Rudyard Kipling.
Nobelin kaunokirjallisen palkinnon tämän vuotista saajaa arvailtaessa on Kipling tullut puheeksi. Tällöin on parhaiten käynyt ilmi, miten ristiriitaisia vaikutuksia hänen laaja tuotantonsa on herättänyt. Niitäkin vastaan, jotka ihailevat häntä nykypolven suurimpana nuorisonkirjailijana, yritetään väittää että Kiplingin tyyli on teennäistä, ei vakuuttavaa eikä nuorisolle sovellettua — seikkoja, jotka kuitenkin esiintyvät vain satunnaisina heikkouksina aina kuumeellisesti kannustetun miehen kiirehdityssä työssä. Mutta ehdottomina vastakohtina on Kiplingissä useitakin piirteitä. Jos toiset pitävät häntä viehättävänä salonkikertojana, joka osaa herättää lämmintä myötätuntoa ja vilkasta harrastusta sekä yhteis- että ihmiskunnan halvimpiakin kohtaan, on toisilla täysi oikeus muistuttaa Kiplingin tylyä imperialistista piirrettä, joka hänestä tekee pienten kansojen oikeuksien halveksijan ja raa'ankin sodankäynnin puoltajan. Toiset näkevät hänessä tuntemattomien olojen puolueettoman kuvaajan, oikean taiteilijan, toiset keskinkertaisen porvarillisen elämänkatsomuksen saarnaajan, kun taasen on ollut syytä moittia hänen pintapuolisuuttaankin samalla kun on toisaalla täytynyt myöntää syvällistä tunnetta löytyväksi hänen teoksissaan. Näiden ristiriitaisuuksien ja epätasaisuuksien lisäksi huomautellaan Kiplingin tuotannossa tuon tuostakin ilmenevää tilapäistä tehontavottelua yleisön vaihtelevien harrastusten mukaisesti ja rahasepustelua, vailla sisäistä työhön kiintymistä ja taiteellista tyyliä.
Tämä syrjästä saapunut tulokas on tosiaan harvinaisessa määrässä osannut omaksua ympäristönsä eri kehityksiä ja niitä omalle kyvyllensä sovelluttaa. Tuskin voi löytää toista kirjailijaa, joka siinä määrin olisi pystynyt kaikilla mahdollisilla aloilla saamaan jotakin personallista sävyä aiheille, joita muut ovat aikaisemmin käsitelleet ainoana alanaan. Hänen jo kolmisenkymmentä teosta käsittävässä kirjavassa tuotannossaan heijastuu koko nykyinen englantilainen kirjailijapolvi. Toisesta maanosasta saapuneena on hän syntymänsä ja kasvatuksensa suomien edellytysten pohjalla käynyt omalla tavallaan pitelemään aikakautensa yksilöllisiä kirjallisia suuntia. Tuloksena on tuo suuri hajanaisuus, joka vaikuttaa sen, että Kipling ei juuri missään erillisessä suhteessa ole joitakuita muita ylempänä, joskin hän koko tuotantonsa yhteissisältöön nähden on nykyajan kaikkein huomattavimpia kirjailijoita. Liiallinen monipuolisuus, harrastustensa jakaminen joka taholle, vaikuttaa ehkäisevästi kehitykseen.
Kipling onkin taiteilijaluonne, joka viehättyy kaikkiin mahdollisiin aiheisiin, käsitelläkseen niitä oman makunsa mukaan. Häntä ei kirjailijana voida sanoa miksikään sellaiseksi suurten aatteiden ajajaksi, jollaisena olemme aina tottuneet suurta kirjailijaa ajattelemaan joko jonkun kirjallisen suunnan kannattamisessa tahi voimakasten yleisten harrastusten tulkitsemisessa; hänen luonnettaan ymmärretään silti väärin, jos kielletään hänellä olevan omintakeista vakaumusta. Hänen isänsä oli taiteilija — kuvanveistäjä, maalari ja piirtäjä, Bombayn taidekoulun johtaja; hän on ottanut osaa poikansakin parhaan nuorisonkirjan, »Viidakkokirjan», kuvittamiseen. Häneltä peri ainoa poika tarkan silmän, taiteellisen aistin, väririkkaan kuvailun, joka jättää lukijan vapaasti muodosteltaviksi johtopäätökset. Se ominaisuus on hänestä tehnyt lyhyen lastun mestarin. Onpa Kipling itse kuvittanutkin lastenkirjansa (»Niin juuri-juttuja pikku lapsille») hauskoilla piirroksilla. Viisivuotiaana (1871) lähetettiin poika Englantiin saamaan koulukasvatuksensa piirissä, jossa jos missään oli taiteellisille taipumuksille kehitysmahdollisuuksia: hänen toinen tätinsä näet oli naimisissa taideakatemian presidentin Sir Edward Poynterin, toinen taasen dekoratiivisen taiteen suurmiehen Sir Edward Burne-Jonesin kanssa. Näissä piireissä Kipling sai ensimäiset opintonsa Englannin henkisestä elämästä.
