III
Aamulla herätessäni heti ensimmäiseksi koettelin sänkyäni ja katselin ympärilleni, että oliko minut viety. Barberin ei koko aamuna puhunut minulle mitään, ja minä aloin uskoa, että hän on luopunut koko aikeestaan, vaimonsa saanut varmaankin hänet taivutetuksi. Vaan puolenpäivän aikaan Barberin käski minun ottaa lakkini ja tulla hänen mukaansa. Minä säikähdin ja käännyin katsomaan äitiä rukoillakseni häneltä apua. Hän salaa viittasi minua tottelemaan, vaan samalla hän teki kädellä liikkeen, joka minua rohkaisi. Ja sanaa puhumatta lähdin Barberinin mukaan. Koko sillä pitkällä matkalla, joka meiltä oli kylään, hän ei puhunut minulle sanakaan. Hän vain asteli edellä, pää kallellaan, vähän väliä silmäsi taakseen, että tulinko minä siellä hänen jälessään. Mihinkähän hän minut vie? Vaikka äiti oli minua rohkaissut, niin olin kuitenkin niin levoton, että tuumailin karata, pelastuakseni vaarasta. Minä koetin jättäytyä. Sitten kuu olen tarpeeksi kaukana, niin heittäydyn ojaan, eikä hän voi saada minua kiinni. Mutta varmaankin hän arvasi aikomukseni, kun hän yhtäkkiä tarttui käteeni. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin seurata. Kylässä kaikki ohi kulkevat katselivat meitä, sillä minä olin vastahakoisen näköinen kuin kahlekoira.
Kun menimme kahvilan ohi, niin ovella seisova mies kutsui Barberinia tulemaan sisään. Barberin tarttui minua korvasta ja pyöräytti edellään menemään. Minusta tuntui hyvin huojentavalta. Kahvila ei minusta tuntunut niin vaaralliselta paikalta, ja toisekseen olin pitkät ajat tuuminut mielessäni uteliaana, että mikähän se on tuo Neitsyt Marian ravintolan kahvila? Minä olin sieltä nähnyt tulevan miehiä, jotka hoipertelivat ja joiden kasvot punottivat. Ja usein siitä sivu kulkiessani olin kuullut sieltä laulua ja huutoa, niin että akkunat tärisivät. Mitähän siellä tehtiin? Mitähän tehtiin tuolla punasten kaihtimien takana? Nyt saan nähdä.
Barberin istahti pöydän ääreen isännän kanssa, joka meidät oli käskenyt sisään, ja minä istahdin kaminin luo ja katselin ympärilleni. Toisella puolen huonetta, minua vastapäätä, oli suurikasvuinen, valkopartainen ukko, joka oli hullunkurisessa puvussa, enkä moista en ollut vielä nähnyt. Päässä harmaja huopahattu, koristettu punasilla ja viheriöillä sulitte, hiaton lammasnahkatakki, karvapuoli sisällepäin. Sen alta näkyi toisen takin samettiset hiat, jotka ennen aikaan lienevät olleet siniset. Villaiset säärystimet ulottuivat poviin asti ja olivat pauloitetut punasilla nauhoilla, jotka kiertelivät ristiin säärien ympäri. Hän istui tuolilla, nojaten kyynärpäillä toisen jalan varaan koukistettuun polveen, ja leuka kämmenpään varassa. En vielä ikänäni ollut nähnyt ihmistä niin liikkumattomana, hän oli aivan kuin mikähän puusta tehty pyhimys kirkossamme. Tuolinsa alla istui kolme koiraa hievahtamatta. Niistä oli kaksi villakoiraa, toinen valkoinen, toinen musta, ja kolmas oli pieni vikkelän ja lempeän näköinen. Valkoisella villakoiralla oli päässä vanha sotamieslakki, joka oli nahkanauhalla kiinnitetty leuan alle. Minä katselin ukkoa uteliaana ja ihmeissäni, ja sillä aikaa Barberin ja kahvilan isäntä puhelivat matalalla äänellä, mutta minä kuulin, että oli kysymys minusta. Barberin sanoi lähteneensä minua viemään pormestarin luo, että tämä toimittaisi vaivaishoidolta maksun minun kasvattamisestani. Tämän siis äiti oli saanut aikaan, ja minä ymmärsin heti, että jos Barberin saisi jotakin maksua siitä, kun piti minua luonaan, niin minun ei tarvitsisi pelätä enään. Tuo vieras vanhus, vaikka ei siltä näyttänytkään, kuunteli myöskin tätä keskustelua. Yhtäkkiä hän viittasi kädellään minua ja sanoi Barberinille:
”Tämäkö poika se on teille haitaksi?”
”Se juuri.”
”Ja uskotteko, että paikkakuntanne vaivaishoitohallitus rupeaa maksamaan?”
