VI
Seuraavana päivänä lähdimme varhain taipaleelle. Taivas oli selkeä, ja tuuli yön aikana oli kuivanut tiet, niin että ne eivät olleet kovin lokaiset. Linnut lauleskelivat pensaikoissa tien varrella, ja koirat hyppelivät iloisina ympärillämme. Vähän väliä Capi hypähti minua vasten ja haukahti pari kolme kertaa. Minä ymmärsin, mitä se tarkoitti; ”Rohkaise mielesi!” Se oli viisas koira, se ymmärsi kaikki ja osasi ilmoittaa ajatuksensa. Usein kuulin sanottavan, että siltä ei puuttunut kuin puhekyky. Vaan minä en koskaan ole niin ajatellut. Jo hänen häntänsä oli kaunopuheliaampi kuin monenkin ihmisen silmät ja sanat. Capi ja minä emme koskaan ole tarvinneet sanoja keskenämme. Heti ensimmäisenä päivänä me ymmärsimme toisemme.
En ollut koskaan käynyt kylämme ulkopuolella, ja minä sen vuoksi olin hyvin utelias näkemään, millainen on kaupunki. Vaan minun täytyy sanoa, että Ussel ei minua hämmästyttänyt ollenkaan. Minä en joutanut katselemaan muuta kuin kenkäkauppaa, muusta en välittänyt. Rakennusten tornit, holvikäytävät, muistopatsaat, kaikki jäi huomaamatta. Missä oli se onnellinen kauppapuoti, joka sai minut varustaa kengillä? Ja sen vuoksi en muista koko Usselista kuin pimeän, savustuneen puotin, jonka edustalla oli vanhoja pyssyjä, rautaromua, vanhoja lamppuja, hopeakirjailtu takki, lukkoja, ruostuneita avaimia ja kaikellaista tavaraa.
Sisään mennessä laskeuttiin portaita ja tultiin suureen saliin, johon päivän valo ei ole sen koommin päässyt, kun katto oli tehty. Miten voidaan kenkiä myydä tällaisessa kauheassa paikassa! Vaan siellä minä vedin jalkaani kengät, jotka olivat varmaankin kymmentä vertaa leveämmät kuin minun saappaani. Sitte isäntäni minulle osti sinisen takin, housut, huopahatun, siis kaikki, mitä oli minulle luvannutkin. Minulla samettitakki, kengät ja hattu! Minä olin maailman paras, rikkain ja onnellisin mies! Tosin sametti oli kulunutta, ja vaikea oli sanoa, mitä väriä hattu alkuaan oli ollut, vaan minä olin niin hurmaantunut, että niiden entisyys peittyi nykyiseen loistoonsa. Minulla oli kiire saada ne ylleni, vaan ennen kuin Vitalis ne minulle antoi, muodosteli hän niitä vähän hämmästyksekseni. Majapaikassamme hän saksilla rapsahutti housuista lahkeet poikki polvieni kohdalta. Kun minä sitä suurin silmin katselin, niin hän sanoi:
”Sinä et saa olla puettu niin kuin kaikki muut. Me olemme Ranskassa ja minä puen sinut italialaiseksi. Jos menemme Italiaan, niin kuin on luultavaa, niin siellä minä sinut puen ranskalaiseksi. Mitä olemme? Me olemme taiteilijoita. Me olemme näyttelijöitä, joitten jo ulkomuodoltaan täytyy herättää huomiota. Jos menisimme torille samallaisessa puvussa kuin kaupunkilaiset tai maalaiset, niin luuletko, että ihmiset meitä katsoisivat ja pysähtyisivät ympärillemme? Ei. Eriskummallisuus on välistä välttämätöntä. Ikävää se on, vaan sille ei mitään mahda.”
