Eric Hultman - Jano


Jano.

Kirj. Eric Hultman.






TIEDÄTTEKÖ mitä jano on? Todellinen jano, joka syntyy troopillisen ilmanalan polttavan auringon alla lämpömittarin osoittaessa  + 50 °C. varjossa? Silloin tiedätte myöskin, että päivä ilman vettä vaivaloisten retkien aikana varjottomilla seuduilla, saattaa kiihoittaa teidät melkeinpä raivoon, ennenkun ilta suo teille hieman viileyttä.

Sellainen jano ei sammu pitkällä grogilla eikä olutpuolikkaalla, vaan tarvitaan siihen useita litroja vettä.

Te juotte siksi, kunnes vesi virtaa kaikista huokosistanne, hengästyksissänne huohotatte te hetken, jonka jälestä te juotte uudelleen ja uudelleen — ja yhä uudelleen.

Jos sitäpaitse olette kulkenut harhaan — joutunut eksyksiin! — Australiassa sanotaan sitä „bushediksi”.

Usein luistavat kaupunkilaisten silmät sanomalehtiuutisten yli, joiden otsakkeina on: „Eksynyt viidakkoon”, „Janoon kuollut” j. n. e.

Lukijat sanovat mahdollisesti: oi tuotakin onnetonta, ja lukevat edelleen silavanhinnan kohoamisesta, pörssinoteeranksista ja muista sellaisista asioista, huolehtimatta lainkaan tuntemattomista John Brownista ja Fred Jonesista, jotka mahdollisesti jälkeenjääneiden omaisten ja ystävien lukuun on lehdessä mainittu kuolleina.

Mutta ainoastaan oikea bushmani, joka itse jonkun kerran on ollut menehtyä tällaisella tavalla janoon tai nälkään, käsittää mitä tuollainen loppu oikeastaan on ja kuinka paljon kauhua siihen sisältyy.

Sillätavalla hukkuneista löydetään ja tunnetaan ainoastaan aniharva, sillä bushmani on nomaadi eivätkä hänen tiensä aina ole Herran teitä, vaan kulkee hän minne sattuu, eikä kukaan kaipaa häntä, vaikkakin hän jää matkoilleen ja vaelluksilleen.

Luonnollisesti koetetaan kuitenkin auttaa sitä, jonka tiedetään joutuneen eksyksiin.

Muuan vanha kullankaivaja „Charlie Seagreen”, joka noin parikymmentä vuotta takaperin oli siirtynyt jostakin pohjoismaista Australiaan ja joka oli otaksuttavasti viihtynyt huonosti Kalle Sjögrenin nimellä, lähti eräänä päivänä Mosquito Creekiltä etsimään hevosiaan.

Kolme päivää kului eikä hänestä kuulunut mitään, mutta hevoset eivät ole aina helposti löydettävissä, niinkuin bushmanit hyvin tietävät. Sen vuoksi ei kukaan ollut levoton hänen viivästymisensä takia.

Neljäntenä päivänä pidimme neuvottelun, ja kun kuiva vuodenaika oli jo kutakuinkin pitkälle kulunut ja kun joet ja laguunit kuumuuden vuoksi olivat melkein kaikkialla kuivuneet, otimme me mukaamme pari vesisäkkiä ja alkuasukasvainuujan „Lordi Byronin” ja ratsastimme Seagreeniä etsimään.

Vasta iltapäivällä onnistui lordi Byron löytämään kadonneen jäljet kuivuneen joen pohjalta, josta hän ilmeisesti ilman tulosta oli etsinyt vettä.

Viisi penikulmaa alempana kääntyivät jäljet joelta suorassa kulmassa vuorille päin.

En voi käsittää kuinka puolivilli alkuasukas saattoi kovalla ja kivisellä maalla havaita merkkejä, jotka osoittivat, että mies oli siitä kulkenut. Me muut emme nähneet mitään sen tapaista.

