Elämän taistelusta.
Tämä ei ole mikään sopiva aine tyhjäntoimittajalle, vai miten? Mutta katsojana on useasti se, joka parhaiten tajuaa leikin. Istuessani teltassa tien varrella tyytyväisyyden piippua poltellen ja pureskellen mukavuuden makeata lotuslehteä, voin mietteissäni katsella tuota meluavaa joukkoa, joka vierii, ajottain syöksyy ohitseni elämän vakavalla tiellä.
Tuolla huimalla jonolla ei ole loppuakaan. Yötä päivää voit kuulla äänen siinä kulkevien astunnasta; toiset juoksevat, toiset kävelevät, toiset taasen hoippuvat kulkiessaan, toisten ontuen kiiruhtaessa eteenpäin; mutta kaikki he rientävät kuumeentapaisella innolla tässä hillittömässä kilpajuoksussa, kaikki he pinnistävät viimeisiin henkensä, sydämensä, sielunsa ja jäntereensä saavuttaakseen onnen alati eteenpäin työntäytyvän päämaalin.
Katsohan heitä heidän rynnistäessään eteenpäin, miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, aateliset ja aatelittomat, kauniit ja rumat, rikkaat ja köyhät, iloiset ja alakuloiset kaikki he kiiruhtavalla, kiitävällä vauhdilla rientävät ohi. Vahvat työntävät tieltään heikkoja, viekkaat hiipivät yksinkertaisten ohi, takana olevat tyrkkivät edessään olevia, etumaiset potkivat takanaan olevia. Katso tarkkaan tätä kirjavaa näkyä! Tässä näet hengästyneen vanhuksen; tuossa ujostelevan tytön, jota ankarakasvoinen vanhempi nainen yllyttää eteenpäin menemään. Tässä ahkera nuorukainen lukee ”elämän taistelua” ja antaa kaikkien mennä ohiitse hiljaa kulkien katse kirjaan kiinni kasvaneena; tässä rappiolle joutunut mies komeasti puetun naisen seurassa; tässä poika, kaihoten katsoo taakseen auringon valasemaan kylään, jota hän ei enää koskaan tule näkemään; tässä leveäharteinen mies kulkee varmoin ja kevyin askelin; tässä riidellen ja viekastellen pyrkii eteenpäin laiha ja koukkuselkäinen mies hiipivin askelin; tässä ovela veitikka katse alati maahan luotuna varoen väistyy tien toiselta puolelta toiselle uskotellen joutuvansa eteenpäin ja tässä hienopiirteinen nuorukainen epäillen kääntää katseensa kaukaisesta päämäärästä jaloissaan olevaan lokaan.
Ja nyt tulee näkyviin kaunis tyttö, jonka hienot kasvot rypistyvät joka askeleelta, ja nyt huolien painama mies, ja nyt toivorikas nuorukainen.
Kirjava joukko — niin kovin kirjava! Ruhtinas ja kerjäläinen, syntinen ja pyhimys, teurastaja, kaupustelija, tukankähertäjät, merimiehet, tukkukauppiaat — kaikki pyrkivät he eteenpäin. Tuossa kulkee asianajaja peruukkineen ja kaapuineen, ja tuossa vanha vaatteita kaupitseva juutalainen likasessa korkeassa lakissa: tuossa sotilas punasessa univormussaan; tuossa koinsyömä oppinut, ja tuossa hajuvesituoksujen ympäröimä näyttelijä heliseville ja komeine kellottimineen. Tuossa suurisanainen politikoitsija hautoen lakiehdotuksiaan. Tuossa sileänaamainen kapitalisti, ja tuossa sitkeä työmies; tuossa tiedemies, ja tuossa kengänkiillottaja: tuossa runoilija ja tuossa veronkantaja: tuossa ministeri ja tuossa tanssijatar. Tuossa punanenäinen ravintoloitsija, joka kiittelee ravintolansa herkkuja; ja tuossa raittiusapostoli, joka pitää raittiusesitelmiä viisitoista puntaa ilta; tuossa tuomari ja tuossa veijari; tuossa pappi ja tuossa pelaaja. Tässä jalokivillä koristettu herttuatar hymyilevänä ja armollisena; tässä laiha ja kiusaantunut ihminen ja tässä teeskentelevä, puuteroitu ja koristeltu olento.
