Koditon, IX luku


IX







Me emme pysähtyneet pitkään aikaan missään siihen saakka kun tulimme Bordeauxiin. Sillä näyteltävät kappaleemme olivat vähäiset, niin että ohjelma ei ollut kovin vaihteleva. Kun olimme esittäneet ”Herra Joli-Coeurin palvelijan”, ”Kenraalin kuoleman”, ”Parannettu sairas” ja kolme tai neljä muuta näytelmää, niin siinä kaikki. Näyttelijämme olivat esittäneet kaikki mitä osasivat. Ja silloin piti alkaa uudestaan. Vaan yleisö pian rupesi tyytymättömänä huutamaan: ”Tuohan on sitä samaa!” Ja sen vaoksi meidän piti aina siirtyä toiseen paikkaan, missä oli uutta yleisöä. Ainoastaan Bordeauxissa viivyimme pitemmän aikaa, sillä tässä suuressa kaupungissa riitti meille uutta yleisöä pitkäksi alkaa. Sieltä jatkoimme matkamme Pauhin, josta kaupungista minulla on mieluisia muistoja.

Tässä kaupungissa ei tunnu tuulenhenkeä paljoksi koskaan. Ja ymmärrätte, että tämä oli suuri asia meille, kun me siellä olimme koko talven, oleskellen päiväkaudet kaduilla, toreilla ja yleisillä paikoilla. Mutta tämä asia ei suinkaan vaikuttanut siihen, että me sinne jäimme niin kauaksi aikaa, se oli toinen ja vaikuttavampi seikka tulojen runsaus. Koko talven meillä oli runsaasti lapsiyleisöä ympärillämme, joka ei väsynyt näytöksiimme eikä koskaan huutanut: ”Mutta tuohan on sitä samaa!”

Suurimmaksi osaksi yleisömme oli lapsia, englantilaisia, suuria punaverisiä poikia ja pieniä tyttösiä, joilla oli melkein yhtä suloiset silmät kuin Dolcellakin. Lapset tulivat usein taskut täynnä nisuja, joita he jakoivat Joli-Coeurille, koirille ja minulle.

Kun kevät tuli ja päivät alkoivat lämmetä, niin meidän yleisömme alkoi harveta, ja usein näytösten jälkeen näki lasten kättelevän Joli-Coeuriä ja Capia. He sanoivat niin hyvästinsä, emmekä heitä enään seuraavana päivänä nähneet. Pian jäimme yksiksemme ja meidänkin piti alkaa hommailla poislähtöä. Ja niin eräänä aamuna olimmekin taas tiellä. Kiertelevä elämämme oli taas alkanut, me olimme suurten valtateitten varassa.

Pitkät ajat, päivittäin, viikottain astuskelimme, milloin laskeutuen laaksoihin, milloin kohoten kukkuloille, pitäen aina oikealla puolellamme Pyreneitten siintävät vuoriharjanteet, jotka olivat kuin suuria pilvenlonkia.

Sitten eräänä iltana tulimme muutamaan kaupunkiin, joka oli joen varrella, keskellä viljavaa tasankoa. Rakennukset olivat tiilikivistä ja suurin osa hyvin rumia, kadut lasketut särmikkäillä kivillä, niin että niillä oli varsin vaikea kulkea matkustajilla, jotka olivat astuneet kolme neljä penikulmaa päivässä. Isäntäni sanoi, että olemme tulleet Toulouseen, ja että siellä viivymme pitemmän aikaa.