Kiplingin äiti oli kirjailijatar, sisar samaten; edellisellä on Intiassa huomattu asema, ja häneltä periintynyttä on tuo sukkeluus, joka kauttaaltaan pulppuilee Kiplingin kuvauksissa vereksenä ja sotilaskertomuksissa kohoaa verrattomaksi veikeydeksi. Ja nämä perityt, emämaassa hioutuneet taipumukset saivat oivallisen maaperän sanomalehtimiehen ammatissa tuollaisen ihmeellisen maan kirjavissa oloissa. Kuudentoista vanhana palasi Kipling sisämaalaisen lehden toimittajaksi Lahoreen, jonne isä oli siirtynyt taidekoulun ja museon johtajaksi. Sanomalehtipakinoilla alkaa Kiplingin kirjallinen ura.
Hän alotti kyhäilemällä pikakuvia ympäristöstään. Hän toimi alalla, jolla parhaiten tulee tuntemaan kirjavimpia oloja, tunkeutumaan mitä erilaisimpiin piireihin ja matkustelemaan monilla paikkakunnilla. Hän perehtyi Intian erilaisten kansojen omituisen haaveelliseen maailmaan ja sen merkilliseen europalaisasutukseen paremmin kuin yksikään muu kynän käyttöön pystyvä, ja tämä kokemus on hänellä näihin asti riittänyt ehtymättömäksi, uusilla matkoilla laajennetuksi vaikutinten lähteeksi, joka luo värityksensä hänen useimmille tuotteilleen. Myöhemmin, kun Kipling oli suuruus, jolta kustantajat suorastaan kiristivät kaiken mitä ikinä käsistä lähti, hän löi kasaan joukon vanhoja leikkelyksiä (»Kamalan yön kaupunki ja muita luonnoksia» 1900), joista näkee hänen ensimäisiä käsialojansa.
Siinä on ensinnäkin osasto matkakirjeitä, jotka ovat Kiplingin yhtenä alana. Hänen monipuolinen toimintansa on aina tuolloin tällöin palannut tähän kynäilyn muotoon. «Kamalan yön kaupunki» on annettu liian vaateliaaksi nimeksi Kalkuttalle, josta enimmät kirjeet ovat lähetetyt; muut kuvailevat Jamalpurin rautatiekeskusta ja Giridin kivihiilikaivoksia. Väleen hän ulotti matkustelunsa koko englanninkieliseen maailmaan, kyhäten kirjeitään kolmen vuoden ajan (1887—9) »Civil and Military Gazetteen» ja »Pioneeriin» (Allahabadissa). Nämäkin hän on ollut pakotettu toistamiseen lyöttämään rahaksi, 750 sivun laajuisena valikoimana («Merestä mereen» 1900). Alussa esitetään Intian merkillisempiä kaupunkeja, sitte ulottuu matkailu Taka-Intiaan, Kiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin, Tyynenmeren rannikolta aina Mark Twainin asunnolle Atlantin valtioissa. Satoisa oli myöskin retki boerisodan aikana Etelä-Afrikaan, missä kaksi muutakin huomattavaa kirjailijaa, Haggard ja Doyle, silloin ammenteli vereksiä aiheita. Erityinen lajiaan on kokoelma »Laivasto olemassa», muistiinpanoja kahdelta kanaalilaivaston retkeltä v. 1897.
