XIII
Taas piti mittailla askeleita isäntäni jälessä, harpun hihna painamassa heltynyttä olkapäätä, kuleksia pitkin maanteitä, sateessa ja paahteessa, tomussa ja rapakossa. Piti näytellä tyhmyriä julkisilla paikoilla, nauraa tai itkeä kunnioitettavan yleisön huviksi. Muutos tuntui ankaralta, sillä sitä tottuu pian hyvään.
Minusta oli vastenmielistä ja väsyttävää, jota en tuntenut ennen kuin olin kokenut nämä kaksi kuukautta su1oista ja onnellista elämää. Monet monituiset kerrat jäin tiellä jälkeen saadakseni rauhassa muistella Arthuria, rouva Milligania, Joutsenta ja muistoissani elää tässä menneisyydessä. Ah sitä ihanaa aikaa! Ja kun illoin makasin jossakin likaisessa majapaikassa ja ajattelin huonettani, joka minulla oli Joutsenessa, niin miten kurjilta näyttivätkään nyt peitteet!
Minä en siis enään ollutkaan leikkimässä Arthurin kanssa, en saanut enään kuulla rouva Milliganin lempeää, hyväilevää ääntä! Onnekseni kuitenkin tässä syvässä surussani minulla oli muuan lohdutus: isäntäni oli paljon lempeämpi — paljon hellempikin — jos tätä sanaa voi käyttää Vitalisista — kuin koskaan ennen! Tässä suhteessa oli hänessä tapahtunut suuri muutos hänen luonteessaan tai oikeammin hänen käytöstavassaan minua kohtaan, ja se minua virkisti, se minua esti itkemästä, kun muistot Arthurista ahdistivat sydäntäni. Minä tunsin, etten ole yksin maailmassa ja että isäntäni oli minulle enemmän kuin isäntä. Olisinpa usein, jos olisin rohennut, häntä syleillyt, niin tunsin tarvetta vuodattaa sydämeni tunteita. Mutta minä en uskaltanut, sillä Vitalis ei ollut niitä miehiä, joita uskaltaa näin lähestyä.
Aivan alussa pelko minut oli pitänyt hänestä etäältä, nyt se oli jonkunlainen epäselvä kunnioituksen tunne. Meidän kylästä lähtiessämme Vitalis ei ollut minulle kuin mies niin kuin muutkin, sillä silloin minä en vielä kyennyt tekemään mitään erotusta. Vaan oloni rouva Milliganin luona oli avannut silmäni ja järkeni. Ja omituista kyllä, kun tarkkaavasti katselin isäntääni, niin huomasin hänen olossaan, hänen näössään, hänen käytöksessään samallaista kuin rouva Milliganissakin. Minä mielessäni tuumailin, että se oli mahdotonta, kun isäntäni oli ainoastaan eläinten näyttelijä, jota vastoin rouva Milligan oli ylhäinen rouva. Vaan mietteeni eivät saaneet sitä poistetuksi, mitä silmäni kertoivat. Kun Vitalis vain tahtoi, niin oli hän aivan samallainen herra kuin rouva Milligan oli rouva. Ainoa erotus oli siinä, että rouva Milligan oli aina ylhäinen nainen, jota vastoin Vitalis ei ollut ylhäinen herra kuin eräinä hetkinä. Vaan silloin hän olikin sellainen, että hän olisi tehnyt sellaisen vaikutuksen keneen tahansa.
Kunnioituksen tunne, jonka hän minussa herätti, esti siis minut antautumasta hellempien tunteitteni valtaan, silloinkin kun hän niitä herätti minussa ystävällisellä puheellaan.
Cettestä lähdettyämme emme moneen päivään puhuneet sanaakaan rouva Milliganista ja minun olostani Joutsenessa, vaan vähitellen tämä aihe tunkeutui keskusteluumme, ja isäntäni puuttui siihen aina ensimmäisenä. Sitten ei kulunut päivääkään niin, ettei rouva Milliganin nimeä olisi lausuttu.
