Hector Malot - Koditon


Koditon

Kirjoittanut Hector Malot

Suomentanut Teuvo Pakkala



I luku

Minä olin löytölapsi. Vaan olin jo kahdeksan vuotias, kun vielä olin siinä luulossa, että minulla, niin kuin muillakin lapsilla, oli äiti, ja äitinäni pidin Barberinin muoria. Sillä aina kun itkin, hän sulki minut syliinsä ja hyvitellen keinutteli minua, kunnes kyyneleeni kuivuivat. Sitä kertaa en mennyt nukkumaan, ettei hän tullut minua suutelemaan. Ja kun joulukuun lumiset tuulet pyryttivät akkunat valkoisiksi, niin hän palelevia käsiäni ja jalkojani hieroi lämpöisillä käsillään. Kun kesäisin ollessani paimentamassa lehmäämme, minut yllätti rankkasade, tien laitamilla tai kankaalla, niin hän kiiruhti minua vastaan ja suojasi minut hameellaan, käärien sen hartioilleni. Ja aina hän minulle puheli ja minua katseli ja hyväili ja nuhteli niin lempeästi. Vaan kuulkaahan, miten sain tietää, että hän ei ollutkaan äitini.

Kylä, jossa asuimme, oli nimeltään Chavanon, ja se on keskisen Ranskan köyhimpiä seutuja. Kaikkialla vain laajoja kanervanummia ja korkeita kankaita joilla tuimat tuulet pieksävät käyräoksaisia vaivaispuita, joita haapsottaa siellä täällä. Oikeita puita ei näe kuin laaksoissa jokien ahteilla, missä jokivarrella on kapeita hedelmällisiä maakaistaleita. Siellä kasvaa suuria kastanjoita ja tanakoita tammia. Muutamassa tällaisessa laaksossa, virtavan puron varrella, oli talo, jossa olen viettänyt lapsuuteni ensimmäiset vuodet. — Kahdeksanteen ikävuoteeni saakka en ollut koskaan nähnyt talon isäntää. Tämä nimittäin oli kivityöntekijä ja, niin kuin useimmat tämän seudun miehistä, oli työnansioilla Parisissa. Eikä hän ollut käynyt kotonaan koko minun muistini aikana. Hän vain lähetti silloin tällöin jonkun kotia palaavan toverinsa mukana tietoja: ”Miehenne on terveenä, työ käy hyvin, ja hän lähetti nämät rahat teille.”

Siinä hänen terveisensä. Ja Barberinin muori oli hyvin tyytyväinen näihin tietoihin. Heidän välinsä eivät olleet huonot, eikä siis huono sopu ollut syynä siihen, että Barberin näin kauan viipyi poissa kotoaan. Vaan työ pidätti häntä siellä, sillä hän aikoi koota rahoja vanhojen päiväin varaksi, josta voisi elellä vaimonsa kanssa huolettomia päiviä kun ei enään kykene työhön.

Muutamana marraskuun päivänä illan suussa, ollessani puita pilkkomassa, tuli eräs mies ja pysähtyi veräjälle, jonka yli katseli minua, ja kysyi, asuiko tässä Barberinin muori. Käskin hänen käydä taloon. Hän työnsi veräjän auki, joka vinkui saranoissaan, ja sitten hän verkalleen asteli talolle. Miehen vaatteet olivat yltäpäätä murassa, joka oli osaksi kuivunut, vaan vielä osaksi tuoretta, niin että hän näytti pitkät ajat kulkeneen lokaisia teitä. ”Terveisiä Parisista”, sanoi hän.

Nuo yksinkertaiset sanat olin kuullut jo monastikin, vaan minusta niissä oli nyt eri ääni kuin ennen, jolloin aina jatkona oli: ”Miehenne on terveenä ja työ sujuu hyvin.”

”Hyvä Jumala”, Barberinin muori huudahti kädet ristissä. ”Jeromen varmaan on käynyt huonosti!”