Matkakirjailijana ei Kipling kai pyrikään niiden tasalle, joilla se on varsinaisena alanaan. Hän kulkee reportterina, koettaa tehdä tarkkoja havaintoja ja esittää niitä asiallisesti, panematta tyyliinkään huolta. Niillä on siksi tilapäinen luonne, että ansaitsevat lukemista vain sikäli kuin suurta kirjailijaa tahdotaan lähemmin tuntea. Mutta Kiplingin tuotannossa itse nämä matkat merkitsevät paljon. Hän on niillä ensinnäkin hankkinut kertomuksillensa mitä laajimman taustan, jolla hänen aiheittensa väritys saavuttaa erityistä tehoa; ei ole sitä englantilaista alusmaata, josta hän ei siten olisi saanut uusia piirteitä kertomuksillensa. Toisekseen ovat nämä retkeilyt laajentaneet hänen sisäistä näköpiiriänsä, luoneet hänen kansalaisluonteensa. Ollen kaikessa olennossaan käytännön mies, hän silmäilee eri alusmaita pelkästään englantilaisen hallinnon kannalta, ja siitä hänen imperialisminsa.
«Kamalan yön kaupunki» esittää Kiplingin runsashaaraisesta toiminnasta jo toisenkin piirteen. Sen pääosana on nimittäin »Smithin hallitus» niminen ylipainossarja hänen sanomalehdessään ilmestyneitä ensimäisiä kaunokirjallisia alkeita, alkuna intialaisille kertomuksille. Paljon vähäpätöisen ohessa on siinä monia reippaita ja leikillisiä kuvauksia ennustamassa tulevaa kertojaa — enimmäkseen Intian europalaisista upseeri- ja virkamiespiireistä sekä alkuasukasoloista, mutta yksi eläintarina on jo matkassa, samaten yksi kuvaus Etelä-Afrikan sotilasoloista ja pari halvan sotamiehen haastelua. Mutta parhaimmat tältä alalta möi nuori Kipling valikoimana europalaiselle kustantajalle ja kohosi yht’äkkiä maineeseen. Kokoelman vaatimattomana nimenä oli »Yksinkertaisia jutelmia ylängöiltä». 1) Pieniä kyhäyksiä ne vain olivatkin, mutta niissä avautui vielä hyvinkin uusi maailma ja niin eloisana, niin leppeällä sävyllä ja niin tarkalla havaintokyvyllä piirrettynä, että lukija tunsi näkevänsä ehdotonta tosielämää edessään uusiin puitteisiin sovitettuna.
Ensimäinen ei Kipling tosin silläkään alalla ole. Onhan Thackeray — Viktorian aikakauden suurmies — Kalkuttassa syntynyt ja varsinkin »Newcome-suku» nimisessä laajassa romaanissaan kuvannut Intiankin oloja, puhumattakaan pienemmistä, B. M. Crokerista y. m. Varakuninkaanmaan europalaisasutuksesta, etenkin upseerioloista, on yhtä ja toista ollut luettavana lordi Cliven ajoilta asti. Mutta Kiplingin kertomuksissa viehätti niiden puolueeton taiteellisuus, joka ei saarnannut minkään muun vakaumuksen puolesta kuin vihjauksen että »kohtuus on kaikessa paras». Toisekseen ne osottivat aivan erityistä asiaintuntemusta, jota paitsi alkuasukasten sielullinen elämä todellakin oli uutta — niin läheisiin tekemisiin näiden kanssa eivät muut olleet joutuneet. Ehdottomasti vaikuttavalla välittömyydellä hän ilmaisee yleisinhimillisyyden eri piirteitä milloin mihinkin uudenlaiseen kuoreen piiloutuneina.
Europalaisen sivistyksen taistelua tuon moniheimoisen maan rauhoittamisessa ja hallitsemisessa kuvailee Kipling lukuisissa kokoelmissaan syntyjä syviä myöten. Sotilaselämän eri vaiheet alkavat valmistuskoulusta asti (»Stalky & C:o» 1889), suruttomina jutelmina laitoksesta, jossa englantilaiset pojat saavat ensimäisen kasvatuksensa sotilasuraa varten. Ensimäiset koetukset maineen ja velvollisuuden ladulla, leirielämä ja taisteluretket, huoleton elostelu, iloinen toveriolo, urhojen kuolemaa halveksiva työ, upseeriklubi ja sotamieskasarmi kuvastuvat monissa kokoelmissa mitä moninaisimpina piirtelyinä tosielämästä. Kipling liikkuu kaikissa seurapiireissä kuin kotonaan, ja muodostaa itselleen erityisiä aiheryhmiä, joista tuon tuostakin luopi uusia toisintoja.