Aamulla olin ranskalainen j» ennen iltaa olin siis italialainen. Housut yltivät ainoastaan polviin, sukat Vitalis pauloitti punaisilla nauhoilla, hattuun hän laittoi myöskin nauhat ja lisäksi koristi sen tekokukilla. En tiedä mitä muut minusta olisivat sanoneet, vaan omasta puolestani olin mahtavan näköinen ja kai olinkin, sillä ystäväni Capi, katseltuaan minua pitkän aikaa, ojensi minulle käpälänsä tyytyväisenä. Pukeutuessani uusiin vaatteisiin, oli Joli-Couer asettunut eteeni ja matkinut liikkeitäni. Paettuani se asetti kätensä lanteilleni ja taivuttaen päänsä taaksepäin nauroi pilkallisesti. Nauraako apina? Minä sanon vain, että minä huomasin Joli-Coeurin nauravan minulle monta kertaa niin ivallisesti, että olin ihan raivostua. Hänen naurunsa ei tosin ollut samallaista kuin ihmisen nauru. Mutta kun hänessä syntyi joku iloinen tunne, niin hänen suunsa venyi leveäksi, silmäkulmansa menivät kurttuun, huulensa tärisivät ja mustat silmänsä hehkuivat kuin tulinen hiili kun siihen puhalletaan.
”No nyt me käymme työhömme”, sanoi Vitalis, ”sillä huomenna on meidän annettava suuri näytäntö torilla, ja sinun pitää esiintyä silloin ensi kerran. Sinun tulee näytellä osaa, jonka sinulle määrään.”
Hämmästyksestäni hän näki, etten ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
”Osalla tarkoitetaan sitä tehtävää, joka sinun tulee suorittaa tässä näytelmässä. Minä en ole ottanut sinua mukaani ainoastaan huviksesi. En ole niin rikas. Työtä sinun tulee tehdä. Ja työnäsi on juuri näytellä huvinäytelmää koiraini ja apinani kanssa. Ja minä nyt käyn sinulle sitä opettamaan. Capi on oppinut kävelemään pystyssä ja Dolce tanssimaan nuoralla. Ne ovat tehneet kauan aikaa ja paljon työtä tämän taidon saavuttamiseksi. Sinun myöskin täytyy tehdä työtä oppiaksesi eri osat, jotka sinulla on näyteltävinä heidän kanssaan. Siis työhön ja toimeen.”
Tähän aikaan minulla oli aivan toiset käsitykset työstä. Työksi olin luullut ainoastaan maan kaivamista, puun hakkaamista tai kivien lohkomista, muunlaista en ollut osannut aavistaakaan.
”Näytelmä, jonka aijomme näyttää”, jatkoi Vitalis, on nimeltä: Herra Joli-Coeurin palvelija eli tyhmin näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Ja näytelmän aiheena on: herra Joli-Coeurilla on tähän asti ollut palvelija, johon hän on ollut varsin tyytyväinen, se on Capi. Mutta Capi käy vanhaksi, ja toisekseen herra Joli-Coeur tahtoo uuden palvelijan. Capi ottaa toimekseen sen hankkimisen. Vaan hän ei toimita seuraajakseen koiraa, vaan ihmisen, nuoren pojan, jonka nimi on Rémi.”
”Aivan niin kuin minunkin nimeni!”
”Niin, sinä itse. Sinä tulet kyläkunnastasi Joli-Coeurin palvelijaksi.”
”Eihän apinoilla ole palvelijaa!”
”Huvinäytelmissä niillä on. Sinä tulet ja Joli-Coeuristä sinä näytät tyhmältä.”
”Mutta se ei ole hauskaa.”
”Mitä se sinua haittaa? Sinä nauratat muita. Kuvittele mielessäsi, että sinä todella tulet jonkun herran luo palvelijaksi ja sinut esimerkiksi käsketään kattamaan pöytä. Tässähän onkin pöytä, joka sopii näytelmäämme. Tule ja korjaa pois ruoka.”