”Niin on, vaan ei ole toki syytä noin säikähtyäksenne. Miehenne on loukkautunut, se on tosi, vaan ei hän kuollut ole. Kuitenkin hän jäänee raajarikoksi ijäkseen. Tätä nykyä hän on sairaalassa, jossa minäkin olin. Olimme siellä vierustovereita, ja kun lähdin kotia, niin hän pyysi minua sivumennessäni pistäytymään tänne kertomaan, miten asiat ovat.”

Barberinin muori pyysi miestä illalliselle, saadakseen kuulla enemmin asiasta, ja käski yöksikin jäämään, kun oli jo pimeä tulossa, ja tiet huonot ja susiakin puhuttiin olevan liikkeellä. Mies istui uuninloukkoon ja kertoi meille, miten Barberin oli ollut musertua telineiden alle, jotka olivat kaatuneet, ja kun oli todistettu, että hän suotta oli ollut sillä paikalla, niin rakennuttaja kieltäytyi maksamasta vahingonkorvausta. ”Ei ole onnea Barberinilla”, sanoi mies. ”Joku muu veitikka olisi tapaturmaa onnekseen käyttänyt, hankkinut siten itselleen eläkkeen ijäkseen, vaan miehenne ei saa mitään.” Ja kuivatessaan vaatteitaan, jotka siinä muran kuivuessa jäykistyivät, hän hoki ehtimiseen: ”ei ollut onnea”, ja sillä äänellä kuin hän puolestaan olisi mielelläänkin ruvennut raajarikoksi, kun vain olisi saanut eläkkeen. ”Minä olen kuitenkin neuvonut häntä nostamaan oikeusjutun”, sanoi mies lopuksi.

”Vaan siitä on kuluja”, Barberinin muori sanoi.

”Onpa vainen, vaan jos sattuisi voittamaan!”

Barberinin muori olisi halunnut lähteä Parisiin, vaan matka oli pitkä ja kallis. Seuraavana aamuna lähdimme kysymään neuvoa pastorilta. Pastori ei pitänyt viisaana, että Barberinin muori lähtee Parisiin ennen kuin saa tarkempia tietoja, onko hänen menostaan miehelleen mitään hyötyä. Pastori kirjoitti sairaalan pastorille, ja muutamain päiväin kuluttua saatiin vastaus. Kirjeessä kiellettiin Barberinin muoria tulemasta Parisiin, vaan käskettiin lähettää määrätty summa rahaa miehelleen, koska tämä aikoi nostaa oikeusjutun rakennuttajaa vastaan.

Vieri päiviä, vieri viikkoja, ja aina vähän väliä tuli kirjeitä, joissa pyydettiin lähettämään rahoja lisää. Viimeisessä kirjeessä pyydettiin kiireemmin kuin koskaan ennen, ja käskettiin myydä lehmä, jos ei muuten ole enään rahoja.

Myydä lehmä! Mitä surua ja mielenmustuutta onkaan näissä sanoissa. Lehmä meidät oli elättänyt, Barberinin muorin ja minut. Mutta se ei ollut ainoastaan elättäjämme, vaan toverimmekin ja ystävämme. Me sitä hyväilimme, me sille puhelimme kuin ystävällemme konsanaan, ja se meitä ymmärsi, ja me taas puolestamme sen suurista, pyöreistä ja lempeistä silmistä ymmärsimme, mitä se tahtoi ja mitä sen mielessä liikkui. Sanalla sanoen, me sitä rakastimme, ja se meitä. Ja siitäkö meidän nyt piti luopua! Niin, eihän rahoja enään ollut, lehmä piti siis myydä.

Lehmän ostaja tuli. Hän tutki tarkoin Kullanomenaa, kopeloi sitä kauan ja punoi päätään tyytymättömänä. Satakin kertaa sanoi, että lehmä ei ole hänelle ollenkaan mieluinen, että se oli köyhäin lehmiä, jota hän ei voisi saada myydyksi, että se oli huono lypsämään, että se oli huonomaitonen, ja lopuksi hän sanoi, että hän sen kuitenkin ottaa hyvästä sydämestään, Barberinin muorin vuoksi, kun tämä oli niin kelpo ihminen.

Kullanomena parka, aivan kuin olisi ymmärtänyt, mitä oli aikeissa, ei tahtonut millään lähteä navetasta ja ammui kauheasti. ”Käy ajamaan”, käski kauppias minua ja ojensi minulle ruoskan.

