II
Minä menin tervehtimään, vaan hän kohotti keppinsä. ”Mikä tämä on?” hän sanoi. ”Sinä minulle sanoit ...”
”Niin sanoin”, keskeytti äiti, ”vaan se ei ollut totta, sillä kun...”
”Vai niin!” mies sanoi ja lähestyi minua keppi pystyssä, ja minä vaistomaisesti vetäysin syrjään.
Mitähän minä olin tehnyt? Minkä vuoksi hän minua niin kohteli?
”Minä huomaan, että pidätte laskiaista”, hän sanoi. ”Sehän sattuikin mainiosti, sillä minulla on tuima nälkä. Mitä sinulla on illalliseksi?”
”Minä paistan kakkua.”
”Niinpä näkyy, vaan kakulla et sammuta nälkää mieheltä, joka on tallustellut kolmattakymmentä penikulmaa.”
”Mutta muutakaan ei ole. Emmehän osanneet arvatakaan, että tulet.”
”Eikö mitään illalliseksi?” mies ihmetteli ja katseli ympärilleen. ”Onhan tuossa voita.” Hän silmäili kattoon, jossa aina oli ollut sianlihaa riippumassa. Vaan nyt sillä kohtaa ei ollut pitkiin aikoihin ollut kuin tyhjä koukku: Orressa riippui sipulikimppuja. Hän pudotti niitä sauvallaan muutamia. ”Neljä viisi sipulia ja kipene voita, niin saadaan hyvä herkku”, hän sanoi. ”Ota pois kakkulaitoksesi pannusta ja paista sipulia!”
Äiti ei puhunut sanaakaan, alkoi vain joutuisasti hommata, mitä miehensä käski. Ja mies istahti siksi aikaa penkille uuninloukkoon. Minä en ollut uskaltanut liikahtaa siitä, mihin olin paennut. Istuin pöytää vasten nojallani ja katselin miestä. Hän oli viidenkymmenen vaiheilla ja tuiman näköinen, hyvin karkeakasvoinen. Pää oli kallellaan oikealle olkapäälle, varmaankin saamansa vamman takia, ja se teki hänet yhä oudomman näköiseksi. — Muori oli asettanut taas pannun tulelle.
”Tuon vertaisella voillako aiot sen laatia?” mies kysyi. Ja hän itse sieppasi voilautasen ja kumosi kaiken voin pannuun.
Nyt ei tullut kakusta enään kysymystäkään, kun kaikki voi oli mennyt! Muuten olisin ollut hyvinkin pahoillani tästä, vaan nyt en enään välittänyt, ajattelin vain, että tuoko mies, joka näytti olevan niin julma, olisi isä? Isä! Tätä sanaa pyörittelin mielessäni. Minä en ollut koskaan oikein ajatellut tarkalleen, mikä isä oli. Hämärästi olin ajatellut, että se on karkeaääninen mies, vaan katsellessani tätä, joka oli kuin pilvistä pudonnut, tunsin tuskallista pelkoa. Olin tahtonut syleillä häntä, vaan hän oli karkottanut minut luotaan sauvallaan. Minkä vuoksi? Äiti ei koskaan niin tehnyt, kun menin häntä hyväilemään, vaan sulki minut hellästi syliinsä.
”Siinä sinä istut kuin mikähän patapölkky. Pane lautasta pöytään!” tuiskasi mies minulle.
Minä tottelin kiireellä. Keitos oli valmis. Muori kaatoi sen lautasille. Mies tuli loukostaan pöytään ja alkoi syödä, silmäten minua vähän väliä. ”Eikö tuo tavallisestikaan syö tuon enempää?” kysyi hän viitaten minua lusikallaan.
”Kyllä hän on hyvä syömään”, vastasi äiti, joka kulki edestakaisin valmiina palvelemaan miestään.
”Sen pahempi! Jos ei edes söisi”, murisi hän ja tikasi minulle sitten: ”Sinulla siis ei ole nyt nälkä?”
”Ei.”
»No laittaudu nukkumaan siitä, ja heti, muuten minä suutun.”
Äiti loi minuun silmäyksen, joka merkitsi: tottele. Vaan tämä kehotus oli suotta, sillä en ajatellutkaan ruveta vastustelemaan. — Niin meilläkin kuin muissa maalaistaloissa oli sama huone keittiönä ja makuuhuoneena. Perälonkossa oli muorin sänky ja toisessa minun. Minä riisuin kiireellä ja pistäysin maata. Vaan ei sitä vain niin nukuta käskyn mukaan. Minä olin siksi levoton, peloissani ja allamielin, että uni pysyi ulohtaalla. Tämäkö mies olisi isäni! Minkä vuoksi hän minua sitten kohteli noin ankarasti? Nenä puristettuna sängynselkää vasten, minä koetin karkottaa näitä ajatuksia mielestäni ja nukkua, niin kuin oli käsketty, vaan se oli mahdotonta. Kotvasen kuluttaa kuulin jonkun tulevan vuoteeni luo. Raskaista askelista huomasin heti, ettei se ollut äiti. Kuuma henkäys tuntui niskaani. ”Nukutko?” kuului käheä ääni.
