VII
Signor Vitalisin näyttelijät olivat kieltämättä taitavia, vaan alansa oli hyvin rajoitettu. Kun oli annettu kolme tai neljä näytäntöä, niin koko ohjelma oli tunnettu. Sen vuoksi ei voitu viipyä kauan yhdessä paikassa. Oltuamme kolme päivää Usselissa, meidän piti taas lähteä taipaleelle.
”Mihin nyt menemme?”
”Tunnetko sinä maita?”
”En.”
”No minkä vuoksi sitten kysyt?”
”Tietääkseni.”
”Mitä tietääksesi?”
Osaamatta mitään vastata, katselin äänettömänä tietä, joka aukeni edessämme laaksoon.
”Jos sinulle sanon”, jatkoi Vitalis, ”että menemme ensin Aurillaciin, sieltä sitten taas Pyreneitten yli, niin mitä siitä viisastut?”
”Tunnetteko te ne maat?”
”En ole siellä koskaan käynyt.”
”Ja kuitenkin osaatte sinne?”
Hän katseli minua pitkistään, aivan kuin olisi jotakin minusta etsinyt. ”Sinä et osaa lukea?”
”En.”
”Tiedätkö, mikä on kirja?”
”Tiedän. Kun mennään kirkkoon, niin otetaan kirja mukaan. Ja minä olen nähnyt kauniita kirjoja, joissa on kuviakin.”
”Kun levähdämme, niin minä sinulle näytän kirjan, jossa on maiden nimiä ja kaikellaisia tietoja maista. Ihmiset, jotka ovat näissä maissa asuneet tai matkustaneet, ovat panneet kirjaan, mitä ovat nähneet tai saaneet tietää. Ja minun ei tarvitse kuin avata kirja ja lukea, niin minä näen maita aivan kuin omilla silmilläni ja saan niistä tietoa aivan kuin minulle kerrottaisiin.”
”Onko vaikeakin oppia lukemaan?” kysyin jonkun aikaa astuttuani mietteissäni.
”On vaikea sellaisen, joka on huono-oppinen, ja vielä vaikeampi sen, joka on haluton. Oletko sinä huono-oppinen?”
”En tiedä, vaan kyllä minä haluaisin oppia.”
”Hyvä. Kyllähän meillä on aikaa opetella.”
Seuraavana päivänä isäntäni otti tieltä laudanpalan, joka sattui olemaan siinä, puoleksi hiekkaan peittyneenä.
”Kas tässä kirja, josta saat opetella lukemaan.”
Tuoko laudanpalanen kirja? Minä katselin isäntääni että pilkkaako hän minua. Kun hän näytti vakavalta, niin minä tarkkaavasti katselin hänen löytöään. Mutta se ei ollut kuin laudanpalanen, käsivarren pituinen, kahden kämmenen levyinen, sileä lauta, jossa ei ollut minkäänlaisia merkkejä. Miten siitä lukea?
”Sina tuumailet!” sanoi Vitalis minulle naurahtaen.
”Te teette minusta pilkkaa”, sanoin hänelle.
”En poikaseni. Pilkka tekee hyvää vallattomalle, vaan joka pilkkaa toisen tietämättömyyttä, hän on tyhmä. Kunhan päästään tuonne puun luokse, joka on tuolla kaukana, niin saat nähdä, millä tavoin opetan sinua lukemaan tällä laudanpalalla.”
Tultuamme puun luo ja laskettuamme laukkumme maahan, istahdimme nurmikolle. Joli-Coeur päästyään kahleistaan hyppäsi puuhun, jota vastoin koirat, kun olivat väsyneempiä, asettuivat ympärillemme maata. Vitalis kiskoi laudasta päreitä, vuoli ne sileäpintaisiksi ja katkoi ne sitten nelikulmaisiin paloihin.