Muutamat näistä ryhmistä keskittyvät yhä palaavien samojen henkilöiden ympärille. Niitä ovat tottunut aviomiesten pauloittaja mrs. Hauksbee, jolla on paljon oikean ihmisenkin piirteitä, ja asianomainen aviopari, saaden heti ensimäisessä kokoelmassa puoli tusinaa kertomusta osallensa; tahi on päähenkilönä haukkamainen mrs. Reaver samaa lajia, ja kolmantena aliryhmänä taasen mitä erilaisimpia tyyppejä tuossa ainaisessa suhteessa: mies, vaimo ja toinen mies. Eräs kokoelma (»Deodarien joukossa») on kokonaan omistettu tälle teemalle! Kiplingin kertomuksissa on elämä Simlan hallintokaupungissa jokseenkin huomattavana puolena; ja osaltaan täytyy itse tästä elämästä löytää luonnollinen syy siihen, että hän viehättyy niin loppumattomasti käsittelemään tätä yhtä suhdetta. Myöntää täytyy, että hän osaa pidellä sitä mestarillisesti, tarkalla psykologialla, aina uusia muotoja löytäen ja terveen ihmisen selvällä tavalla osottaen miten inhimillistä on hairahtuminen ja — miten poikkeaminen velvollisuuden polulta käy tuhoon. Hän ei tunge opetuksiansa lukijaan, vaan kertoo tosielämää, joka itsestään jättää johtopäätökset näkyviin. Samalla sovittavalla ja terveellä tavalla hän luopi kuvia kaikista europalaiselämän varjopuolista, »syvyyksiä» myöten. Hänellä ei löydy ehdotonta konnaa kuten Dickensin Bill Sikes eikä liassakin enkelinä esiintyvää ihanneolentoa kuten Nancy, kaikkein vähimmin yhteen liittyneinä: »Badalia Herodsfootin ansioluettelo» (»Monta keksintöä»-kokoelmassa) onkin ikäänkuin nimenomaan kirjotettu Dickensin vastapainoksi.
Parhainna ilmenee tämä Kiplingin leppeä realismi sellaisissa ryhmäaiheissa, joihin hän itse on todella sydämestään kiintynyt. Sotilaskuvauksista liittyy suurin osa oivalliseen toveruskolmikkoon, jona ovat jalomielinen, sukkela ja hurjapää irlantilainen Mulvaney, hidas ja jättiläsmäinen yorkshirelainen Learoyd ja suora, mutta silti koirankurinen Ortheris, kolme halpaa sotamiestä riveistä. Nämä kumppanukset eivät monessakaan suhteessa ole esikuviksi kelpaavia, mutta he ovat uljasta, miehekästä ja iloista väkeä, jolla on omat kelpo periaatteensakin. Jo ensimäisestä kokoelmasta alkaen käsittelee Kipling heitä ja heidän ympäristöään oivalla huumorilla, jolle ei alaltaan löydy vertoja; seikkailuja sekä kovia että kepeitä, urotöitä ja koirankoukkuja toinen toistaan vilkkaammin kerrottuina liittyy näihin nimiin, kunnes nuo miekkoset kuvastuvat englantilaiselle yleisölle ihka elävinä yksilöinä. Kokoelma «Kolme sotamiestä» (1889) käsittelee heitä yksinomaan. Näissä kuvauksissa uhkuu Kiplingin syvää tunteellisuutta ja huikeata hilpeyttä eheimmillään. On mahdoton antaa käsitystäkään siitä aiheiden kirjavuudesta ja kertomistavan eloisuudesta, mitä nämä sotilastarinat tarjoavat; niiden välittömyyttä vielä lisää puhekielen murre. Siten Kipling tässäkin löytää oman käsittelytavan ja uuden maaperän sellaisella alalla, jolla toiset ovat jo esikuvan luoneet; että Charles Leverin irlantilaiset rakunat ovat hänen mielessään, sen kyllä selvästi näkee.