Kuten tavallisesti, oli nytkin ensimäisenä tehtävänämme seuraavana päivänä hakea paikkoja, joissa oli edullista näytellä. Niitä oli paljonkin. Muutamassa kohden oli kaunis, puiden ympäröimä ruohikkotori, josta lähti useampia puistokatuja. Me asetuimme muutamalle tällaiselle puistokadulle. Heti ensimmäisestä näytännöstä alkaen meillä oli lukuisa yleisö. Mutta onnettomuudeksi poliisikonstaapeli, joka piti vahtia tällä kohtaa, katseli meidän asettumistamme siihen kierolla silmällä. En tiedä oliko hän koirille vihassa vai häiritsimmekö hänen järjestystään, vai mikä lie syynä ollut, hän käski meidän lähteä paikalta pois. Ehkä meidän asemassamme olisi ollut viisainta luopua kaikesta vastustamisesta, sillä ottelu meidän kaltaisten köyhäin kuleksijain poliisimiesten välillä ei ole tasaväkistä. Vaan isäntäni ei sitä ajatellut. Vaikka hän ei ollut kuin koirain näyttelijä, vanha ja köyhä, niin hänellä oli rohkeutta, enite kuitenkin tuntoa oikeuksistaan, niinkuin hän sanoi. Hän oli vakuutettu, ettei hän tehnyt mitään lainvastaista. Hän sen vuoksi kieltäytyi tottelemasta poliisikonstaapelia, kun tämä tahtoi meidät karkottaa kadulta.

Kun isäntäni tahtoi karttaa vihastumista, vaiko sen vuoksi että hänellä teki mieli pilkata ihmisiä — niin kuin hän usein teki — hän liioitteli italiaista kohteliaisuutta: olisi luullut hänen olevan erittäin ylhäisten henkilöitten edessä.

”Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja”, sanoi hän nostaen lakkia syvään konstaapelille, ”voitteko minulle näyttää asetuksen, jonka mukaan olisi kiellettyä tällaisten kurjain ilveilijäin harjoittamasta halpaa elinkeinoaan tässä yleisellä paikalla?”

Poliisikonstaapeli vastasi, ettei tässä ollut väitteleminen, vaan oli toteltava.

”Niinpä vain”, vastasi Vitalis, ”ihan niin minäkin ymmärrän. Senpä vuoksi minä lupaan taipua määräykseenne heti, kun osotatte, minkä asetuksen nojalla sen annatte.”

Sinä päivänä konstaapeli käänsi meille selkänsä, ja isäntäni hattu kädessä ja selkä kumarruksissa saattoi häntä hiljaa naureskellen. Mutta seuraavana päivänä tuli kostaapeli, harppasi köysien yli, jotka olivat teaterimme seininä ja kiiruhti keskellemme. ”Teidän pitää panna kuonokoppa koirillenne”, sanoi hän tuimasti Vitalisille.

”Kuonokoppa koirille!”

”Niin, sitä vaatii poliisiohjesääntö, joka teidän tulisi tietää.”

Me näyttelimme juuri ”parannettua sairasta”. Ja kun sitä näytettiin nyt vasta ensi kerran Toulousissa, niin yleisömme oli hyvin innoissaan. Konstaapelin tulo sen vuoksi herätti nurinaa ja huutoja: ”Elkää häiritkö!” — ”Antakaa näytellä loppuun!” Vaan Vitalis teki kädellään liikkeen ja sai hiljaisuuden aikaan. Hän otti hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hatunsulat maata pyyhkivät, lähestyi sitten konstaapelia ja vetäytyi kolme askelta taaksepäin kumartaen syvään.

”Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja, tehän sanoitte, että pitää panna kuonokopat koirille, eikö niin?”

”Niin, ja heti.”

”Kuonokoppa Capille, Zerbinolle ja Dolcelle”, sanoi Vitalis enemmän yleisölle kuin konstaapelille. ”Mitä teidän ylhäisyytenne ajatteleekaan! Millä tavoin oppinut lääkäri Capi, jonka koko maailma tuntee, voisi määrätä ulostuttavia lääkkeitä herra Joli-Couerille, jos mainittu Capi olisi kuonokoppa päässä? Jos se olisi edes joko muu instrumentti, joka paremmin sopii lääkärille hänen lääkäriammatissaan!”