”Totta kai, kun tällä ei ole vanhempia, ja kun tämä on ollut minun elätettävänäni, niin jonkun kai täytyy maksaa hänen edestään, sehän on oikeus ja kohtuus, eikö niin?”
”Kai, kai, vaan luuletteko, että kaikki, mikä on oikein ja kohtuullista, myöskin tehdään? Minä uskon, ettette koskaan saa maksua, jota pyydätte.”
”No sitten poika saa mennä Lastentalolle.”
”Te olette kerran suostunut hänen ottamaan, niin silloin olette sitoutuneet hänestä pitämään huolen.”
”Vaan minä en häntä rupea pitämään luonani.”
”Minä ehkä tietäisin keinon, miten hänestä pääsette ja voitte vähän hyötyäkin”, sanoi vanhus jonkun aikaa mietittyään.
”Neuvokaa se keino, niin minä tarjoan pullon viiniä ja oikein hyvällä sydämellä.”
”Käskekää tuoda pöytään.”
”Aivanko tosiaan?”
”Tosiaankin”, ukko sanoi ja siirtyi istumaan pöytään. Ja samalla hänen nahkatakkinen povi liikkui kummallisesti, niin että minä luulin olevan povessa koiran. Minä katselin ukkoa ja pelkäsin kauheasti. ”Te ette halua enään elättää tätä poikaa, sillä hänestä on teille kulukkia, eikö niin? Antakaa poika minulle.”
”Teille!”
”Niin, tehän haluatte hänestä päästä.”
”Tuollainen lapsi, kaunis lapsi, sillä hän on kaunis, katselkaa. Rémi, tule tänne!”
”No elä pelkää poikaseni”, sanoi ukko.
”Katselkaa, eikö hän ole kaunis poika”, sanoi Barberin.
”Minä en tahdo väittää, että hän on ruma. Jos hän olisi ruma, niin en ottaisi häntä, minä en halua mitään kummitusta.”
”Jospa tämä olisikin joku kaksipäinen kummitus, tai edes kääpiö ...”
”Niin ette lähettäisikään häntä Lastentalolle”, keskeytti ukko. ”Te tiedätte, että kummituksilla saa rahaa, joko vuokraamalla tai kulkemalla itse niitä näyttelemässä. Mutta tämä on vain tavallinen lapsi, häneltä ei ole mitään hyötyä.”
”Mutta hän on hyvä työtä tekemään”, Barberin kehui nyt.
”Hän on heikko työntekijäksi.”
”Heikko! Joka on vankka kuin pässi, roteva ja terve. Katsokaahan jalkoja, oletteko nähnyt noin suoria jalkoja koskaan?” Ja Barberin nosti päällystakkini helmoja.
”Liian hienot jalat.”
”Ja käsivarret”, kehui yhä Barberin, ”koetelkaahan hänen käsivarsiaan.”
Ukko laihalla kädellään kopeloi jalkojani ja käsivarsiani, pudisti päätään ja oli hyvin tyytymättömän näköinen. Ihan näin kävi, kun lehmänkauppoja tehtiin. Lehmän ostajakin kopeloi Kullanomenaa, pudisti päätään tyytymättömänä ja moitiskeli, vaan lopuksikin osti. Ostaakohan tämäkin ukko minut? Äiti! Äiti! Mutta hän ei ollut täällä minua puolustamassa. Minä seisoin siinä pöydän päässä, ja minua vedettiin ja työnnettiin kauppaa tehdessä. Vihdoin ukko sanoi:
”Minä otan hänet, vaan minä en osta, ainoastaan vuokraan ja maksan teille kaksikymmmentä markkaa vuodessa.”
”Ainoastaan kaksikymmentä markkaa!”
”No siinä on tarpeeksi, ja minä maksan etukäteen.”
Siinä tingittiin ja väitettiin. Ukko kaivoi kukkarostaan neljä viidenmarkan hopearahaa ja heläytti ne pöydälle.
”Mutta ajatelkaa”, huudahti Barberin, ”jos jonakuna päivänä tämän pojan vanhemmat ilmestyisivät.”
”Niin mitä sitten?”
”Siitä olisi hyötyä niille, jotka ovat lapsen kasvattaneet. Jos en sitä olisi toivonut, niin en häntä olisi koskaan ottanutkaan.”
”Ja sen vuoksi te nyt ajatte pojan kadulle, kun ette enään luule vanhempainsa ilmestyvän. No sovitaan niin, että jos ilmestyvät, niin jaamme saaliin kahtia, ja minä maksan vuokraa kolmekymmentä markkaa.”
”Antakaa neljäkymmentä.”
”En, sillä minun ei kannata maksaa enempää siitä työstä, johon hän tulee.”