Minä en uskaltanut vastata, sillä vieläkin kaikuivat korvissani ankarat sanat: ”muuten minä suutun!”
”Hän nukkuu”, muori sanoi. ”Se on tapansa, että hän nukkuu heti kun vuoteelleen kaatuu. Voit huoleti puhua.”
Minun olisi pitänyt sanoa etten nuku, vaan enhän uskaltanut.
”No, miten on sinun oikeusjuttusi?” muori kysyi.
”Olen hävinnyt. Tuomarit sanoivat, että oli oma syyni, kun olin telineitten alla, niin että rakennuttaja ei ole velvollinen maksamaan minulle mitään korvausta.” Hän löi nyrkkiä pöytään vihan vimmassa. ”Rahamme ovat menneet”, sanoi hän. ”Minä olen raajarikko, kurjuus käy meitä ahdistamaan. Eikö siinä ole jo kylliksi. Mutta kun tulen kotia, niin täällä on vielä elätti, tuo poika. Minkä vuoksi et tehnyt niin kuin olin käskenyt? Hä?”
”En voinut.”
”Et ole voinut viedä Löytölasten talolle?”
”Ei sitä niinkään vain helposti voi viedä lasta, jota rakastaa.”
”Eihän se ole sinun lapsesi.”
”Minä aijoin hänet viedä, vaan lapsi tuli sairaaksi enkä voinut häntä silloin viedä sinne kuolemaan.”
”Mutta sitten kun parani?”
”Hän ei niin pian parantunut. Siitä taudista päästyään tuli toinen. Pieni raukka ryki niin, että sinunkin sydäntäsi olisi särkenyt. Siihenhän meidänkin Niklaskin kuoli. Ja minusta tuntui, että jos vain vien lapsen kaupunkiin, niin hän siellä kuolee. Ja sitten, kun hän vihdoin parani, ajattelin, että voin vieläkin odottaa, kun kerran olin niin kauan odottanut. Ja lapsesta, jota niin kauan on hoitanut, ei ole helppo erota, sillä sitä rakastaa kuin omaansa.”
”Kuinka vanha hän nyt on?”
”Kahdeksan vuoden.”
”Sillä ijällä hänen ei ole enään hauska mennä sinne, vaan ei auta.”
”Jerome, sinä et vie poikaa sinne.”
”Mika estäisi? Luuletko, että voimme elättää häntä koko ikänsä.”
Syntyi hetkeksi äänettömyys, ja minä sain vetää henkeä. Olin niin levoton, että olin aivan tukehtua.
”Kylläpä olet Parisissa muuttunut, Jerome”, sanoi muori vihdoin.
”Parisissa olen muuttunut, se on tosi, minusta siellä on tullut raajarikko. Ja miten nyt tulemme toimeen, miten elämme? Meillä ei ole rahoja, lehmä on myyty. Ja kun meillä ei ole mitä syödä niin pitäisikö olla vielä elätettävä lapsi, joka ei ole edes omamme?
”Lapsi on minun.”
”Ei ollenkaan enemmän kuin minunkaan. Hän ei ole tavallinen maalaislapsi. Katselin häntä syödessäni: hento, laiha, hienot käsivarret ja jalat.”
”Mutta hän on kaunis poika.”
”Kaunis! Voi olla kaunis, vaan ei kauneus elätä. Hänen hartioillaan ei työtä tehdä.”
”Hän on ahkera, viisas ja hyväsydäminen. Hän meitä vielä auttaa, kun hän varttuu.”
”Siihen on aikoja, ja millä siihen asti elätämme.”
”Mutta jos hänen vanhempansa tulisivat häntä hakemaan, niin mitä sanoisit?”
”Hänen vanhempansa! Jos hänellä olisi vanhempia, niin totta kai jo kahdeksassa vuodessa olisivat ehtineet hakea ja löytää. Ovat ehkä kuolleet.”
”Vaan jos eivät ole? Ja jos jonakuna päivänä tulevat kysymään? Niin minusta tuntuu, että tulevat.”
”No, jos tulevat, niin neuvomme heidät Lastentalolle. Ja sinne vien pojan huomenna. Nyt lahden tervehtimään Françoista. Tunnin kuluttua palaan.”
Ovi aukeni ja sulkeutui. Minä hyppäsin pystyyn: ”Äiti!”
Hän riensi vuoteeni luo.
”Ethän anna minua viedä Lastentalolle?”
”En, en pikku Rémini, en!” Hän suuteli minua hellästi ja sulki syliinsä. Hyväilynsä rohkaisi minua ja pysähdytti kyyneleeni. ”Sinä et nukkunutkaan?” sanoi hän minulle leppeästi.
”En saanut unta.”
”Sinä siis kuulit kaikki, mitä Jerome sanoi?”