Tämä synnytti naurunrähinää yleisössä, josta kuului lasten kirkkaita ääniä ja vanhempain karkeaa naurunhörötystä. Vitalis tästä rohkaistuneena jatkoi: ”Ja miten ihastuttava Dolce, meidän sairaanhoitajattaremme, voisi käyttää kaunopuheliaisuuttaan ja sulouttaan saadakseen sairaamme taipumaan lääkärinhoitoon, jos Dolcen nenällä olisi moiset laitokset, joita hänen ylhäisyytensä, järjestyksen edustaja, tahtoo siihen asettaa? Minä kysyn kunnioitettavalta yleisöltä ja pyydän sen ratkaiseman asian.”

Ja yleisö vastasi naurulla. Se oli Vitalisin puolesta ja pilkkasi konstaapelia. Yleisöä huvitti varsinkin Joli-Coeur, joka oli asettunut konstaapelin taakse, panten ristiin käsivartensa, niin kuin konstaapelikin, ja pään taaksepäin mahtavan näköisenä. Konstaapeli kiihtyneenä Vitalisin puheesta ja yleisön naurusta pyörähti rutosti ympäri ja samassa huomasi apinan, joka seisoi siinä kerskuvan näköisenä. Muutamia sekunteja eläin ja ihminen seisoivat vastatusten katsellen toisiaan aivan kuin olisi ollut kysymyksessä: sinä herra, minä herra, kumpi meistä kontin kantaa! Yleisö purskahti yhä kiihkeimmin nauramaan ja siihen loppui tämä kohtaus.

”Jollei koirallanne huomenna ole kuonokoppaa niin minä haastaa teidät oikeuteen.”

”Siis huomiseen, hyvä herra, jääkää hyvästi!” Ja kun konstaapeli poistui pitkin askelin, niin Vitalis seisoi syvään kumartuneena suurta kunnioitusta osottaen. Ja sitten jatkui näytelmä.

Kun illalla isäntäni ei näyttänyt välittävän mitään, niin minä muistutin häntä, huomauttaen, että huonokopat olisi ajoissa ostettavat, että koirat tottuisivat niihin.

”Sinä siis luulet, että minä panisin kuonokopan koiralleni?”

”Mutta minusta näyttää, että konstaapeli muuten käy teitä häiritsemään.”

”Ole huoleti. Kyllä minä asian hoidan niin, että konstaapeli ei voi minua oikeuteen saattaa, ja samalla niin, ettei minun tarvitse rääkätä koiriani. Toisekseen toimitan niin, että yleisöllä on hauska. Konstaapelin avulla sillä tavoin saamme tuottavia näytäntöjä. Hän näyttää hullunkurista osaa kappaleessa, jonka hänelle valmistan. Siitä on vaihtelua näytöksiimme, ja itsekin saamme vähän nauraa. Sen vuoksi huomenna sinä menet yksin Joli-Coeurin kanssa, asetat köydet ja soitat muutamia kappaleita harpullasi. Kun on tarpeeksi kokoutunut yleisöä ja konstaapeli tullut, niin saavun minä. Ja silloin myöskin huvinäytelmä alkaa.”

Minä tein työtä käskettyä. Muutamia säveliä soitettuani harpullani juoksi väkeä joka suunnalta. Näinä viime aikoina, ja varsinkin tässä kaupungissa, isäntäni oli minua opettanut harpulla soittamaan, ja muutamia kappaleita soittelinkin jo melko hyvin. Erittäin muuan pieni italialainen laulu, jota minä harpun säestyksellä lauloin, miellytti yleisöä, joka taputti minulle aina käsiään. Minä olin siis jo monipuolinen taiteilija, ja sen vuoksi taipuisa uskomaan, että kun seurueellamme oli menestystä, niin se oli minun ansiotani. Mutta tänä päivänä oli hyvä syy uskoa, että väki ei rynnännyt näytäntöpaikalle tuon laulun vuoksi. Eiliset ihmiset tulivat ystävineen uteliaina katsomaan, millä tavoin vanha italialainen suoriutuu vihollisestaan konstaapelista. Kun Vitalis oli sanonut: ”Siis huomiseen, hyvä herra”, niin kaikki ihmiset olivat ymmärtäneet, että tänään syntyy suuri näytäntö, jossa saa nauraa konstaapelille. Ihmiset nähdessään minut Joli-Coeurin kanssa, kyselivät eikö italialainen tulekaan.