”No, mitä hänellä teetätte?”
”Pidän häntä kumppaninani” sanoi ukko. ”Minä käyn jo vanhaksi, ja illoin, vaivallisen päivän jälkeen, kun on ruma ilma, olen surullinen. Poika saa minua huvitella.”
”No siihen nuot jalat ovat tarpeeksi tanakat”, kehui Barberin.
”Ei kehumista”, ukko sanoi, ”sillä hänen tulee tanssia, sitte hyppiä, sitte marssia, marssimisen jälkeen vielä hyppiä, sanalla sanoen, hän tulee signor Vitalisin seurueeseen.”
”Missä se seurue on?”
”Signor Vitalis olen minä, niin kuin voinette aavistaa, ja seurueeni esittelen teille heti, kun niin haluatte siihen tutustua.” Hän avasi lammasnahkatakkinsa ja otti povestaan oudon näköisen eläimen. Se ei ollutkaan koira, niin kuin olin luullut. Tuollaista olentoa en ollut eläissäni nähnyt, ja minä katselin sitä tyhmistyneenä. Sillä oli punainen kultareunuksilla koristettu pusero, vaan karvaset käsivarret ja jalat olivat paljaina.
”Hoo, inhottava apina!” huudahti Barberin.
Tuollainenko se oli apina, josta olin niin paljon kuullut puhuttavan. Minä olin luullut tuota mustaksi lapseksi.
”Kas tässä on joukkoni ensimmäinen”, sanoi Vitalis, ”herra Joli-Coeur, jalosydän. Joli-Coeur, ystäväni, tervehtikää seuraa.” Joli-Coeur nosti käden huulilleen ja lähetti meille sormisuukkosia. ”Ja tässä”, jatkoi Vitalis viitaten valkoista villakoiraa, ”on signor Capi, jolla on kunnia esittää ystävänsä arvoisalle yleisölle. Capi! Esittely!”
Valkea villakoira, joka tähän asti oli ollut hyvin hiljaa, hypähti vikkelästi jaloilleen, nousi takakäpälilleen, pani etukäpälät ristiin rinnalleen, sitten kumarsi isännälleen niin syvään, että sotilaslakkinsa kosketti maata. Tämän tehtyään kääntyi tovereihinsa ja toisella käpälällään viittasi niitä tulemaan. Toiset koirat, jotka koko ajan herkeämättä katsoivat tarkkaavasti toveriaan, nousivat heti pystyyn ja etukäpälillä pidellen toisistaan, astuivat arvokkaasti kuusi askelta eteenpäin, sitte kolme askelta taaksepäin ia tervehtivät yleisöä.
”Tällä, jonka nimi on Capi”, jatkoi Vitalis, ”on ennen ollut niminä Capitano, joka italiankielellä merkitsee päällikköä. Tämä on älykkäin näistä kaikista ja välittää näille minun käskyni. Tämä nuori, musta keikari on signor Zerbino, joka merkitsee: kohtelias, siivo, kaunis, ja sen nimen se ansaitsee kaikissa suhteissa. Tämä nuori, kainon näköinen henkilö on signora Dolce, ihastuttava englannitar, joka ei suinkaan varastamalla ole saanut suloutta merkitsevän nimensä. Näiden merkillisten seuralaisteni kanssa minä kierrän maailmaa ansioikseni, ansaiten milloin enemmän milloin vähemmän, miten milloinkin onnistaa. — Capi!”
Koira pani käpälät ristiin.
”Capi, tulkaa tänne ystäväni, ja olkaa niin hyvä, erinomaisen hyvä, minä pyydän — minä puhun ylhäisille henkilöille aina näin kohteliaana — olkaa hyvä ja sanokaa tälle nuorelle pojalle, joka teitä katsoo silmät pyöreinä, paljonko kello on.”
Capi tuli isäntänsä luo, pisti käpälänsä lammasnahkatakin alle, sieltä veti esiin hopeakellon, katsoi siihen ja haukahti kaksi kertaa hyvin terävästi ja sitten kolme kertaa heikosti. Kello oli kaksi ja kolme neljännestä.
”Aivan oikein”, sanoi Vitalis, ”kiitoksia paljon, signor Capi. Olkaa nyt niin hyvä ja kutsukaa signora Dolce köydellä tanssimaan tässä vähän huviksemme.”
Capi heti pisti käpälänsä isäntänsä poveen, josta veti köyden. Sitte se antoi merkin Zerbinolle, joka heti asettui Capia vastapäätä seisomaan. Capi viskasi köyden toisen pään Zerbinolle, ja sitten yhdessä alkoivat sitä pyörittää. Kun köysi oli päässyt säännöllisesti pyörimään, niin Dolce syöksähti keskelle ja alkoi hyvin ketterästi hypähdellä katsoen kauniilla silmillään isäntäänsä.
