneräiseksi. Cyrano teki kuvitellun matkansa lentokoneella, johon kuului kasteella täytettyjä pulloja. Kolmantena mainittakoon englantilaisen Francis Godwinin »Ihminen kuussa» (1638), joka aikanaan herätti suurta huomiota.
Sen mukaan muuan sevillalainen aatelismies Dominico Gonzales joutui monellaisten harharetkien perästä St. Helenan saarelle, missä hän yksinäisyydessään ryhtyi laatimaan lentolaivaa, jota siihen harjoitettujen lintujen oli määrä kuljettaa. Tämän aeroplaanin avulla hän lähteekin liikkeelle ja laskeutuu sitten Espanjaan kulkevalle laivalle; kun englantilaiset käyvät tämän kimppuun, hän katsoo parhaaksi paeta Teneriffan luona. Mutta maalla metsäläiset hätyyttelevät lentokoneen lintuja, ne liitävät ensin Pico-vuoren huipulle ja sitten yhä ylemmäksi, kunnes Gonzales viimein syysk. 11 p:nä 1599 joutuu kuuhun eräälle vuorelle. Seuraavissa luvuissa tehdään tarkasti selkoa kuun asujamista. Jättiläismäiset »seleniitit» ottavat Godwinin sankarin sangen rakastettavasti vastaan, hän oppii pian heidän ihmeellisen sointuvan kielensä ja esitetään molemmille kuun kuninkaille. Sikäläisen elämän hän kuvaa harvinaisen ihanaksi. Seleniitit eivät tiedä mitään rikoksista eivätkä paheista, ja kun he eivät ole milloinkaan sairaita, ei siellä myöskään ole lääkäreitä. Kuolemaa juhlitaan kuin iloista tapahtumaa. Pahanilkiset lapset vaihdetaan maanlapsiin, ja tekijä arvelee, että sellaisista on Amerikan väestö peräisin. Saatuaan lahjaksi jalokiviä, joissa piilee salaisia voimia, Gonzales lähtee maalisk. 29 p:nä 1601 kotimatkalle ja pääseekin eheänä eräälle vuorelle lähelle Pekingiä. Hänet vangitaan, mutta hän saa vapautensa erään ylhäisen mandariinin, avulla ja joutuu jesuiittani toimesta jälleen Espanjaan.
Jules Vernestä alkaen kuuretkeilijä oli myöskin luonnontieteilijä; hän yhdistää runollisiin mielikuvitelmiinsa aina suuren joukon reaalista tuntemusta, tosin muokkaillen sen omalla tavallaan, niin että tosiasiat muuttuvat kädenkäänteessä ihmeiksi. Hänet on vasta toinen kuuretki tehnyt kuuluisaksi. — Vuonna 186 — saattaa muuan eriskummallinen hanke maailmanliikkeeseen. Baltimoren »Tykkiklubi» oli päättänyt pyrkiä kuun yhteyteen ampumalla sinne kuulan. Kaikki on laskettu mitä tarkimmin. Määrätystä paikasta Floridassa on jättiläistykillä, johon on pantu neljäsataatuhatta naulaa räjähdyspumpulia, lennätettävä ilmaan aluminiumista tehty onttokuula. Kun tykki laukaistaan syysk. 1 p:nä kello 13 min. ja 20 sek. yli 12, täytyy kuulan tarkkojen laskelmani mukaan syysk. 3 p:nä kello 12 yöllä joutua kuuhun juuri siihen aikaan, jolloin tämä oli lähinnä maata. Mutta kuula ei leimakaan ilmaan, sen ehkäisee muuan sähkösanoma, jossa eräs seikkailunhaluinen ranskalainen ehdottaa muuttamaan kuulan sylinterin muotoiseksi ja sisustamaan niin, että hän, monsieur Michel Ardan voi siinä matkustaa. Hänen esitykseensä suostutaan, sylinteri laaditaan ja marrask. 30 p:nä ryömii projektiiliin tuo rohkea haaveilija mukanaan »Tykkiklubin» puheenjohtaja Barbican ja hänen katkerin kilpailijansa kapteeni Nicholl. Tykki laukaistaan ja kuuden miljaardin kaasulitran lennättämällä luoti suhahtaa avaruuteen sisässään kolme ihmistä. Romaanin toisessa osassa tutustumme matkailijoiden seikkailuihin. Muuan ohikiitävä meteori saa näiden laitteen siirtymään radaltaan, joten suora suunta muuttuu ympyriäiseksi ja sylinteri alkaa kiertää kuuta. Vaikka nyt onkin olemassa sellainen mahdollisuus, että projektiili on tuomittu ikuisesti kiertämään avaruudessa, kokevat retkeläiset luonnollisesti kaikenlaista mielenkiintoista, ja Jules Verne kuvaa tähtimaailmaa kosmillisine ilmiöineen varsin hauskasti. Tietenkin hänen on saatettava seikkailijat jälleen vahingoittumattomina maanpäälle ja se tapahtuu taasen meteorin avulla, joka saa sylinterin uudelleen siirtymään radaltaan ja putoamaan maahan.