Kylki kylessä pyrkivät he eteenpäin huutaen, kiroten, rukoillen, nauraen, laulaen ja huokaillen. Heidän vauhtinsa ei koskaan hiljene, kilpajuoksu ei lopu koskaan. Mitään lepopaikkaa ei ole tien varrella, ei mitään viileätä lähdettä tai suojaa antavaa vihreätä kuusikkoa. Eteenpäin, eteenpäin kuumuudesta ja tungoksesta huolimatta — eteenpäin pakottavin aivoin ja huojuvin jaloin — eteenpäin, kunnes sydämenlyönnit lakkaavat ja silmät käyvät himmeiksi ja korahdus ilmottaa jälessä tuleville, että uusi aukko on täytettävänä.
Mutta kuka, kuhnuria ja taulapäätä lukuunottamatta, voi pysyttäytyä poissa kilpailukentältä, vaikkakin vauhti sillä on niin murhaava ja maa kivinen? Kuka voi — myöhästyneen matkamiehen tavoin, joka seisoo ja katselee keijukaisleikkiä kunnes hän tarttuu ihmemaljaan, tyhjentää sen ja syöksyy mukaan — katsoa tuohon hurjaan mellasteluun ja olla yhtymättä joukkoon?
Elämäntaistelu on samalla taistelu pelottavaa ylivoimaa vastaan.
Sitä ylivoimaa vastaan on turha taistella. Se on voittanut minutkin. Tunnustan nyt, että teltta tien varrella, tyytyväisyyden piippu ja lotuslehdet olivat kokonaan sopimattomia kuvauksia. Ne tekivät kauniin ja filosofisen vaikutuksen, mutta pelkäänpä, etten ole niitä ihmisiä, jotka istuvat teltoissaan piippua poltellen, kun ulkona käy taistelu. Pikemmin voin verrata itseäni irlantilaiseen, joka nähdessään väkeä kokoontuvan lähetti pikku tyttönsä tiedustelemaan, syntyisikö tappelu, ”sillä silloin tahtoisi isä olla mukana”.
Rakastan tuota hurjaa kilvottelua. Katselen sitä mielelläni. Tulen iloiseksi kun kuulen kerrottavan ihmisistä, joilla on siinä menestystä, — jotka eivät toisin sanoen pujahda läpi sattuman tai vilpin turvin. Se saattaa veremme kiehumaan, samoin kuin sadut ”ritareista, jotka taistelivat hirvittävää ylivoimaa vastaan”, saivat sydämemme pamppailemaan koulupoikina ollessamme.
