Mikset tule talvi.
Kun tulisi talvi!
Loppuisivat nämät syksyiset pimeät ja mustat illat muuttuisivat.
Ne synkistävät elämäni, tuo harmajan veltto taivas ja alastoman luonnon kuolleet kukat ...
Tulisi talvi, tuiskuisi lunta, peittäisi vaivaiset vainiot ja paunikot tasoittaisi!
Illat kirkastuisivat, taivaan silmät alkaisivat säihkyä ja revontulet valaisisivat pimeitä iltoja!
Alakuloinen on mieleni ja tyhjä sydämeni. Ei mieli mistään innostu, ei sydän mistään sykähdä ... Entinen elämä kulkee sielun silmäin sivu tuttuna ja yksitoikkoisena, yhtä harmajana kuin taivas, yhtä alastomana kuin niitetty vainio. Puhdistusta ja uudistusta tarvitsisi saada, virkeyttä ja verestä voimaa.
Sillä tämä on niin lannistavaa, surullista ja synkkää tämä kesän kuoleman loppu ... on varsinkin iltaisin, jolloin ajatukset pyrkivät alakuloisuuteen. On kuin olisi syksyllä oma tumma haltijattarensa, joka hiipii kiusottelemaan istuen harmaana haamuna yksinäisen miehen pöydän päässä... Se kertoo vaan kuolemasta ja surullisista elämän hetkistä, pitkistä illoista ja pimeistä öistä. Ei lohdun sanaa hän sano, ei hymyyn mene hänen veden väriset huulensa eikä kirkastu hänen samea silmänsä ...
Hän kertoo vielä tarinan kullastani, joka kaukana on ja ilossa elää. Ei sano enään minua muistavan eikä onneamme kaipaavan ...
Mutta hän ei mene eikä pakene, vaan jahkasee tuota samaa surullista tarinaa, tarinaa onneni kesäisiltä päiviltä!
Mutta tuleepa talvi, puree pakkanen ja lumi peittää harmaan kauhtanasi, ampuu kylmä taivaan silmiltä peitteen pois ja välähtää kirkas, kipenöitsevä talven viuhka vaarain takaa, helisee ilma kylmyyttään ja riemusta paukkuvat järvien jäät!
Silloin ainakin katoat synkkäsyksyn noita...
Ja raitis riemu rintani täyttää, sykähtää sydän ilosta ja metsätie viehättää.
Joudu, tule talvi!
Väinö Kataja.
Helsingin kaiku 42/1907.