”Te näette”, Vitalis sanoi, ”että minun oppilaani ovat hyvin nerokkaita. Mutta niiden nero ei tule oikein näkyviin, jollei ole vertailua. Ja sen vuoksi otan minä tämän pojan seurueeseeni. Hän näyttelee tyhmyrin osaa, ja minun oppilaitteni nerokkaisuus huomataan selvemmin.”
”Hoo! Tyhmyrin osaa”, keskeytti Barberin.
”Niin, siihen tarvitaan älyä”, Vitalis sanoi, ”ja minä luulen että tämä poika ei ole tyhmä, kunhan hän vain saa vähän opetusta. Ja pianhan nähdään. Jos hän on älykäs, niin hän ymmärtää, että onnekseen on, kun pääsee kulkemaan signor Vitalisin kanssa, kiertämään Ranskassa ja kymmenissä muissa maissa, viettämään vapaata elämää, joka on toista kuin kuleksia härkäin jälissä aina samoilla seuduilla aamusta iltaan. Jos hän ei ole älykäs, niin hän itkee ja huutaa, ja kun Vitalis ei välitä tyhmistä lapsista, niin hän ei ota sellaista mukaansa. Sellainen lapsi saa mennä Lastentaloon, jossa on ankara työ ja ruokaa niukalta.”
Signor Vitalisin oppilaat olivat tosin hyvin hupaisia, ja varmaan oli hauskaa aina nähdä uusia seutuja, mutta minun olisi pitänyt jättää äiti. Mutta jos kieltäydyn, niin minut viedään Lastentaloon. Seisoessani siinä neuvotonna, kyynnelten vuotaessa silmistäni, Vitalis taputteli minua poskelle ja sanoi lempeästi: ”Kas niin, poika ymmärtää, koska ei huuda. Tuohon pieneen päähän tulee järkeä, ja huomenna ...”
”Hyvä herra”, sanoin hänelle, ”antakaa minun jäädä äidin luo, sitä pyydän!” Mutta en saanut enempää sanotuksi, kun Capi keskeytti ruveten kauheasti haukkumaan, ja samalla se syöksähti pöydän luo, jossa apina istui. Sillä aikaa kun kaikki olivat kääntyneet minuun, apina käytti hyväkseen tilaisuutta, otti hiljaa isäntänsä viinilasin ja rupesi juomaan. Vaan Capi oli huomannut apinan viekkaan aikeen, ja esti sen siitä.
”Herra Joli-Coeur”, sanoi Vitalis ankarasti, ”te olette aika herkuttelija ja velikulta. Menkää tuonne loukkoon ja kääntykää seinään päin. Ja te, Zerbino, olkaa vartioimassa. Jos hän liikahtaakaan, niin antakaa hänelle tarpeellista kuritusta. Ja te, herra Capi, olette hyvä koira, antakaa minulle käpälänne kiittääksenne teitä.” — Apina totteli, ja Capi hyvillään ja ylpeänä ojensi käpälänsä isännälleen. ”No nyt”, jatkoi Vitalis, ”ryhdytäänpä taas asiaamme. Minä siis teille annan kolmekymmentä markkaa.”
”Antakaa neljäkymmentä”, tinki Barberin.
Syntyi keskustelu taas, vaan Vitalis keskeytti pian: ”Pojalla varmaan on täällä ikävä”, hän sanoi. ”Menköön tuonne pihalle leikkimään.” Ja hän antoi samalla merkin Barberinille.
”Niinpä vainenkin”, sanoi Barberin, ”mene pihalle, mutta pysy siellä niin kauan kuin sinua käsken, muuten julmistun.”
Minulla ei ollut muutakaan neuvoa kuin totella, ja minä lähdin pihalle. Vaan eihän minua tietysti haluttanut leikkimään. Istahdin kivelle ja jäin miettimään. Minun kohtalostani tällä hetkellä ratkaistaan. Mitenkähän käy? Kylmä ruumistani karsi. — Runsaan tunnin kuluttaa Barberin tuli pihalle. ”No, lähdetään nyt kotia”, sanoi hän minulle.
Kotia! Minä siis sainkin jäädä kotia, äidin luo? Minua halutti kysyä, vaan en uskaltanut, sillä hän näytti olevan hyvin pahalla tuulella. Kulettiin sanaa puhumatta. Mutta vähää ennen kuin tultiin kotia hän pysähtyi ja kääntyi minuun. ”Kuule sinä!” hän sanoi minulle ja nipisti korvasta. ”Jos sinä puhut sanaakaan tästä, niin sinun käy huonosti. Muista siis, että pidät suusi kiinni!”
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 102-104 5-7.5.1898.