Meitä huvittaisi erikoisesti saada kuulla taistelujen yksityiskohdat, mutta tuskin yksi romaaninkirjottaja tuhannesta kertoo meille sankarinsa todellisen historian. Tusinamääriä sivuja käytetään yhden teekutsun kuvaamiseen, mutta kokonaisen elämänkuvaus supistuu sanoiksi, että ”hän kohosi suureksi kaupparuhtinaaksi”, tahi ”hän on nyt taiteilija, jolla on maailma jalkojensa juuressa”. Mitä me tosiaankin tarvitsemme, on romaania, joka näyttää meille kaikki salatut vaikuttimet kunnianhimoisen miehen elämäntaipaleella — hänen taistelunsa ja vastoinkäymisensä, hänen toiveensa, pettymyksensä ja voittonsa. Sellaisella romaanilla olisi menekkiä. Uskon varmasti kertomuksen siitä, kuinka joku yrittää voittaa onnensuosion, olevan vallan yhtä huvittavan, kuin selonteon siitä, kuinka neitosta kositaan, vaikka asiankulku tulisikin melkein yhtäläiseksi; sillä tosiaankin on onni, kuten vanhat sitä kuvailivat, monessa suhteessa naisen kaltainen — ei tosin aivan yhtä oikullinen ja epäjohdonmukainen, mutta eipä paljon muutakaan. Mitenkä onkaan:
”Koetat voittaa tytön — hän kääntää selkänsä;
Jätät hänet.—hän kosii sinua” —
se kuvaa molemmat rikulleen. Nainen ei koskaan tunne oikeata rakkautta ihailijaansa kohtaan, ennenkuin tämä on lakannut ihailemasta häntä, ja vasta kun käännät onnelle selkäsi, hymyilee hän sinulle. Mutta siihen ehdittyäsi liikuttaa sinua vähän, hymyileekö hän tai kääntää selkänsä. Miksi ei hän silloin hymyillyt, kun hymyilynsä olisi saattanut sinut ihastuksiin? Kaikki toteutuu liian myöhään tässä maailmassa.
Hyvät ihmiset sanovat olevan aivan paikallaan, että niin on asianlaita, ja sen osottavan, että kunnianhimo on synti.
Lörpötystä! Hyvät ihmiset ovat kerrassaan väärässä. (Minun nähdäkseni he ovat aina väärässä. En ole heidän kanssaan samaa mieltä yhdessäkään asiassa.) Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka maailma selviytyisi ilman kunnianhimoisia ihmisiä. Se olisi varmasti yhtä voimaton kuin möhömahainen munkki. Kunnianhimoiset ihmiset ovat se hiiva, joka valmistaa taikinan terveelliseksi ruuaksi. Ilman kunnianhimoisia ihmisiä ei maailma koskaan kehittyisi. He ovat hätiköitä, jotka aamusin ovat varhain jalkeilla vasaroiden, meluten ja hiilikoukkua kolistellen ja tehden yleensä muulle talonväellekin sänkyyn jäämisen mahdottomaksi.
Ettäkö olisi väärin olla kunnianhimoinen, totta vie! Tekisivätkö ne ihmiset siis väärin, jotka kumartunein seljin otsansa hiessä louhivat sitä tasaista tietä, jota ihmisyys vaeltaa eteenpäin suvusta sukuun. Tai menettelisivätkö ne ehkä väärin, jotka käyttävät synnynnäisiä lahjojaan — raskaaseen työhön, silloin kun muut leikkivät!
Luonnollisesti tavottavat he palkkiotaan. Ihmiselle ei ole suotu tuota jumalallista epäitsekkyyttä, joka ajattelee vain toisten parasta. Mutta omaksi edukseen työskennellessään työskentelevät he meidän hyväksemme. Meillä on niin paljon yhteistä, ettei kukaan ihminen voi työskennellä yksinomaan itseään varten. Joka tempaus omaan lukuun auttaa osaltaan maailmankaikkeuden muodostumista. Virta käyttää eteenpäin pyrkiessään myllynratasta; korallieläin rakentaa pienen kammionsa ja yhdistää siten suuret maat; ja kunnianhimoinen mies, joka kohottaa jalustan itselleen, jättää muistomerkin jälkimaailmalle. Aleksanteri Suuri ja Caesar taistelivat omien tarkotusperiensä hyväksi, mutta juuri siten he levittivät sivistyksen puoleen maailmaan. Stephenson keksi höyrykoneen tullakseen rikkaaksi; ja Shakespeare kirjotti draamansa laittaakseen kodin rouva Shakespeare'lle ja pikku Shakespeare'ille.