Vähimmin luulisi Kiplingillä olevan edeltäjiä alkuasukaskuvauksissa, koska hän on sen maailman ensimäinen varsinainen tuntija. Mutta enemmän on siinäkin uutta tapa ja olosuhteet, vaan ei varsinainen sisältö. Monet oivalliset kertomukset tosin ovat ilmeisesti elettyjä ja toisinaan aiheeltaan aivan harvinaisia. Niissä ihmeellisellä tavalla kuvastuu vuosituhansia erillään versoneen sivistyksen ja outojen olojen erikoinen käsityskanta ja maailmankatsomus sekä satumainen henki. Mutta taitavasti uuteen asuun puetut, uuteen ympäristöön asetetut, useasti kertojan omina sanoina käsitellyt vanhat aiheet sujuvat jokseenkin yhtä luontevasti. Hindu Durga Dass valittelee kovia kohlujansa, joita roistomaisen kaksoisveljen Ram Dassin yhdennäköisyys on tuottanut (»Kaksoiset», »Mustaa ja valkeaa»-kokoelmassa), lukijan heti tuntemattakaan Shakespearen muodostelmaa Plautuksen »Menechmeista». Ikäkulu hindu-ukko kertoo tulva-aikana sateessa kärsimättömänä virran laskeutumista odottelevalle sahibille Heron ja Leanderin tarinan uutena etäisenä painoksena (»Tulva-aikana» samassa kokoelmassa). »Morrowbie Jukesin merkillinen ratsastus» eräässä toisessa kokoelmassa on hyvänlainen miedonnettu muunnos Flaubertin »Salambossa» kuvaillusta kuolemanlaaksosta, josta palkkasoturien legionat turhaan yrittivät aina sortuvia hietaseinämiä myöten kavuta ylös. »Kahdessakolmatta» on nimeltään kertomus, joka esim. Nemirovitsh-Dantshenkolla esiintyy samana: kaivoksen sorruttua löytää vanhin, sokea kaivosmies vanhojen muistojen perusteella tien kaikkien pelastukseksi, Kiplingillä tietysti vain on pelastuvien joukossa myöskin ukon nuoren vaimon rakastaja. Varsinkin viime vuosinansa on Kiplingin täytynyt tätä keinoa käyttää välittömien vaikutusten ehtyessä.
Kiplingistä oli aivan äkkiä koitunut englantilaisen maailman enin luettu kirjailija, jota kilvan käännettiin muillekin sivistyskielille. Käytännöllisenä miehenä hän osasi ottaa teoksistaan hintaa riittämään asti (hän saa jokaisesta lyhyemmästä kertomuksestaan keskimäärin 25,000 mk.), mutta kustantajat ja epälukuiset aikakauslehdet ahdistivat nuorta kykyä vain yhä tuimemmin. Tämä ei voinut johtaa muuhun kuin liikatuotantoon; jokainen kynänpärske kelpasi aikakauslehden kuvittajalle ja ylipainoksena kustantajalle, ja jokainen hetki oli työhön käytettävä. Kipling kävi nyt yrittelemään voimiansa omien aikalaistensa käyttelemillä muodoilla. Paljaalla mainitsemisella voimme sivuuttaa hänet romaanikirjailijana Englannin suuren suosikin Hall Cainen vanavedessä — v. 1901 ne kokeet ilmestyivät, »Valon kadotessa» (rouva Aino Malmbergin suomentama 1900) ja »Elämän estekilpailu», jota yhä heikompana seurasi Wolcott Balestierin kanssa kyhätty »Naulahka» — minkä yrittelyn alkuna oli v. 1890 pelkiksi vuoropuheluiksi sovitettu pitempi kuvaus Simlan seuraelämästä, »Gadsbyn pariskunta», jossa sekä leikki että surumielisyys ja värisyttävän syvä tunne omituisen asun ohella on mieltä viehättämässä, mutta joka kuitenkin päättyy verrattain tyhjästi. Romaanikirjailijaa ei Kiplingistä koskaan tule, mutta kertojana hänellä on yksi huomattavimpia alojaan ja siinä hän enimmin on ympäristönsä lapsi.