”Hän tulee pian.”

Ja minä jatkoin lauluani.

Poliisikonstaapeli saapui pian paikalle. Joli-Coeur huomasi hänet ensiksi ja heti pani kädet puuskaan, pään nojasi taaksepäin ja alkoi kävellä minun ympärilläni edestakaisin jäykkänä selkäkenossa ja hyvin naurettavan arvokkaana.

Yleisö purskahti nauramaan ja taputti käsiään hurjana. Konstaapeli joutui hämilleen ja katseli minua julmin silmin. Se tietysti yllytti vain yleisön hilpeyttä. Olin levoton, miten tässä lopuksikin käy. Silloin kun Vitalis oli läsnä, tunsin varmuutta, mutta nyt olin yksikseni enkä tiennyt, mitä vastata, jos hän kävisi kyselemään. Hän näytti olevan kiihtynyt ja vihan vimmassa. Hän kuleksi edestakaisin köyden luona ja ohimennessään katseli minua olkansa yli. Se mielestäni aavisti huonoa loppua. Joli-Coeur, joka ei ymmärtänyt miten vaarallinen tilamme oli, käveli edestakaisin niinkuin konstaapelikin ja katseli minua olkansa yli niin hassusti, että yleisö nauroi. Minua pelotti, että konstaapeli siitä suuttuu raivoihinsa, ja käskin Joli-Coeuriä luokseni, vaan se ei totellut minua ja lähti juoksemaan, kun minä rupesin sitä ottamaan kiinni. Konstaapeli vihanvimmoissaan luuli, että minä vain yllytin apinaa, harppasi köysien yli, parilla askeleella oli luonani, ja löi minua korvalle, niin että kaaduin. Kun olin taas jaloillani, niin näin Vitalisin pitelemässä konstaapelia kädestä kiinni.

”Minä kiellän teitä lyömästä tätä lasta!” sanoi hän. ”Te olette tehneet laittomuutta.”

Konstaapeli koetti kiskoa kättään irti, mutta Vitalis puristi sitä kovemmin. Muutamia sekunteja miehet katselivat toisiaan silmästä silmään: konstaapeli oli raivoissaan, isäntäni oli mahtavan ja ylpeän näköinen, kaunis valkotukkainen päänsä oli pystyssä, ja muodollaan näkyi itsensähillitsemistä ja käskeväisyyttä. Minusta näytti, että konstaapelinkin olisi pitänyt painua maahan tämän mahtavuuden edessä. Vaan siinä hän seisoi. Rajulla liikkeellä hän tempasi kätensä irti, tarttui isäntääni niskasta kiinni, ja töykkäsi häntä menemään edellään. Vitalis kompastui, vaan hypähti vikkelästi pystyyn ja tarttui konstaapelin käteen.

Isäntäni oli vikkelä vanhus, mutta kuitenkin vanhus, jota vastoin konstaapeli oli vielä nuori, voimakas, niin että heidän ottelunsa ei olisi kauan kestänyt, mutta tappelua ei syntynytkään.

”Mitä te tarkoitatte?” kysyi Vitalis.

”Minä teidät vangitsen, seuratkaa minua vahtikonttooriin.”

”Minkä vuoksi löitte tätä poikaa?”

”Ei sanaakaan, seuratkaa vain minua.”

Vitalis kääntyi minuun. ”Mene ravintolaan, ole siellä koirain kanssa. Minä toimitan sinulle tiedon.”

Hän ei saanut sen enempää sanotuksi, kun konstaapeli lähti häntä viemään. Näin loppui tämä näytelmä, jonka isäntäni oli ajatellut huvinäytelmäksi, loppui näin surullisesti.

Koirat yrittivät ensin seuraamaan isäntäänsä, vaan minä käskin ne takaisin, ja kun olivat tottuneet tottelemaan, niin heti palasivatkin. Minä nyt huomasin, että niillä oli kuonokoppa, vaan ei raudasta. Turvan ympärille oli sidottu silkkinauha, jossa oli tupsuja. Capilla, joka oli valkoinen karvaltaan, oli punainen nauha, mustalla Zerbinolla valkoinen nauha, ja harmajalla Dolcella sininen nauha. Nämät olivat koirapäitsiä, joita teaatterissa käytetään, ja Vitalis oli varustanut näin koirat tepposta varten, jonka aikoi tehdä konstaapelille.