Hyviähän ovat tyytyväiset, vaatimattomat ihmisetkin tavallaan. He ovat sopivana taustana, josta suuret muotokuvat erottautuvat: ja he muodostavat kunnioitettavan, vaikkakaan ei vallan älykkään kuulijakunnan, jolle aikansa työteliäät henget esiintyvät. En moiti sanallakaan tyytyväisiä ihmisiä, niin kauvan kun he pysyvät hiljaa! Mutta älkööt millään muotoa tulko pöyhistelemään kuten niin kernaasti tapaavat tehdä, ja huutamaan, että he sitä vasta ovatkin ihmisyyden valiojoukko. Päinvastoin, he ovat kuhnureita suuressa mehiläispesässä, maleksijoita, jotka seisovat ja tuijottavat suut ammollaan niitä, jotka työtä tekevät.
Älkööt myöskään kuvitelko — mitä he myös kernaasti tekevät — että he ovat hyvin viisaita ja filosofisia ja että on erinomaisen kekseliästä tyytyä osaansa. Olkoon totta, että ”tyytyväinen mieli on onnellinen missä tahansa”, mutta seurauksena onkin, että sellainen ihminen saa tyytyä minkälaiseen kohteluun tahansa. ”Oh, ei sinun tarvitse huolehtia hänestä”, sanotaan; ”hän tyytyy kyllä siihen, mitä saa, ja olisi synti häiritä häntä”. Siten sivuutetaan tyytyväinen, ja tyytymätön valtaa hänen paikkansa.
Jos olet niin hullu, että olet tyytyväinen, niin älä näytä sitä, vaan napise toisille; ja jos tyydyt vähään, niin pyydä paljon. Sillä jollet niin tee, et saa mitään. Tässä maailmassa on paras noudattaa samaa periaatetta kuin kantaja vahingonkorvausjutussa ja pyytää kymmenen kertaa enemmän kuin uskoo saavansa. Jos katsot sadan olevan tarpeeksi, pyydä tuhatta; jos pyydät sataa, saat vain kymmenen.
Hullusti kävi Jean Jacques Rousseau'lle,*) kun hän ei noudattanut tätä periaatetta. Hän piti korkeimpana maallisena onnena asua kyökkipuutarhassa rakastettavan naisen ja lehmän kanssa, mutta sitäkään ei hän saavuttanut; kyökkipuutarhaan saakka hän tosin pääsi, mutta nainen ei ollut rakastettava ja anoppi oli matkassa, eikä siellä ollut yhtään lehmää. Jos hän sen sijaan olisi asettanut päämääräkseen suuren maatilan, kokotalon täynnä enkeleitä ja kokonaisen karjanäyttelyn, niin ehkä hän olisi saanut hankittua kyökkipuutarhan ja lehmän ja ehkä olisi vielä onnistunut löytämään — tosiaankin rakastettavan naisen.
Luulisipa elämän kuolettavan yksitoikkoiseksi tyytyväiselle ihmiselle. Kunnianhimoiselle se on suuremmoista peliä —peliä, joka vaatii osakseen kaiken järjen, tarmon ja rohkeuden —, peliä, jonka lopultakin voittaa se, jolla on varma silmä ja luja käsi, ja jossa kuitenkin on kyllin mahdollisuuksia, jotka antavat sille epävarmuuden koko viehätyksen.
Ja jos hän häviää, on hän toki kokenut taistelun tuimaa iloa; ja jos hän jää jälkeen kilpajuoksussa, niin on hän kuitenkin juossut. On parempi tehdä työtä ja epäonnistua kuin maaten kuluttaa elämiinsä.
Tulkaa siis kaikki, tulkaa! Näyttäkää taitoanne ja mitelkää voimianne, koettakaa onneanne ja näyttäkää rohkeuttanne. Palkinto on siitä kaikille eikä yhtään tyhjää arpalippua, sillä muutamat harvat voittavat ja toisiin nähden sopii lause:
”lloa ja voittoa tarpeeksi
suo pelin tuottama huvi.”
Jerome K. Jerome teoksessa »Tyhjäntoimittajan mietiskelyjä»
*) Rousseau, kuuluisa ranskalainen filosofi.
Yhteishyvä 24-25/1910.