Englannin nykypolven kertojain sietäisi saada erityinen esityksensä; tässä voimme vain muutamia ääriviivoja mainita. Alkuperäinen kirjallisuus potee Englannissa taantumiskautta. Draama on joutunut aivan hunningolle. Romaanikirjailijoista kuuluu Meredith menneeseen polveen, samoin runoilijoista Swinburne; edellisen laakereita on yrittänyt tavotella Hall Caine; poeta laureatuksena on suuruus, jonka nimeä ei maansa ulkopuolella mainita, — Austen, uusista miehistä kait englantilaisten silmissä etevin. Mutta lyhyt «jännittävä» kertomus on kohonnut erinomaiseen vauhtiin; vanhaa kertojapolvea edustaa enää Thomas Hardy. Kuvallisten kaunokirjallisten aikakauslehtien on onnistunut vallata yleisönmaku ja yhä suuremmassa määrässä tunkea muuta kirjallisuutta tieltään ; sanomalehdet ovat seuranneet esimerkkiä. Täten tulee tarpeelliseksi suuri määrä jännittäviin kohtiin katkaistavia jatkoromaaneja (Doyle, H. Rider Haggard, Max Pemberton, Walter Besant, H. G. Wells y. m.) ja suppeita, jollakin oudolla piirteellä yleisön mieltä kiinnittäviä kertomuksia. A. Conan Doyle johtaa salapoliisikirjailijain suunnatonta liutaa, W. W. Jacobs piirtelee ehtymättömiä kaskuja kipparielämästä, ei kovinkaan taiteellisia, mutta pirteällä huumorilla elvytettyjä. Hugh Conway etsii sielullisia ongelmia, mieluummin aavemaailmasta. F. Anstey, sukupolven vanhin humoristi, käsittelee metamorfoseja, pitelee haamuja kuin aivan arkiaikaisia ilmiöitä ja suolailee aina outoja keksintöjänsä kirpeällä ivalla. H. G. Wells — jättääksemme pienemmät miehet ihan mainitsematta — liikkuu kaikkien ongelmien alalla, mitä uudet keksinnöt, abstraktit tieteet ja inhimillinen mielikuvitus voivat loihtia esille. Ja häntä kaikkein lähinnä on Kipling siitä asti kun Europaan asettui.
Yleensäkin ovat nuo kirjailijat herkät ottamaan vaikutuksia toisiltaan. Yleisön maku on niin kiintynyt määrätyille aloille, ettei omintakeisuus enää pysty paljoa muuta tehtävää löytämään kuin muodon etsimisen. Nainen surmaa kelvottoman aviomiehensä ja menettää hallusinatsionina ilmestyvän miehensä haamun johdosta järkensä (Conway, »Kuolleen miehen kasvot»); europalainen surmaa afrikalaisen villin ja jatko on sama (Wells, »Pollock ja porromies»); tahi hylkää rakastajattarensa, joka kuolee, ja seuraus on tuo tuttu (Kipling, »Aaveellinen kantotuoli»); tahi riitautuu kaksi tiedemiestä niin tulisesti, että toinen kuolee ja jälleen pimittää hallusinatsioni toiselta järjen (Wells, »Perhonen»). Sielut vaihtavat ruumiita keskenään: isä ja poika (Anstey, «Vaihtuneet osat»), rakastava pari (Conway, »Paul Vargas»), kuoleva ukko ja nuori terve mies (Wells, »Edesmennyt hra Elvesham»), sielutieteellinen kokeilija ja ilkeä henki (Wells, »Varastettu ruumis»), manalle muuttanut runoilija Keats ja keuhkotautinen farmaseutti (Kipling, »Langaton»). Tällaista luetteloa olisi turha jatkaa; ylläolevat muutamat toisinnot jo ilmaisevat, miten mahdotonta olisi myöntää kenellekään noista kertojista omintakeisuutta aiheissaan. Kukin työskentelee yhteismaalla omine työkaluineen.
Kiplingin ansiota on näillä aloilla edelleenkin oivallisella taiteellisella aistilla valittu ympäristö, ehdoton todellisuuden tavottelu ja sydämellinen sävy; hän ei yksistänsä jännitä ja leikkisyydellä viehätä, vaan kahlehtii lukijan myötätunnon kuvattaviensa puolelle. Kun Wells kertoo merimiehestä, josta koituu villien epäjumala, niin on viehätyksenä olosuhteiden eriskummallisuus: sukelluspuvussa laivanraadon aarteita tutkiva matruusi huomaa yläpuolellaan odottelevasta veneestä tippuvan toveriensa ruumiita; villit ovat tehneet hyökkäyksen ja hän on suljettuna meren syvyyksiin; miten hän sieltä kävelee rantaan meren jumalana ja saa mahdottomassa asussaaan kestää troopillisia kuukausia, se kerrotaan kylläkin eloisasti, mutta itse päähenkilö on vain sattumalta saanut merkityksensä eikä laisinkaan esiinny yksilöllisillä ansioilla. Toisin Kiplingin »Mies joka pyrki kuninkaaksi»: tekijä asettuu suoranaisiin väleihin kahden merkillisen kulkurin kanssa, joilla kaikista puutteellisuuksistaan huolimatta on kipinä sankaria rinnassaan ja jotka lähtevät perustamaan kuningaskuntaa; sen he tekevätkin, ja taistelevat sekä oman kehityksensä että ympäristönsä mahdottomia edellytyksiä vastaan miehuudella, joka saa lukijan värähtelemään heidän järisyttävän suuremmoista loppuansa. Mestareita ovat sekä Wells että Kipling, parhaimmillaan ollessaan, esittämään outoja olosuhteita ja hämmästyttäviä tapauksia; mutta Wells harvoin edes yrittääkään piirtää henkilöitänsä eläviksi yksilöiksi, vaan kohdistaa päähuomionsa itse tapauksiin.