Uusin kuuretkeilijä on englantilainen H. G. Wells, jota on sanottu Jules Vernen seuraajaksi, mutta joka epäilemättä on sekä syvällisempi oppinut että suurempi runoilija. Hänen romaaninsa »Ensimäiset ihmiset kuussa» ( ilmestynyt myöskin suomeksi ) eroaa oleellisesti Vernen tarinoista. Siinä suoritetaan matka teräksestä ja lasista laaditulla pallolla, ulkoa verhottu erään vanhan oppineen keksimällä aineella, »kavoriitilla», johon painovoima ei vaikuta. Tämän kautta se kykenee nousemaan ilmaan, ja taitavasti laadittuja teräsverhoja sulkemalla ja aukomalla »kavoriitin» vaikutusta voidaan säännellä, niin että pallo on täysin ohjattavissa.— Elämä kuussa on kuvattu hämmästyttävän havainnollisesti ja nerokkaasti, samalla myöskin synnynnäisen satiirikon kynällä. Seleniitit jakaantuvat lukemattomiin eri ryhmiin, joista kukin on kasvatettu määrättyjä tarkoituksia silmälläpitäen. Jos esim. seleniittilapsessa ilmenee suuria matemaattisia taipumuksia, kohdistavat hänen kasvattajansa huomiota vain tähän puoleen. Kaikki muut taipumukset saavat surkastua, ainoastaan hänen aivonsa kasvavat ja niissä taas kehittyvät matematiikanalalla työskentelevät osat suunnattoman suuriksi. Niinpä tunnetaankin kuumaailman oppineet mahtavasta päästään; työväestöllä taasen on suuret nyrkit, lasinpuhaltajilla voimakkaat keuhkot, eräänlaisilla kemisteillä kehittynyt nenä. Tämän älyllisen ylimystön huippuna on satumaisen hermokeskustan hienoimpana tuotteena kuukuningas: olento, joka on melkein pelkkää päätä.
Muutamia aurinko romaaneja on jo mainittu. Tosin ei Jules Verne kirjassaan »Matkustus aurinkomaailman halki» vie meitä elämänantajaamme asti — sellaiseen yritykseen ei edes tämän kaikkia muita mahdottomuuksia halveksivan tarusepän mielikuvitus kuitenkaan uskalla antautua — mutta me joudumme kuitenkin sitä hiukan lähemmäksi. Tarina on hyvin eriskummallinen. Meille esitetään ensinnä rakastettava zuavikapteeni Hector Servadac, joka palvelijansa Ben Zoufin kanssa tekee topografisia mittauksia Algierin pohjoisrannikolla. Eräänä kauniina kesäiltana he syöksyvät äkkiä näkymättömän voiman viskaamina teltteineen maahan ja huumaantuvat, ja jälleen herättyään he huomaavat vähitellen, että rannikko oli muuttanut muotoaan, maisen vetovoimanlait ovat järkkyneet, ympäröivä avaruus vaihtunut toiseksi ja vuorokausi lyhentynyt. Mitä on tapahtunut? Jotain aivan yksinkertaista. Muuan komeetti on »hipaissut» maata ja tempaissut siitä kappaleen, ja tämä erä kiertelee nyt avaruudessa itsenäisenä tähtenä. Servadac ja hänen palvelijansa eivät kuitenkaan ole ainoita ihmisolentoja tuolla pienellä planeetilla: pian osuu yhteen joukko »karkoitettuja» ja lopulta tavataan Vernen romaaneissa yleinen vanha professori, joka tietysti on jo aivan selvillä tapahtumasta ja on ristinytkin tämän uuden taivaankappaleen »Galliaksi». Professorin mittausten mukaan ei tähdenrata voi muodostaa hyperbeliä, joten se ei kulje mittaamattomiin etäisyyksiin; »Gallia» on pikemmin itsenäinen ajoittainen komeetti ja sen täytyy kahden vuoden kuluttua ensimäisestä yhteentörmäyksestä joutua samaan kohtaan maata. Ja niin tapahtuukin monenlaisten hauskojen sattumuksien jälkeen.
Äärettömyyteen johtaa meidät myöskin pariisilaisen astronomin Camille Flammarionin fantastinen romaani »Urania». Ensiosassa me vaellamme taivaan runottaren kera yläilmoihin, emme ainoastaan kuun ja auringon läheisyyteen, vaan aivan uusiin aurihkomaailmoihin, joista maa näyttää samallaiselta kuin Julius Caesarin aikoihin, koska nyt vasta näin korkealle ennättävät ne valosäteet, jotka 18. vuosisataa takaperin lähtivät maasta. Ja sitten siirrytään edelleen äärettömyyteen, ohi taivaankappalten, joilla asustaa outoja olijoita, läpi tähtijärjestelmäin, joita ihmissilmä ei ole milloinkaan erottanut. Mutta koska avaruudelle ei voi ajatella mitään loppua, käännymme mekin vihdoin takaisin tarkastaaksemme romaanin toisessa osassa sankariamme telepaattis-spiritistisessä istunnossa, joka tekee hänelle mahdolliseksi seurata kuollutta armastaan Marsiin, jossa Flammarionin mukaan vallitsevat ihanteelliset olosuhteet.
Marsin asukkaiden käyntiä maapallolla kuvailee Kurt Zasswitz kirjassaan »Kaksi maailmaa» ja H. G. Wells romaanissaan »Maailmojen taistelu». Molemmissa pääsevät korkealle kehittyneet marsilaiset ensinnä meidän planeettimme herroiksi, edellisessä taistelu päättyy suureen maailmanrauhaan, jälkimäisessä hyökkääjät viimein tuhoaa basillit, joilta he eivät osaa itseään suojella.
Runohevon lento avaruudessa on tietysti nykyisenä ilmapurjehduksen aikakautena suuresti kiihtynyt. Ensimäisiä ilmapalloromaaneja nykyisessä merkityksessä oli Maurus Jokain v. 1876 ilmestynyt »Tulevan vuosisadan romaani», ja sen jälkeen niitä on syntynyt kymmenittäin. Muita ylemmäksi on jälleen asetettava H. G. Wellsin loistava romaani »Ilmasota», jossa perin vakavaa taustaa vastaan säkenöi onnistuneen huumorin ilotulituksia.
Helsingin Kaiku 8/1911.