Pöydällä oli lautasia, juomalasi, veitsi, kahveli ja valkoinen liina. Mitä minun pitää tehdä? Tätä miettiessäni, seisoin siinä etukumarassa, kädet ojennettuina, tietämättä mistä oli alotettava, isäntäni rupesi taputtamaan käsiään nauraen ääneen. ”Hvvä, hyvä!” sanoi hän. ”Sinun kasvojesi ilme on kerrassaan mainio. Entinen poika, joka minulla ennen oli, näytti aina onnistumattomalta, ja ilmeensä aina sanoivat: katsokaa, kun minä hyvästi näyttelen tyhmää. Sinun ilmeesi ei sano mitään, sinä vain olet, luonnollisuutesi on ihmeteltävä!”
”Minä en tiedä, mitä minun on tehtävä.”
”Se juuri on hyvä. Huomenna sinä tiedät hyvästi, mitä sinun on tehtävä. Mutta silloin sinun tulee muistaa nykyistä hämilläoloasi ja olla olevinasi hämilläsi. Jos silloin saat esiin tuollaiset ilmeet ja tuollaisen aseman, niin minä voin sinulle ennustaa menestystä. Näytelmässämme sinulla on sellaisen nuoren maalaispojan osa, joka ei ole nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Hän tulee apinan luo ja on taitamattomampi ja tietämättömämpi kuin apina. Siitä on näytelmän nimi: tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Sinun tehtävänäsi on olla tyhmempi kuin Joli-Coeur. Näytelläksesi tätä osaa täydellisesti, sinun pitää olla sellainen kuin nyt olet, mutta kun se on mahdotonta enään, niin sinun pitää muistaa, mitä olet ollut, ja taiteellisesti suorittaa se, jota et enään voi luontoperäisesti tehdä.”
”Herra Joli-Coeurin palvelija” ei ollut pitkä näytelmä, sen esittäminen ei kestänyt kahtakymmentä minuuttia. Vaan harjoituksemme kestivät kolme tuntia. Vitalis teetti uudestaan kaksi kertaa, kolme kertaa, kymmenen kertaa samat kohtaukset niin minulla kuin koirilla. Koirat olivat unhottaneet joitakin kohtia, ja niille piti opettaa ne uudestaan. Ja minä hämmästyin suuresti nähdessäni, miten isäntäni oli kärsivällinen ja maltillinen ja lempeä. Tällä tavoin ei kotipuolessani eläimiä kohdeltu, kiroilemisella ja pieksämällä siellä eläimiä opetettiin. Koko tällä pitkällä harjoitusajalla Vitalis ei kertaakaan suuttunut eikä kertaakaan kironnut. ”Uudestaan!” sanoi hän vakavasti, kun tehtävä ei onnistunut. ”Huonosti, Capi! Te ette ole tarkkaavainen, Joli-Coeur!” Siinä kaikki, vaan siinä olikin tarpeeksi.
”No, luuletko oppivasi näyttelemään?” isäntäni kysyi harjoitusten loputtua.
”En tiedä.”
”Oliko sinulta ikävää?”
”Ei, minusta oli hyvin hauskaa.”
”No sitten tulee hyvä. Sinä olet ja opinhaluinen poika, tarkkaavainen ja opinhaluinen saavuttaa kaikki. Katsohan koiriani ja vertaa niitä Joli-Coeuriin. Joli-Coeur on vilkkaampi ja älykkäämpi kuin koirat, vaan hän on haluton. Hän oppii helposti, mitä hänelle neuvotaan, vaan hän unhottaa heti. Hän ei koskaan mielihalulla tee, mitä käsketään, aina vain on vastahakoinen. Se on hänen luonnossaan, ja sen vuoksi minä en hänelle suutu koskaan. Apinalla ei ole niin kuin koiralla velvollisuudentuntoa, ja siinä suhteessa hän on alhaisempi koiraa, ymmärrätkö? Ole siis tarkkaavainen, poikani, ole halukas oppimaan. Koita tehdä parhaasi mukaan, mitä on tehtävänäsi. Tässä maailmassa on niin elettävä.”
