Koditon, XII luku


XII







Nopeasti oli aika kulunut tällä matkalla, ja alkoi lähestyä aika, jolloin isäntäni pääsi vankeudestaan. Tämä ajatus oli minua häirinnyt sitä mukaa kuin olimme poistuneet Toulousesta. Oli ihastuttavaa kulkea tällä tavoin aluksessa, huoletonna kaikesta, vaan sitte piti palata, ja tämä taival, joka oli kulettu vesitse, piti tehdä jalkaisin. Se oli kaikkea muuta vaan ei ihastuttavaa: ei ollut enään mukavaa vuodetta, ei enään herkullisia ruokia, ei enään hauskoja iltoja pöydän ympärillä. Ja mikä kipeimmin sydämeeni koski, minun piti erota Arthurista ja rouva Milliganista, luopua heidän ystävyydestään, niinkuin ja oli pitänyt luopua Barberinin emännän hellästä huolenpidosta. Sitäkö varten rakastin ja sitäkö varten minua rakastettiin, että tulisin sitten julmasti erotetuksi näistä, joiden luona olisin tahtonut olla koko elämäni! Tämä huoli oli ainoa pilvi koko niitten kirkkaitten päiväin aikana.

Eräänä päivänä sitten päätin ilmoittaa asiasta rouva Milliganille, kysyen montako päivää hän luuli minun tarvitsevani paluumatkallani Toulouseen, sillä minä halusin olla vankilan portilla samalla hetkellä, kun isäntäni sieltä astuu ulos. Kun Arthur kuuli puhuttavan lähdöstäni, niin hän huudahti:

”Rémi ei saa mennä pois!”

Minä selitin, että minä en ollut oma herrani, että kuuluin isännälleni, jolle vanhempani olivat minut vuokranneet, ja jonka palvelukseen minun oli astuttava sinä päivänä, kun hän minua tarvitsee.

Minä puhuin vanhemmistani sanomatta että minulla itse asiassa ei ollut isää eikä äitiä, sillä minun olisi pitänyt samassa tunnustaa, että minä olin löytölapsi. Ja sitä häpeää en voinut kestää. Löytölapsi! Sehän oli hylkyjen hylky maailmassa. Isäntäni tosin oli sanonut, että olin löytölapsi, vaan se oli vain isäntäni. Mutta minä olisin vaikka kuollut suu ummessa ennen kuin olisin tunnustanut rouva Milliganille ja Arthurilla, jotka olivat kohottaneet minut vertaisekseen, että minä olin löytölapsi. Silloinhan he olisivat ajanet minut inholla luotaan!

”Rémin pitää jäädä luoksemme!” sanoi yhä Arthur, joka kaikessa tällaisessa oli äitinsä herra ja sai hänet tekemään mitä vain halusi.

”Minä olisin varsin hyvilläni jos saisimme pitää Rémin”, vastasi rouva Milligan. ”Teistä on tullut ystävät ja minäkin puolestani olen Rémiin hyvin mielistynyt. Mutta emme voi pitää häntä luonamme jollei Rémi itse halua jäädä.”

”Remi kyllä haluaa”, keskeytti Arthur. ”Eikö niin, Rémi, että te ette halua palata Toulouseen?”

”Mutta vielä on toinenkin ehto”, jatkoi rouva Milligan odottamatta minun vastaustani. Ja se on että Rémin isäntä luopuu oikeuksistaan Rémiin.”

”Rémi, Rémi ensin vastaa puolestaan”, keskeytti Arthur pysyen kiinteästi tuumassaan.

Vitalis oli tosin ollut hyvä isäntä minulle, ja minä olin hänelle kiitollinen huolenpidostaan ja opetuksestaan, vaan eihän voinut verratakaan sitä oloa, jota olin viettänyt hänen kanssaan, siihen, joka minulle oli tarjona rouva Milliganin luona, enkä minä ollut läheskään niin kiintynyt Vitalisiin kuin rouva Milliganiin ja hänen poikaansa. Kun tätä ajattelin, niin moitin itseäni siitä, että pidin näitä muukalaisia parempana kuin isäntääni, vaikka olin tuntenut näitä ainoastaan vähän aikaa. Vaan niin se nyt oli, sille en mitään voinut. Minä sydämestäni rakastin rouva Milligania ja Arthuria.

”Ennen kuin Rémi vastaa, on hänen ajateltava, että elämä, joka on hänelle ehdolla, ei ole suinkaan yksistään huvin vuoksi. Tulee tehdä työtäkin, tulee lukea, pysyä kiinteästi kirjain ääressä ja seurata Arthurin opinnoita. Tätä tulee verrata siihen vapauteen, joka Rémillä on kuleksiessaan teillään.”

”Ei ole vertaamistakaan”, vastasin. ”Minä vakuutan, rouva, että minä suostun ehdotukseenne, oli miten oli.”