”Kuulin. Sinä et siis ole minun äitini, vaan eipä näekään ole minun isäni!”
Toisesta olin pahoillani, vaan toisesta hyvilläni, pahoillani, että Barberinin muori ei ollut äitini, vaan hyvilläni siitä, että tuo julma mies ei ollut isäni.
”Sinä olet ollut minulle kuin oma lapsi, niin että en ole hennonut sinulle sanoa miten asia oikeastaan on,” selitti äiti.
”Äidistäsi ei tiedetä mitään. Kun Jerome Parisissa eräänä aamuna pimeän hämyssä meni työhön, niin hän kuuli lapsen itkua muutaman talon puutarhan porttikäytävästä, ja lähestyessään porttia huomasi lapsen makaavan portinpielessä. Kun Jerome katseli ympärilleen saadakseen apua, niin hän näki muutaman miehen lähtevän suuren puun takaa ja menevän tiehensä. Mies epäilemättä oli piiloutunut sinne katsomaan, tuliko joku ottamaan lapsen, jonka hän oli pannut portinpieleen. Jerome oli hyvin neuvotonna kun lapsi huuti voimiensa takaa, aivan kuin olisi ymmärtänyt, että auttaja oli lähellä, ja että sitä ei saanut laskea menemään. Jeromen siinä miettiessä, mitä tuli tehdä, saapui toisia työmiehiä, ja päätettiin lapsi viedä polisikonttoriin. Lapsi oli jonkun kuuden kuukauden vanha, ja kaikki vaatteet ja vaipat, joihin se oli kääritty, osottivat, että hän oli rikkaitten vanhempain lapsi. Hän oli ehkä varastettu ja sitten jätetty. Niin pölisikomisarjus selitti. Komisarjus kirjoitti kaikki, mitä Jerome tiesi ja myöskin selityksen lapsen vaatteista, joissa ei ollut mitään nimeä, ja sanoi lähettävänsä lapsen Löytölastentaloon, jollei joku läsnäolevista tahtoisi ottaa. Vanhemmat varmaan hakevat lastaan, ja maksavat runsaasti sille, joka on ottanut lapsen hoitoonsa, oli komisarjus selittänyt. Ja siihen oli Jerome sanonut, että hän ottaa. Minulla oli silloin juuri samanikäinen lapsi, vaan minulla ei ollut vaikea ruokkia kahtakaan, ja niin minusta tuli äitisi. Kolmen kuukauden kuluttua oma lapseni kuoli ja minä kiinnyin sinuun yhä enemmän. Minä unhotin, että sinä et ole omani. Ikävä asia, ettei Jerome voinut unhottaa, vaan kolmen vuoden kuluttua, kun vanhempasi eivät tulleet sinua noutamaan, tai eivät ole sinua löytäneet, käski hän viedä sinut Lastentaloon. Sinä olet kuullut, minkä vuoksi hänen käskyään en ele totellut.”
Minä tartuin hänen kaulaansa: ”Elä anna, äiti, hänen minua viedä, ethän anna? Minä rukoilen sinua.”
”Ei sinua lapseni, viedä. Minä pidän siitä huolen.Jerome ei ole paha ihminen, sen sinä vielä näet. Suru ja toimeentulon huolet ovat mielensä katkeroittaneet. Vaan me teemme työtä, sinä myöskin.”
”Minä teen, mitä vain tahdotte. Vaan en Lastentalolle!”
”Ei, ei. Vaan mene nyt nukkumaan, ettei hän tapaa sinua valveilla.” Suudeltuaan minua, hän käänsi minut seinään päin. Minä olisin tahtonut nukkua, vaan mieleni oli niin kiihtynyt, että uni ei tullut. — Barberin muori ei siis ollut äitini, ja kuitenkin hän oli niin hyvä ja niin lempeä. Uutta kukahan oli äitini? Olisikoon hän vielä parempi ja lempeämpi? Se on mahdotonta. Mutta sen ymmärsin, että isä ei olisi voinut olla niin julma kuin Barberin, eikä minua katselisi sellaisella silmällä eikä kepillä uhkaisi. Ja hän aikoi minut viedä Lastentalolle. Voikohan äiti estää?
Lastentalon lapsilla oli metallilevy kaulassa, jossa oli numero. He olivat huonosti puetut ja likaisia. Heistä tehtiin pilkkaa ja pieksettiin, toiset lapset ajoivat heitä usein kuin kulkukoiria, joilla ei ole puolustajaa. Minulla ei haluttanut numeroa kaulaani, eikä minusta tuntunut hauskalle ajatellessani, että toiset pojat olisivat minun jälessäni juosseet huutaen: ”Lastentalolle, Lastentalolle!” Tätä ajatellessani kylmä kalisutti hampaitani. Enkä minä saanut unta. Ja Barberin pian tulee kotia. Vaan onneksi hän ei tullutkaan niin pian kuin oli aikonut, ja minä olin nukahtanut ennen hänen tuloaan.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 100-102 3-5.5.1898.