Toverini, koirat ja apina, olivat siinä suhteessa paljon edellä minusta, että he olivat esiintyneet yleisön edessä. Niillä ei ollut pelkoa huomispäivästä, sillä he olivat jo satoja ehkä tuhansia kertoja tehneet sen, mikä oli huomenna tehtävä. Minä olin levoton. Mitä Vitalis sanoisi, jos huonosti suorittaisin tehtäväni? Mitä sanoisivat katsojat? Ja tämä huoli häiritsi untani, ja kun viimein pääsin nukkumaan, niin näin unissani ihmisiä, jotka nauroivat katketakseen pilkatessaan minua. Seuraavana päivänäkin olin hyvin rauhaton, kun lähdimme majapaikastamme torille, missä näytteleminen tapahtui.
Vitalis kulki edellä, pää pystyssä, rinta korkeana ja soitti huilua. Hänen jälessään kulki Capi, jolla Joli-Coeur ratsasti, englantilaisen kenraalin puvussa, takki ja punaiset housut kullankirjailtu, päässä korkea hattu, jossa oli suuri töyhtö. Sitten hyvän matkan päässä tuli Zerbino ja Dolce, ja kulkueen viimeisenä olin minä.
Huilun kimakka ääni tunkeutui huoneisiin ja herätti Usselin asukasten uteliaisuutta. Ihmiset juoksivat portaille katsomaan meidän komeaa kulkuetta, kaihtimet akkunoissa kohosivat äkkiä ylös ja akkunat aukesivat. Meitä seurasi lapsijoukko, johon yhtyi töllisteleviä maalaisia, ja kun tulimme torille, niin jälessämme ja ympärillämme oli koko suuri saattojoukko. — Näytelmäsali oli pian tehty: köydellä rajoitettiin neliön muotoinen ala, jonka keskelle me sijoituimme. Ensin näyteltiin kaikellaista, joissa koirat esiintyivät yksinään, ja sillä aikaa minä en joutanut ajattelemaan muuta kuin osaani. En muuta muista kuin että Vitalis viululla soitti kun koirat tekivät temppujaan, väliin soitti tanssisäveltä väliin jotakin vienoa. Joukkoa oli tungoksenaan ympärillämme ja minä näin vain silmiä, jotka tähystelivät meitä. Kun ohjelman ensimmäinen osa oli suoritettu, niin Capi otti pienen lippaan hampaisiinsa ja kulki kahdella jalalla ympärinsä kunnioittavan yleisön edessä. Kun ei vaan joku pannut rahaa lippaaseen, niin se heitti sen hampaistaan kehyksen sisäpuolelle, nousi sitten tenästelevää katsoja vastaan seisomaan, haukahteli muutamia kertojaa ja käpälällään taputteli hänen taskuaan. Tämä miellytti yleisöä, joka siitä sai aihetta nauruun ja leikinlaskuun.
”Aika veitikka tuo koira, se tietää kenellä on lihava kukkaro.”
”No, mies, anna vain koiralle lantti. Kyllä sinun kannattaa, kun olet saanut periä rikkaan setäsi.”
Ja lähti kuin lähtikin raha. Koko tämän ajan Vitalis viulullaan soitteli iloisia säveleitä pitäen silmällä Capin kulkua. Ja sitten Capi palasi isäntänsä luo ylpeänä kantaen täysinäistä rahalipasta.
Nyt oli Joli-Coeurin ja minun vuoroni astua näyttämölle.
”Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat”, sanoi Vitalis puhuen viulu toisessa kädessä toisessa käyrä. ”Nyt tulee hupainen huvinäytelmä nimeltä: Herra Joli-Coeurin palvelija eli tyhmin näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Minunlaiseni mies ei alennu edeltäpäin ylistelemään näytelmiään eikä näyttelijöitään, minä sanon vain avatkaa silmänne, avatkaa korvanne ja pitäkää kätenne valmiina taputtelemaan!”