”Siinä sen nyt kuulette, äiti!” huudahti Arthur. ”Rémi tahtoo mielellään.” Ja hän taputti käsiään.

Huomasin selvään, että vastaukseni karkotti Arthurin mielestä levottomuuden. Kun rouva Milligan puhui työn teosta ja kirjoista, niin Arthurin kasvoille ilmestyi tuskallinen ilme. Jos minä kieltäyn! Tämä pelko, jonka hänessä synnytti kirjojen kauhu, mahtoi olla tuskallinen. Onneksi minä en tuntenut tällaista pelkoa, minua kun kirjat viehättivät. Siitähän oli niin vähän aikaa kun niihin olin päässyt tutustumaan ja saanut niitä käsiini, ja ne, jotka olivat kulkeneet käsieni läpi, olivat tuottaneet minulle huvia eikä vähintäkään vaivaa. Senpä vuoksi rouva Milliganin tarjous saattoikin minut ylen hyvilleni, ja minä sydämellisimmästi kiitin häntä jaloudestaan. Minun ei siis tarvinnut lähteä Joutsenesta eikä luopua tästä viehättävästä elämästä, ei tarvinnut erota Arthurista ja hänen äidistään.

”No nyt on meidän siis saatava hänen isäntänsä suostumus”, jatkoi rouva Milligan. ”Minä kirjoitan hänelle, että hän tulisi tapaamaan meitä Cettessä, sillä me emme voi palata Toulouseen. Minä lähetän hänelle matkarahat ja selitän syyt, jotka estävät meitä tulemasta sinne rautateitse, ja toivon että hän suostuu kutsumukseeni. Jos hän hyväksyy ehdotukseni, niin ei ole sitten muuta kuin sopia Rémin vanhempain kanssa, sillä heidän suostumuksensa myöskin pitää saada.”

”Tähän saakka oli kaikki keskustelumme käynyt toiveitteni mukaan, aivan kuin joku hyvä haltiatar olisi taikasauvallaan ohjannut, vaan nämät viimeiset sanat herättivät minut surulliseen todellisuuteen kauniista unesta, jossa olin liidellyt. Neuvotella vanhempieni kanssa! He varmaan ilmoittaisivat sen, mitä minä halusin salata. Totuus tulisi ilmi. Löytölapsi!

Silloin Arthur eikä rouva Milligan haluaisi minua, silloin ystävyys, jota olivat osottaneet, oli ollutta ja mennyttä, minulle jäisi vain tuskalliset muistot: Arthur oli leikkinyt löytölapsen kanssa, oli hänet ottanut toverikseen, melkein veljekseen omistanut. Minä olin lannistettu. Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja rupesi kyselemään minulta, vaan minä en uskaltanut vastata hänelle. Hän varmaankin luuli, että minä olin huolissani isäntäni tulosta, eikä hän enään kysellyt.

Onneksi tämä tapahtui illalla vähän ennen maata menoa, niin että minä pääsin pian Arthurin uteliaista silmistä ja sulkeutumaan huoneeseeni pelkoineni ja mietteineni. Tämä oli ensimmäinen huono yö Joutsenella, ja se oli kauhea yö, pitkä ja tuskallinen.

Mitä tehdä? Mitä sanoa? Minä en keksinyt mitään keinoa. Ja pyöriteltyäni satoja kertoja samoja ajatuksia, tehtyäni mitä vastakkaisimpia päätöksiä, jäin vihdoin siihen, etten tee mitään enkä sano mitään. Annan asian mennä menoaan ja tyydyn siihen, mitä tulee. Ehkä Vitalis ei luovukaan minusta, ja silloin ei tarvitsisikaan tunnustaa totuutta.

Ja niin kauheasti pelkäsin tätä totuutta, että toivoin Vitalisin hylkäävän rouva Milliganin tarjouksen. Silloin minun pitäisi luopua Arthurista ja hänen äidistään, joita sitten en ehkä koskaan elämässäni saisi enää nähdä, mutta eipä heilläkään olisi minusta mitään huonoa ajatusta.

Kolmen päivän koluttua sai rouva Milligan vastauksen isännältäni. Muutamilla riveillä Vitalis ilmoitti, että hänellä oli kunnia noudattaa rouva Milliganin kutsumusta ja että hän saapuu Cetteen seuraavana lauantaina kuuden junalla. Minä pyysin rouva Milliganilta luvan mennä asemalle vastaan, ja koirineni ja Joli-Coeurin kanssa odotimme niin junan tuloa.

Koirat olivat hyvin rauhattomia aivan kuin odottaen jotakin, Joli-Coeur oli välinpitämätön, ja minä puolestani olin hyvin kiihdyksissäni. Minun elämästäni oli nyt päätettävä. Jos olisin uskaltanut, niin olisin rukoillut Vitalista, että hän ei sanoisi, että olen löytölapsi! Mutta en rohennut, minä tunsin, etten ikipäivänä voisi saada suustani tätä ainoata sanaa: löytölapsi.