Eräällä englantilaisten tuottoisimmalla alalla on Kipling siten varsin ilmeisesti Wellsistä edellä, joskin Wells on siinä ahkerampi ja kuvitusrikkaampi: salaperäisten sielullisten ilmiöiden. Näkymättömästä maailmasta ovat Wellsin useimmat aiheet, mutta esitettyinä aivan jokapäiväisillä henkilöillä; pääasiana on silloin kuvattava ala itse. Kivuloinen asianajaja joutuu unessa jatkuvasti elämään tulevaisuuden elämää, ja huomio kohdistuu ilmalaivojen sotaan (Wells, »Unelma Armageddonista»); mutta kun Kiplingillä nuori poika ja tyttö joutuu yhteiseen, lohdulliseen unimaailmaan, niin tämä muodostelee heidän koko arkielämänsä ja luo heistä yksilöitä, joihin jokainen kiintyy koko sielullaan ja joiden rakkaustarina on piirretty verrattomalla hienoudella (»Risupoika»). Samaten on »Maailman oivallisin juttu» (»Monta keksintöä») ylen vaikuttaviin puitteisiin piirretty kuva nuorukaisesta, jonka sielussa kajahtelee muistelmia edellisten elämäkausien ajalta, katkelmina, joita kertoja saa vain hetken käyttää, kunnes maailman aineellinen hyörinä nuo kuvat häätää.
Edelläolevasta saa ehkä hiukan käsitystä Kiplingin merkillisestä tuotteliaisuudesta kertomusten kyhääjänä. Mutta sillä alalla hän on pahasti kompastellutkin, ja saanut ansaittua moitetta osakseen. Liikatuotanto ja pakko etsiä aina uusia aloja on aiheuttanut hankalia vertailuja muihin. Hän on yritellyt humoreskeja kotoisista oloista, kuvauksia merimieselämästä, kertomuksia Etelä-Afrikan sodasta, mutta niissä liiaksi ilmenee väkinäisyyttä, ja toiset käsittelevät niitä aloja luontevammin ominaan. Etelä-Afrikalaiset kertomukset ovat suotta kaunokirjalliseen muotoon yritettyjä jingoartikkeleita. Merimieselämästä saadut aiheet perustuvat muistiinpanoihin sotalaivoilla, mutta ovat yleensä todellakin pintapuolisesti käsiteltyjä ja sangen vähässä määrässä todellisia, vaikka hän niissäkin koettaa sotamieskolmikkonsa jäljittelyksi muodostaa yhä uusiintuvaa kertojaryhmää. Kotoisista oloista piirretyt humoreskit saavat sävynsä niiden aikakauslehtien laadusta, joihin ovat kyhätyt.
Mutta ei ihmekään, että mitä uutterimman työn lomassa esiintyy tekijällensä arvottomia yrittelyjä. Ne alkavat 1890-luvun alusta. Mainittuun aikaan kuitenkin ilmestyi Kiplingiltä kertomuskokoelmain ja romaanien lisäksi suuri määrä runoutta ja nuorisokirjallisuutta. Nyt on häneltä jo kolme laajaa runokokoelmaa ja puoli tusinaa nuorisokirjaa. Edellä olemme käsitelleet Kiplingin lyhyitä kertomuksia ja maininneet hänen romaaninsa; samassa yhteydessä emme ole löytänet hänelle tilaa runoilijana, nuorison kirjailijana ja imperialismin edustajana, sillä niitä piirteitä ei voi muutamin sanoin määritellä. Neljänkymmenenyhden vuoden iässä on Kipling tosiaan täyteen työhön uhrannut kaksi vuosikymmentä.
1) Osittain ja muista kokoelmista lisäillen suomentanutrouva Aino Malmberg (»Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista» 1903).
V. Hämeen-Anttila
Aika 21/1907.
