Talviyön taivas.
On sydäntalven pakkasyö.
Pohjolani on pimeässä, raukka maani kuin ikuisessa yössä. Ei aamun vinkka näyttäytyä ehdi ennen kuin illan hämy vaippansa levittää.
Mutta öinen taivas on kumma ja loistava ja tähtien hyppelyt niin komean vilkkaat, kun kipenöitsevät taivaanrannat ja maat ja vaarat ja erämaan suuret salot salaisesti pakkasen käsissä huokailevat.
Tämä latu, jota hiihdän, tuopi kaukaa metsäjärven rannalta, saivovedestään kuuluisan Vilkkajäroen rannalta ja viepi rantamaille, leveän joen asutuille loiville törmille.
Olen minä tätä taivalta ennenkin hiihtänyt, olen kevätaamuina hankiaisten aikana, olen polkua pitkin jalan kulkenut kesäöinä, joina päivä ei laske ja kaiken yötä linnut laulavat ... mutta en minä muista koskaan nähneeni taivasta näin outona ja omituisena, näin synkkänä ja samalla mahtavana...
Sillä kun latuni nousee korkean Jäivaaran lakeen, josta suuri, synkkä erämaa leviää kaikille haaroille, leimahtaa äkkiä kellertävä valo kaukana tapin taivaan rannalla ja äsken tumma taivaan laki rupeaa kuin kipenöitsemään. la kellertävä, välkkyvä valo laajenee, sytyttää toisia etempänä ja likempänä, tuli ajelee tulta, valovirrat vyöryvät poikki ja pitkin taivaan kantta... Kuuluu kuin sähinää, salaperäistä kuisketta ilmassa ja koko vaara paistaa kuin kuutamon valossa. —Taivaan valkeat palavat ja valaisevat pimeää maata talviyönä. —
Vaikka se on noin rajua tuo revontulten liekki ja vaikka se pääsi päällä syttyy ja sammuu ja vaikka näyttää niin, että tuolla aukenee taivas ...niin ei sydän rajusti syki, ei mieli villinä vierittele, vaan aavistelevasti tuntee sielu suuruuden voiman ja avaruuden äärettömyyden... On sentään kaunis mun maani taivas silloinkin, kun muu maailma pimeässä luulee olevamme.
Ja keveästi luistaa suksi alas Jäivaaran rinnettä, alas laajalle suolle, jonka toisesta laidasta taas kohoaa Ahmavaaran jyrkkä kukkula, jonka huipulla Lapin kylä ennen on ollut.
Väinö Kataja.
Helsingin kaiku 2/1905.