Olin asettunut muutamaan soppeen aseman pihalla, ja siinä, koirat kahleissa ja Joli-Coeur povessani, odottelin näkemättä mitä ympärilläni tapahtui. Koirat minulle havauttivat, että juna oli tullut, ja että olivat saaneet vainua isännältään. Yhtäkkiä tunsin, että minua vedettiin eteenpäin, ja kun en osannut olla varoillani, niin koirat pääsivät karkuun. Ne laukkasivat iloisesti haukkuen, ja pian näin niiden hyppivän Vitalisen ympärillä, joka tavallisessa puvussaan tuli näkyviin. Yhtäkkiä Capi, joka oli ketterämpi kuin toiset koirat hypähti isäntänsä syliin, ja Zerbino ja Dolce kiemurtelivat hänen jaloissaan. Minä nyt vuorostani lähestyin, ja Vitalis, laskien Capin maahan, sulki minut syliinsä: ensi kerran hän minua syleili kertoen moneen kertaan:

”Buon di, povero caro!”

Isäntäni ei ollut koskaan ollut ankara minulle, mutta eipä myöskään koskaan ollut hyväillyt, joten minä en ollut tottunut tällaiseen. Mieleni heltyi ja silmiini pulpahti kyyneleet, sillä minä olin nyt sellaisessa mielentilassa, että tunteeni olivat hyvin herkät.

Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli vankeudessa paljon vanhentunut, hartiansa olivat käyneet kumaraksi, muotonsa kalvennut, huulensa vaalenneet.

”Olenko mielestäsi muuttunut poikaseni?” sanoi hän. ”Vankila on huono olinpaikka, ja ikävä on kamala tauti. Vaan kaikki on pian taas parantuva.” Ja vaihtaen puhe-aineita hän jatkoi: ”Missä olet tutustunut tuohon naiseen, joka minulle kirjoitti?”

Minä kerroin hänelle, miten olin tavannut Joutsenen ja miten siitä saakka olin ollut rouva Milliganin ja hänen poikansa luona, mitä olimme nähneet ja mitä tehneet. Kertomukseni venyi sitä pitemmäksi, kun minua pelotti lopuksi joutuvani puhumaan asiasta, joka minua niin vaivasi, sillä en nyt mitenkään voisi sanoa isännälleni, että minä halusin luopua hänestä ja jäädä rouva Milliganin ja hänen poikansa luo. Vaan minun ei tarvinnut tehdäkään tätä tunnustusta, sillä ennen kuin olin saanut kertomukseni loppuun, olimme saapuneet hotelliin, jossa rouva Milligan odotti. Sitä paitse Vitalis ei minulle puhunut sanaakaan rouva Milliganin kirjeestä eikä ehdotuksestaan.

”Ja tämä nainen minua odottaa?” sanoi Vitalis kun astuimme hotelliin.

”Niin, minä opastan teidät hänen luokseen.”

”Se on tarpeetonta. Sano hänen huoneensa numero ja jää tänne odottamaan koirain ja Joli-Coeurin kanssa.”

Minä olin tottunut siihen, että kun isäntäni kerran mitä sanoi, niin en ruvennut väittämään vastaan. Kuitenkin nyt uskalsin tehdä muistutuksen ja pyytää häneltä päästäkseni mukaansa rouva Milliganin luo, mikä minusta tuntui aivan luonnolliselta ja oikeutetulta. Mutta hän teki vain liikkeen, joka sulki suuni ja minun oli toteltava. Minä jäin hotellin ovelle, istahdin muutamalle penkille koirat ympärilläni. Nekin olivat halunneet seurata isäntäänsä, vaan tämä kielsi ja koirain oli toteltava niin kuin minäkin olin totellut. Vitalis osasi komentaa.

Mutta minkä vuoksi hän kielsi minut olemasta läsnä rouva Milliganin luona, mietiskelin ja pyörittelin tätä kysymystä joka puolelta. En ollut vielä ehtinyt siihen saada vastausta, kun näin hänen tulevan takaisin.

”Mene sanomaan hyvästit tuolle naiselle”, sanoi hän, ”minä odotan tässä. Me lähdemme taipaleelle kymmenen minuutin kuluttua.”

Minä ihan luhistuin.

”Mitä?” sanoi hän hetkisen kuluttua, ”etkö tajunnut, mitä sanoin, kun seisot siinä niin tyhmänä. Joudu!”

Hänen tapaistaan ei ollut puhua noin ankarasti minulle, ja siitä saakka kun olin ollut hänen kanssaan, ei hän ollut minulle lausunut tällä tavoin. Minä nousin istumeltani totellen aivan vaistomaisesti, ymmärtämättä mitään. Mutta muutaman askeleen otettuani kysyin:

”Te siis olette sanonut ...?”