”Ei niin”, Barberinin muori sanoi ja kävi lehmää puhuttelemaan lempeästi: ”Tule Kullanomena, tule ämmäni, tule.”

Ja Kullanomena lähti. Tielle tultua kauppias toi sen kärryjen perään, jolloin sen oli pakko seurata, kun hevonen veti. Kauan aikaa kuulimme Kullanomenan ammumista palattuamme taloon.

Nyt ei ollut enään maitoa, ei voita. Aamulla vain kuiva leipäpalanen ja illalla perunoita suolan kanssa. Pian tämän jälkeen oli laskiainen. Viime vuonna laskiaissa oli äiti tehnyt minulle laskiaiskakun ja minä olin sitä syönyt niin mielelläni, että hän oli oikein hyvillään. Mutta nyt ei ollut enään Kullanomenaa, ei siis maitoa eikä voita laskiaiskakkuun, ja minusta tuntui, että nyt ei ollut enään laskiaistakaan. Vaan Barberinin muori hämmästytti minua. Hänellä ei tosin ollut tapana lainata mitään, vaan nyt hän oli käynyt pyytämässä toisesta naapurista kipeneen voita ja vähän maitoa toisesta, ja kun puolenpäivän aikaan tulin kotia, niin hän oli täydessä puuhassa laittamassa laskiaiskakkua.

”Arvaatko, Rémi poikani, mitä tässä teen? Ettei mielesi olisi surkea, laitan laskiaiskakun. Silmäähän sinne kaukaloon.”

Siellä oli maitoa, voita, munia ja kolme omenaa.

”Ojennahan tänne ne munat, ja kuori sitten ne omenat!”

Kun taikina oli vastattu, niin hän asetti taikinapurtilon lieteen, ja nyt ei ollut muuta kuin ruveta odottamaan iltaa, sillä kakku oli aijottu illalliseksemme.

Vaan eipä sitä tahtonut oikein malttaa, ja tuntui niin pitkältä aika, niin että minä monta kertaa kävin kohottamassa vaatetta, joka oli taikinan peittona.

”Sinä lasket sinne kylmää, ettei taikina nouse”, äiti sanoi. Vaan taikina nousi hyvin ja käydessään levitti huoneelle makean maidon ja munan hajun. ”Pilkohan risuja”, hän sanoi minulle, ”ja tee hyvä tuli”.

Minä en kahta käskyä tarvinnut. Pian suuri tuli loimusi liedessä ja valoi vaappuvaa hohdettaan huoneelle. Äiti otti seinältä paistinpannun ja asetti sen tulelle, otti voita veitsen kärellä pienen nokareen ja pani pannuun, jossa se ratisten suli. Sitä makeaa hajua! Se sai suun vesille, ja tuntui sitä makeammalle, kun emme pitkiin aikoihin olleet saaneet sellaista haistella. Ja miten hauskalta kuulustikaan vain rätinä ja kihinä! Vaan niin kiintynyt kuin olinkin sitä kuuntelemaan, huomasin kuitenkin kopinaa etehisestä. Kukahan meitä nyt tulee häiritsemään? Varmaan joku naapuri tulee asioilleen. Sen tarkemmin en joutanut asiaa tuumailemaan, sillä äiti juuri kaatoi valkoista taikinaa pannuun, ja tämä oli tärkeä hetki, niin ettei joutanut muuta ajattelemaan. Samassa sauva kolahti kynnykseen, ja ovi kiskaistiin auki.

”Kuka se on?” muori kysyi kääntymättä tulijaa katsomaan.

Tulija oli mies, puettu valkoiseen puseroon, ja kädessä sauva. ”Täällähän juhlitaan!” hän sanoi kumakalla äänellä.

”Hyvä Jumala!” muori huudahti ja pani pannun kiireesti maahan. ”Jerome!” Hän tarttui minua kädestä ja työnsi miehen luo, joka oli pysähtynyt ovensuuhun. ”Siinä on isäsi.”


(jatkuu)




Uusi Suometar n:ot 96-97 28-29.4.1898.