Tämä ihastuttava huvinäytelmä oli itse asiassa ainoastaan pantomiimi, se on sellainen näytelmä, jota näytellään osottelemalla puhumatta sanaakaan. Ja niinhän piti ollakin tietysti, kun kumpikaan pääosan näyttäjä, Joli-Coeur eikä Capi, osannut puhua, ja kolmas, joka olin minä, ei olisi kyennyt saamaan sanaa suustaan. Mutta näytelmän kuluessa Vitalis muutamin sanoin selitti näytelmän tapaukset, jotta yleisön oli helpompi ymmärtää. Niin hän sotilaan tavoin ilmoitti englantilaisen kenraalin, Joli-Coeurin tulon. Tämä kenraali, sanoi hän, oli saavuttanut arvonsa ja rikkautensa Intian sodassa. Tähän päivään asti kenraali Joli-Coeurillä oli ollut vain yksi palvelija, Capi, vaan nyt hän tahtoi palvelijakseen ihmisen, kun hänellä oli varoja näin ylevästi elämään: eläimet olivat tarpeeksi kauan olleet ihmisten orjia, nyt oli aika vaihtaa osia ...
Odotellessaan tämän palvelijan tuloa, herra Joli-Coeur asteli edestakaisin poltellen sikaaria. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun hän puhalteli savuja yleisölle vasten silmiä!
Kenraali alkoi jo tuskastua odottamiseen ja mulkoili silmillään aivan kuin ihminen suutuksissaan, hän murti suutaan ja polki jalkaa. Kolmannella jalan polkasulla minun piti astua näyttämölle Capin taluttamana. Jos minä olisin sattunut unhottamaan, niin kyllä koira olisi muistanut. Määrättynä hetkenä se ojensi minulle käpälänsä ja talutti minut kenraalin luo. Herra kenraali nähdessään minut tyytymättömänä kohotti kätensä. Mitä? Tuollainen palvelija hänelle! Sitte hän minua katseli kiireestä kantapäähän, nostellen olkapäitään. Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että koko yleisö purskahti nauramaan: jokainen ymmärsi, että hän piti minua tyhmänä raukkana, pöllöpäänä.
Näytelmä oli laadittu osottamaan tätä tyhmyyttä kaikissa muodoissa. Joka näytelmässä minun oli tehtävä uusia tyhmyyksiä, jota vastoin Joli-Coeur sai tilaisuuden osottamaan älyään ja taitoaan.
Tarkasteltuaan minua kotvan aikaa, herra kenraalin kävi sääliksi minua ja käski minulle kattaa pyödän.
”Herra kenraali arvelee”, selitti Vitalis, ”että kun tämä poika saa syödä, niin hän ei sitten enään ole niin tyhmä. No saadaanhan nähdä.”
Ja minä istuin pienen pöydän ääreen, johon oli pantu ruokaa ja pieni liina lautaselleni. Mitä tällä liinalla? — Capi neuvoi, että minun tuli sitä käyttää. Tuumittuani hyvän aikaa, minä niistin siihen nenäni, sillekö herra kenraali nauroi oikoen, ja Capi hämmästyi niin tyhmyyttäni, että kaatui selälleen, sääret ilmaan... Huomattuani, että olen erehtynyt, katselin uudestaan liinaa, tuumiskellen, miten sitä pitäisi käyttää. Minulle viimein juolahti mieleeni, minä käärin liinan kokoon ja sidoin kaulaani huiviksi. Kenraali uudestaan nauramaan ja Capi selälleen. Ja niin edespäin, kunnes kenraali suuttuneena tempasi minulta tuolin ja istahti syömään aterian, joka minulle oli määrätty, ja kenraali totta tosiaan osasi käyttää liinaa! Hän niin sulavilla liikkeillä pisti liinan nurkan takkinsa napinläveen ja levitti liinan polvilleen. Ja kuinka sievästi hän taittoi leipää ja tyhjensi lasinsa! Ja syötyään hän tahtoi hammastikun ja kaiveli hampaitaan. Käsiä taputettiin joka tauolla ja näytäntö loppui myrskyisillä suosionosotuksilla. — Miten viisas tuo apina oli! Ja miten tuo poika oli tyhmä!
Majapaikkaan palatessamme Vitalis minua kiitti, ja minä olin sen verran näyttelijä, että olin ylpeä tästä kiitoksesta.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 110b, 116b ja 117A 14, 22 ja 24.5.1898.