”Olen sanonut, että sinusta on minulle ja minusta sinulle hyötyä, ja että siis minä en voi luopua oikeuksistani sinuun. Mene ja joudu takaisin.”

Tästä sain minä rohkeutta, sillä minä olin tuon löytölapsiajatukseni vallassa, jotta kuvailin syyksi meidän pikaiseen lähtöömme sen, että isäntäni oli sanonut, mitä hän tiesi minun synnystäni. Astuessani rouva Milliganin huoneeseen näin Arthurin itkevän ja rouva Milliganin kumartuneena hänen ylitsensä lohduttelemassa häntä.

”Rémi, te ette mene pois, eikö niin?” huudahti Arthur.

Rouva Milligan vastasi minun puolestani, selittäen että minun tulee totella. ”Olen pyytänyt isännältänne, saadakseni teidät pitää luonamme”, sanoi hän sellaisella äänellä, joka sai kyyneleet silmiini. ”Mutta hän ei siihen suostu millään ehdolla.”

”Hän on paha mies!” huudahti Arthur.

”Ei hän ole mikään paha mies”, jatkoi rouva Milligan. ”Teistä on hänelle hyötyä ja sen lisäksi luulen että hän todellakin rakastaa teitä. Sitä paitse hän puhui kuin kelpo mies ja paremmin kuin luulisikaan hänen kaltaisensa. Hän selitti syyksi kieltäytymiseensä: Minä rakastan tätä lasta, ja hän rakastaa minua. Ankarasta elämästä, joka hänellä on minun kanssani koettavana, on hänelle enemmän hyötyä kuin teeskennellystä palvelian asemasta, joka hänellä tulisi olemaan teidän luonanne. Te hänelle antaisitte opetusta, se on tosi, te kehittäisitte hänen henkeään, sekin on tosi, vaan ette hänen luonnettaan. Hän ei voi olla poikanne, mutta hänestä tulee minun poikani, ja se on toista kuin olla leikkikaluna sairaalle lapsellenne, niin lempeä ja rakastettava kuin hän näyttääkin olevan. Minä myöskin, annan opetusta Rémille.”

”Hän ei ole Remin isä!” huudahti Arthur.

”Hän ei ole Remin isä, se on totta, vaan hän on Rémin isäntä ja Rémi kuuluu hänelle, kun hänen vanhempansa ovat hänet vuokranneet hänelle. Tällä kertaa täytyy Rémin totella häntä.”

”Vaan en anna Rémin mennä.”

”Mutta hänen täytyy seurata isäntäänsä. Minä kuitenkin toivon, että hänen ei tarvitse meistä erota kauaksi aikaa. Me kirjoitamme Rémin vanhemmille ja teen sopimuksen hänen kanssaan.”

”Oh, elkää kirjoittako!” huudahtin.

”Minkä vuoksi ei?”

”Voi elkää kirjoittako, minä pyydän!”

”Vaan muutakaan keinoa ei ole, lapseni.”

”Minä pyydän, ettehän kirjoita?”

Jollei rouva Milligan olisi alkanut puhua vanhemmistani niin varmaan jäähyväishetkemme olisi kestänyt kauemmin kuin kymmenen minuuttia, jotka isäntäni oli myöntänyt.

”He asuvat Chavanonissa, eikö niin?” jatkoi rouva Milligan.

Vastaamatta hänen kysymykseensä minä lähestyin Arthuria ja syleillen häntä suutelin monet kerrat kaikella sillä veljellisellä ystävyydellä, jota tunsin häntä kohtaan. Sitten irrottautuen hänen heikosta syleilystään menin rouva Milliganin luo ja laskeutuen hänen eteensä polvilleni suutelin kättään.

”Lapsi raukka!” sanoi hän kumartuen ylitseni. Ja hän suuteli otsaani.

Minä nousin ja juoksin ovelle. ”Arthur, minä teitä rakastan ijäti,” sanoin tukahtuneella äänellä huokausteni seasta. ”Ja teitä, rouva, en voi koskaan unhottaa.”

”Rémi, Rémi!” huuti Arthur.

Vaan minä en enempää kuullut, olin jo ulkona ja ovi jälestäni oli kiinni. Ja samassa olin isäntäni luona.

”Taipaleelle!” sanoi hän minulle.

Ja me lähdimme Cettestä Frontignanin tietä.

Sillä tavoin erosin ensimmäisestä ystävästäni ja heittäysin seikkailuihin, joista olisin säästynyt, jollen minä vain sokean ennakkoluuloni uhrina olisi antautunut tuhman pelon valtaan.

(jatkuu)




Uusi Suometar n:ot 147 ja 153-154 30.6., 7-8.7.1898.