Yleisö oli hajautunut, ainoassaan muutamia oli jäänyt jälelle, jotka väittelivät, kumpiko, Vitalis vai konstaapeli, oli väärässä. ”Paha juttu”, sanoi heistä muuan, ”ukko ei pääse vankeudetta, kun hän vastusti polisia.” Minä palasin majapaikkaan hyvin levottomana.

Minä olin hyvin pian kiintynyt Vitalisiin ja joka päivä kiinnyin häneen yhä enemmän. Me elimme samaa elämää, aina yhdessä aamusta iltaan ja usein illasta aamuun, kun nukuimme samalla olkikuvolla. Isä ei voi pitää hellempää huolta pojastaan kuin hän piti minusta. Ja hän oli niin paljon minulle opettanut kaikkea hyvää, lukemaan, laulamaan, kirjoittamaan, laskemaan. Pitkillä matkoillamme hän oli käyttänyt aikaa opettaakseen minulle milloin mitäkin. Kylminä päivinä hän oli antanut minulle peitteensä, kuumina oli vähentänyt minun kannettavaa taakkaani. Syödessä hän ei suinkaan itselleen ostanut paraita paloja, vaan päinvastoin. Tosin hän silloin tällöin minua nipisti korvasta tai muuten rankaisi, vaan nämät ojennukset unhottuivat minulta kaiken sen hyvän rinnalla, jota hän minulle oli osottanut. Minä häntä rakastin ja hän rakasti minua. Tämä ero minusta sen vuoksi tuntui hyvin tuskalliselta. Milloinkahan näemmä toisemme? Oli puhuttu vankeudesta. Kuinkahan kauan se kestää? Mitä minä tekisin tällä ajalla? Miten eläisin? Isäntäni ei ollut saanut aikaa antaa minulle rahaa. Minulla ei ollut kuin muutamia pennejä. Miten voin niillä saada ruokaa itselleni, apinalle ja koirille?

Sillä tavoin kului kaksi päivää, ja minä olin huolissani, uskaltamatta mennä majapaikan pihaa ulommas. Joli-Coeur ja koirat näyttivät olevan hyvin levottomia. Vihdoin kolmantena päivänä muuan mies toi minulle kirjeen Vitalisilta. Tässä kirjeessä hän kertoi, että häntä pidetään vankeudessa ja lauantaina viedään oikeuteen, jossa häntä syytetään järjestyksenvalvojan vastustamisesta ja väkivaltaisuuden harjoittamisesta tätä vastaan.

”Antautuessani vihani valtaan”, jatkoi hän, ”olen tehnyt hairauksen, jonka saan maksaa kalliisti. Vaan nyt on myöhäinen sitä katua. Tule oikeuteen, siellä saat oppia jotakin.”

Sitten hän neuvoi, miten minun oli meneteltävä ja hän lopetti kirjeensä syleillen minua ja pyytäen hyväilemään Capia, Joli-Coeuriä ja Dolcea ja Zerbinoa hänen puolestaan.

Kun minä luin kirjettä, niin Capi oli jalkaini välissä ja haisteli kirjettä heiluttaen häntäänsä, osottaen siten, että hän tiesi mistä kirje oli, hän kun hajusta tunsi, että se oli kulkenut hänen isäntänsä hyppysten läpi. Ja nyt ensi kerran kolmeen päivään koira osotti ilon merkkiä.

Oikeuden istunto alkoi lauantaina kymmenen aikana. Minä menin sinne jo yhdeksän aikana ja olin ensimmäinen. Vähitellen sali täyttyi ja kuulijoista tunsin useita niiksi, jotka olivat olleet läsnä tuossa kohtauksessa, joka isännälläni oli polisin kanssa. Minulla ei ollut mitään tietoa korkeasta oikeudesta eikä tuomioistuimesta, vaan vaistomaisesti pelkäsin kauheasti: minusta tuntui, että vaikka olikin kysymys isännästäni eikä minusta, niin minä kuitenkin olin vaarassa. Minä suojausin uunin taakse ja puristausin seinää vasten niin pieneksi kuin mahdollista.