Muutamia katkenneita, kuivia heinänkorsia siellä ja täällä, joku pieni kivi, joka oli liikahtanut paikaltaan, siinä kaikki jäljet, joita saattoi seurata; mutta vartalo etukumarassa ja silmät tuikeasti iskettyinä maankamaraan johti hän matkaamme — mäkiä ylös ja alas, läpi kivirikkojen ja ympäri vuorenhuippujen — kunnes ilta pimeni ja meidän oli asettauduttava yölevolle.

Hevosille annettiin hieman vettä varastostamme ja ne kytkettiin liekaan, jotta ne olisivat käsillä seuraavana päivänä aamunkoitteessa.

Jo ennen päivän valkenemista seuraavana aamuna murkinoimme me ja tyhjensimme vesivarastomme viimeiseen pisaraan, ja heti kun saatoimme nähdä, jatkoimme me etsiskelyämme. Mutta eräällä alastomalla vuoritasangolla hukkasi lordi Byronkin kaikki jäljen merkit.

Kun olimme seuranneet vuorenharjannetta muutamia penikulmia, alkoi meitä itseämmekin vaivata jano, ja lordi Byron, joka lakkaamatta oli etsinyt jälkiä sekä kovista että pehmeistä kohdista, nousi satulaansa ja ehdotti, että koettaisimme «poimia« jäljet laaksosta harjun alapuolella.

Siellä laskeusimme satuloistamme voidaksemme paremmin tarkastaa maankamaraa. Kukin lähti omaan suuntaansa ja tunnin kuluttua oli meidän määrä yhtyä lähtökohdassamme.

Aurinko lähetti kohtisuoraan hehkuvan kuumia säteitään ja varjellaksemme itseämme auringonpistolta kiinnitimme hattuihimme kumipuun lehtiä.

Mustan toverimme kaikuva „Coo-ee” -huuto johti meidät siihen suuntaan, jossa hän toimitti etsiskelyään. Heikko tuulenhenkäys oli alkanut kulkea pitkin heinäaavikkoa ja avoimet sieramet tuulensuuntaan käännettynä ahmi lordi Byron lämmintä ilmaa.

— Mitä huomaat, Byron? kysyimme me.

— Smoke sit down — on savua — lausui musta toverimme osoittaen sormellaan muutamia „she-tammia”, jotka kasvoivat puolen penikulman matkalla meistä.

Meidän huonommin kehittyneet hajuaistimme eivät voineet havaita mitään savunhajua, mutta me luotimme oppaaseemme ja ratsastimme hiljaa hänen jälessään — hevoset alkoivat väsyä kuumuuden ja janon vaikutuksesta.

En voinut olla miettimättä, kuinka Seagrcenin kokemuksella varustettu vanha bushmani saattoi saada sellaisen hassun päähänpiston, että hän oli lähtenyt etsimään hevosiaan seudulta, josta täydelleen puuttui sekä vettä että ruohoa. Hän oli joko tullut janosta hulluksi, saanut auringonpiston, tai sitten oli hän pel-kän epätoivon vallassa maleksinut eteenpäin, ollenkaan ajattelematta minne meni ja minne joutui.

Kun olimme saapuneet puiden luokse niin huomasimme, että ne kasvoivat kapean joen rannalla, jonka kuivassa hiekkaisessa pohjassa näimme kadonneen miehen jälkiä ja muitakin selviä merkkejä hänestä. Erään kaatuneen kumipuun tyveen oli hän sytyttänyt tulen ja tuli oli jo ennättänyt kuluttaa loppuun melkein koko puun. Seagreen oli ilmeisesti tässä levännyt, mutta ei viime yönä eikä sen edellisenäkään, se näkyi tulesta ja tuhasta.

Erinäiset kohdat joen pohjassa, joissa epätoivoinen mies oli käsin kaivanut hiekkaa, turhaan etsien vettä, antoivat meille käsityksen niistä tuskista, joita hän oli kärsinyt ja kärsi otaksuttavasti edelleenkin, jos hän vielä nimittäin oli elävien joukossa.