”Näihin minä huomenna kaiverran kirjaimia”, sanoi Vitalis, ”ja sinä opettelet ne tuntemaan, niin että heti kun näet voit sanoa kunkin nimen. Ja sitten sinä saat asetella niitä sanoiksi vierekkäin ja muodostella sanoiksi. Kun opit muodostelemaan sanoja, niin silloin osaat lukeakin.”
Pian minulla oli taskut täynnä puupalikoita, joista opettelin tuntemaan kirjaimet, vaan lukemaan oppiminen ei ollut niinkään helppo asia, se kävi hitaasti, ja väliin minua kadutti, että olinkin halunnut oppia lukemaan. Mutta mielimasennukseeni ei kuitenkaan ollut syynä laiskuus, vaan itserakkaus. Opettaessaan minulle kirjaimia, oli Vitalis päättänyt, että hän ne opettaa Capillekin. Kun koira oli oppinut muistamaan kellonmäärät, niin totta kai se oppii kirjaimetkin. Ja niin me olimme opetelleet yhdessä. Me Capin kanssa olimme siis luokkatovereita. Tietysti hän ei voinut nimittää kirjaimia, kun hän ei osannut puhua, vaan hän eteensä levitetyistä kirjaimista veti käpälällään aina sen, jonka isäntänsä mainitsi. Alussa minä edistyin nopeammin kuin Capi, minulla oli vilkkaampi ymmärrys, vaan koiralla oli varmempi muisti: minkä se kerran oli oppinut, niin se ei sitä unhottanut, eikä se koskaan erehtynyt. Kun minä erehdyin, niin Vitalis oli aina valmis sanomaan: ”Capi oppii lukemaan pikemmin kuin Rémi.” Ja koira heilutti häntäänsä iloinaan. Tämä suututti minua, ja minä koetin panna kaiken tarmoni liikkeelle.
Koiraparan taito päättyikin siihen, että se oppi kirjoittamaan nimensä, niin että kirjainjoukosta valitsi nimeensä tarvittavat neljä kirjainta. Vaan minä jo luin kirjaa.
”No nyt kun olet oppinut lukemaan kirjaa, niin haluatko oppia lukemaan laulujakin?”
”Osaisinko sitten laulaa niinkuin te?”
”Haluaisitko siis laulaa niin kuin minä?”
”En minä voi sillä tavalla laulaa kuin te, vaan haluaisin minä oppia.”
”Miellyttääkö sinua minun lauluni?”
”Te teette laulullanne minulle mitä tahdotte. Väliin minua itkettää, väliin tuntuu mieli niin iloiselta kun te laulatte. Ja kun te laulatte jotain surullista, niin minä ajatuksissani aina joudun Barberinin talolle, ajattelen äitiä ja näen hänet siellä talossa, vaikka en ymmärrä sanaakaan mitä te laulatte.”
Minä näin hänen silmiinsä vettyvän, ja tulin hyvin pahoilleni ja pyysin anteeksi, jos jotenkin olin loukannut mieltään.
”Ei poikaseni”, sanoi hän heltyneenä. ”Puheesi vain johti mieleeni nuoruuteni ajat, loistoaikani. — Minä opetan sinut laulamaan, ja kun sinä olet tunteellinen, niin sinäkin saat kuulijasi itkemään, sinullekin taputetaan käsiä, sinä saat sen nähdä.” Hän keskeytti yhtäkkiä, ja minä olin ymmärtävinäni, ettei hän tahtonut tästä asiasta sen enempiä puhua. Vaan minä en osannut ollenkaan aavistaa hänen syitään. Ne sain tietää vasta paljon myöhemmin, tuskan ja kauhun hetkenä, josta jälemmin tulee puhe.
Seuraavana päivänä hän alkoi tätä opetusta varten valmistella opetusneuvoja, joissa oli paljon enemmän työtä kuin kirjaimissa. Ja opetus pian alkoi. Ja minun täytyy tunnustaa että tämä oli vaikeampaa kuin lukemaan opetteleminen. Niin kärsivällinen kuin Vitalis olikin koiriaan opettaessaan, hän kuitenkin minulle kiivastui monasti.