Ensin tuomittiin muita, sellaisia miehiä, jotka olivat varastaneet, tapelleet ja jotka kaikki sanoivat olevansa syyttömiä ja jotka kaikki kuitenkin tuomittiin. Vihdoin Vitalis tuotiin sisään. Minä en tiedä, mitä sanottiin ensin, mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän vastasi, minä olin niin kiihdyksissäni, että en kuullut, vielä vähemmin ymmärsin. Enkä minä kuunnellutkaan, minä vain katselin. Minä katselin isäntääni, joka seisoi siinä häpeissään ja huolestuneena, pitkä valkoinen tukka valuen harteille. Minä katselin tuomaria, joka häneltä kyseli.

”Te siis tunnustatte pieksäneenne konstaapelia, joka teidät vangitsi?”

”En ole pieksänyt, herra tuomari, vaan ainoastaan kerran lyönyt, kun minä tullessani paikalle, missä meidän piti näytellä, näin polisikonstaapelin sivaltavan korvalle lasta, joka oli seuralaisenani.”

”Onko se lapsi teidän?”

”Ei, herra tuomari. Vaan rakastan häntä aivan kuin omaa poikaani, sen vuoksi minä vihastuin, kun näin poikaa lyötävän, ja tartuin polisikonstaapelin käteen estääkseni häntä enään lyömästä.”

”Vaan te olette lyöneet poliisikonstaapelia?”

”Niin, kun hän tarttui minua kurkusta kiinni, niin unohutin, että hän oli polisikonstaapeli, ja aivan vaistomaisesti, tietämättäni löin kiihdyksissäni.”

”Teidän ijällänne ei pitäisi joutua niin vihansa valtaan.”

”Ei pitäisi, vaan paha kyllä ei aina tule tehdyksi niin kuin pitäisi, sen nyt huomaan.”

Tämän jälkeen kuulusteltiin poliisikonstaapelia, joka kertoi asian miten se oli tapahtunut, vaan ei välittänyt siitä niin paljoa, että häntä oli lyöty kuin siitä, että oli pilkattu hänen personaansa, ääntään ja liikkeitään. Tämän kuulustelun aikana Vitalis katseli ympärilleen saliin. Minä ymmärsin, että hän katseli minua. Minä sen vuoksi tulin suojapaikastani, pujottelin uteliaan väkijoukon läpi etumaiseen riviin. Vitalis kun huomasi minut, niin hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä tunsin, että hän oli hyvillään näkyessään minut, ja minulla vastoin tahtoani tunkeusi kyyneleet silmiin.

”Teillä ei ole muuta sanottavaa puolustukseksenne?” kysyi vihdoin tuomari.

”Omasta puolestani minulla ei ole mitään lisättävää, vaan lapsen puolesta, jota rakastan ja joka jää yksikseen, hänen puolestaan minä pyydän oikeutta armahtavaisuuteen, niin ellei meitä tuomittaisi erillemme kuin niin lyhyeksi aikaa kuin mahdollista.”

Minä luulin, että isäntäni lasketaan vapauteen, vaan niinpä ei käynytkään. Tuomari puheli toisten oikeudenjäsenten kanssa vähän aikaa, ja sitten juhlallisella äänellä julisti, että Vitalis polisikonstaapelin solvaamisesta ja harjoittamastaan väkivallasta tätä vastaan tuomitaan kahden kuukauden vankeuteen ja sadan markan sakkoon.

Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen! Kyynelteni läpi näin oven, josta Vitalis oli tullut, avautuvan, Vitalis seurasi vartijaa, ja ovi taas sulkeutui. Kahden kuukauden ero. Minne mennä?

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 122b, 124-125 29.5., 2-3.6.1898.