Mutta ennen pitkää olimme me samassa kadotuksessa! — Puolentoista päivän matkalla Mosquito Creekiltä ja ilman vettä.

Myönnän kernaasti, ettei ainoastaan velvollisuus etsiä kadonnutta ollut ainoa vaikutin, joka pakotti meitä seuraamaan hänen jälkiään, vaan sekoittui siihen toivo löytää aikaisemmin vettä siitä suunnasta kuin kaukana olevasta leiripaikastamme.

Parin penikulman matkalla alempana näytti jälleen pari kohtaa, kuinka kuolemaan tuomittu vanhus oli pettynyt toiveissaan löytää muutamia vesipisaroja, voidakseen niillä muutamaksi hetkeksi torjua janokuoleman luotaan.

„Älä usko sitä, joka huutaa kuolemaa vapauttajakseen! Voit lyödä vetoa tuhat yhtä vastaan, että hän valhettelee”.

Kaivoimme hänen alottamaansa kuoppaa läkkiastioillamme, kaivoimme puhki hiekkakerroksen, mutta sen alla oleva liuskakivipohja oli yhtä kuiva kuin pölyävä hiekkakin. Sitten avasimme kirveellä Melaleuca saligna-nimisen puun tyvessä olevan pahkan ja saimme siitä noin puoli litraa vettä, mutta se oli niin suolaista ja kitkerää, ettemme voineet sitä nauttia.

Aurinko laski länteen — suurena, punaisena ja pallomaisena — ja näytti nauravan meille pilkkanaurua, ennenkun katosi näkyvistämme näköpiirin taakse, ja vähäistä myöhemmin tuikki miljonia tähtiä neljän ratsastajan yläpuolella, jotka tylsinä ja välinpitämättöminä antoivat hevostensa astua alas pitkin kuivaa, hiekkaista joenpohjaa. Kengättömien hevosten raskas astunta oli ainoa ääni, joka kuului hiljaisessa yössä.

Muistui selvästi mieleeni kuinka monta kertaa — Georgetownin kilpa-ajoissa — kuukautta aikaisemmin — olin kieltäytynyt „ottamasta kulauksen”.

Olinkohan silloin oikein viisas? ajattelin itsekseni. Kuinka saattaa ihminen kieltäytyä juomasta suurta lasillista vaahtoavaa olutta!

— Halloo! Mitä siellä?

Hevoset pysähtyvät äkkiä ja musta iguana, suuri kuin nuori krokotiili, keinuttaa kömpelön matelijaruumiinsa hiekkakuopasta ja kätkeytyy joen partaalla olevan juurakon alle.

Menemme lähemmäksi tarkastamaan hiekalla loikovaa tummaa esinettä.

Edessämme makaa vanha kullankaivaja Charlie Seagreen, joka vihdoin oli löytänyt, mitä hän oli etsinyt. Hänen päänsä riippuu reunan yli kuopassa ja hänen nyrkkiin puristetut kätensä ovat työnnetyt ranteita myöten kosteaan hiekkaan.

Apu on kuitenkin tullut liian myöhään. Me emme tarvitse lordi Byronin herkkää hajuaistia havaitaksemme, että mies on ollut kuolleena lähes pari vuorokautta.

Muutaman sylen matkalta löysimme runsaasti vettä sekä itsellemme että hevosillemme. Sitäpaitse kasvoi joen partaalla runsaasti karkeata ruohoa, jotta ne saivat sammuttaa pahimman nälkänsä.

Meiltä puuttui tarpeelliset työaseet kaivaaksemme vainajalle haudan, mutta me sytytimme suuren nuotion ja poltimme ruumiin, joten se säilyi iguanoilta ja dingoilta.

Metrin paksuiseen kumipuuhun piirsin Seagreenin nimen, kotipaikan ja kuolinvuoden.

Sen jälestä joimme vielä vettä ja laitoimme itsellemme teetä.






Jokamiehen viikkolehti 7/1912.