”Eläimiä opettaessa voi hillitä itseään, kun tietää, että ne ovat eläimiä, vaan sinä saatat minut ihan raivoon!” Hän nosti kätensä taivasta kohden ja pudotti ne sitten polvilleen, niin että ne paukahtivat kovasti. Joli-Coeur, josta oli mieluista matkia kaikkia, mikä näytti hassulle, toki samat liikkeet. Ja kun se melkein aina oli läsnä laulutunneilla, niin se aina harmikseni, heti kun näki minun eperöivän vastatessani, nosti kätensä taivasta kohden ja löi polviinsa, niin että paukahti. ”Joli-Coeurkin tekee sinusta pilkkaa”, sanoi Vitalis.
Jos olisin uskaltanut, niin olisin sanonut, että se pilkkaa yhtä paljon mestariakin kuin oppilasta, vaan minä kunnioitin isäntääni niin, että tämä vastaus jäi onneksi kesken. Tyydyin siihen että mutisin hiljaan itsekseni, kuin Joli-Coeur huitoi käsiään ja vääristeli. Vihdoin sain ensimmäiset alkeet päähäni ja osasin laulaa Vitalisin paperille kirjoittamista nuoteista muutaman laulun. Sinä päivänä hän ei huitonut käsiään, vaan taputti minua poskelle ja selitti, että jos näin jatkuu, niin minusta tulee suuri laulaja.
Tämä oppi ei ollut tietysti niin pian saavutettu. Viikottain, kuukausittain minä tein työtä. Sitä paitse ei työntekoni ollut niin säännöllistä kuin koulun oppilailla. Ainoastaan joutoaikoina isäntäni voi minua opettaa. Meidän oli kulettava pitempiä tai lyhempiä taipaleita, annettava näytäntöjä kaikkialla, missä vähänkin oli toivoa saada yleisöä, piti harjoittaa koiria ja herra Joli-Coeuriä, piti valmistaa ruokamme, ja kaiken tämän välissä harjoitettiin lukua ja laulua, jos oli aikaa ja harjoitukset toimitettiin useimmiten pysähtyessämme levähtämään jonkun puun juurelle tai kallion rinteelle, jolloin nurmikko tai tie olivat pöytänäni, mille levitin puupalukkani.
Tämä opetus ei ollut lainkaan sellaista, jota niin monet koululapset saavat, joilla ei ole muuta tehtävänään kuin valmistaa läksyjään, ja jotka kuitenkin valittavat ajan puutetta. Vaan työhön tarvitaan muutakin kuin aikaa, tarvitaan ahkeruutta. Aika, jonka panemme läksyihin, ei niitä päähän työnnä, vaan opinhalu.
Onneksi, minä kykenin virittämään tahtoani, niin että ympäristö ei minua houkutellut. Mitähän olisin oppinut, jos en olisi voinut työskennellä kuin kamarissa, kädet korvilla ja silmät tuijottamassa kirjaan, niin kuin monet koululaiset tekevät työtä. En olisi oppinut kerrassaan mitään, sillä meillä ei ollut kamaria, johon sulkeutua.
Minä siis opiskelin samoellessamme pitkiä matkoja, joista minulle usein oli yhtä paljon hyötyä kuin Vitalisin opetuksista. Minä olin heikko lapsi Barberinin. muorin luona ollessani, niinkuin minusta oli sanottukin. Vaan näillä matkoilla vahvistuin, eläessäni paljaan taivaan alla karkaisevaa elämää. Jalkani ja käsivarteni vahvistuivat, keuhkoni laajentuivat ja iho karastui, niin että kykenin kestämään kylmää ja kuumaa, auringonpaahdetta ja sadetta, vaivoja ja vastuksia, nälkää ja väsymystä, ja tämä opintoaika oli minulle varsin onnellinen siinäkin suhteessa, että pääsin kaikista selkäsaunoista, joita muuten varmaankin olisi sattunut osalleni nuoruuteni aikana.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 117A, 118 ja 120 24-27.5.1898.