”Sinä olit kovin häneen mieltynyt?” sanoi Vitalis. ”Minä sen hyvin ymmärrän. Hän on ollut sinulle hyvä, vallan hyvä, sinun tulee muistella häntä kiitollisuudella.” Ja sitten hän usein lisäsi: ”Se oli pakosta.”
Aluksi minä en ymmärtänyt tätä. Mutta vähitellen minulle tuli mieleen, että oli kai pakosta hänen kieltäytyä hyväksymästä rouva Milliganin ehdotusta minun jäämisestäni hänen luo. Tätä varmaankin isäntäni ajatteli, kun hän sanoi: ”Se oli pakosta!” Ja minusta tuntui kuin näissä sanoissa olisi ollut jonkullaista katumusta. Hän olisi tahtonut minut jättää Arthurin luo, vaan se oli mahdotonta. Ja sydämeni pohjasta olin hänelle kiitollinen tästä katumuksestaan, vaikka en lainkaan tiennyt, minkä vuoksi hän ei ollut hyväksynyt rouva Milliganin ehdotusta, sillä rouvan selitykset Vitalisin syistä eivät minusta näyttäneet ollenkaan päteviltä.
Nyt Vitalis ehkä hyväksyisi ehdotuksen! Ja siinä oli minulle toivon aihetta. Voimmehan vielä tavata Joutsenen. Piti vain nousta pitkin Rhonea, ja me kulimme tämän joen vartta, ja marssiessamme silmäni kulkivat useimmin pitkin vettä kuin vuoria ja viljaisia peltoja, joita on joen molemmin puolin. Tultuamme johonkin kaupunkiin, Arlesiin, Tarasconiin, Avignoniin, Montelimartiin, Valenceen, Totinoniin, Vienneen, niin ensi töikseni kävin rannoilla ja silloilla: minä etsin Joutsenta. Ja kun huomasin kaukaa aluksen puoleksi peittyneenä sumuiseen ilmaan, niin odottelin että se tulisi lähemmäksi nähdäkseni oliko se Joutsen. Vaan ei se ollut se. Joskus kävin niin rohkeaksi, että merimiehiltä kysyin olivatko nähneet sellaista ja sellaista alusta. Mutta eivät he olleet nähneet sellaista.
Nyt kun isäntäni oli päättänyt minut luovuttaa rouva Milliganille, niin kuin kuvailin, niin ei tarvinnut pelätä, että hän puhuisi minun synnystäni tai että kirjoittaisi Barberinille. Lapsellisessa mielessäni päätin näin: rouva Milligan halusi saada minut luokseen, isäntäni suostui luopumaan oikeuksistaan minuun, kaikki oli selvillä.
Me viivyimme useampia viikkoja Lyonissa, ja kaiken aikaa, jonka olin vapaana, vietin Rhonen ja Saonen rannoilla. Minä tunsin Ainayn, Tilsittin, de Ia Gullotieren tai Hotel-Dieun sillat yhtä hyvin kuin kuka kaupunkilainen hyvänsä. Vaan turhaan etsiskelin: Joutsenta ei näkynyt.
Meidän piti lähteä Lyonista ja suuntasimme kulkumme Dijoniin. Silloin alkoi jo toivoni rouva Milliganin ja Arthurin tapaamisesta horjua. Sillä Lyonissa olin tutkinut kaikki Ranskan kartat, joita oli kirjakaupoissa esillä, ja minä tiesin että keskikanava, jota Joutsen kulki päästäkseen Loireen, eroaa Saonesta Chalonissa. Me saavuimme Chaloniin ja sieltä lähdimme näkemättä Joutsenta: siinä se nyt oli, minun piti luopua mielikuvastani.
Ja epätoivoni kukkuroiksi, joka muutenkin jo oli suuri, tuli ikävä aika. Kesä oli kulunut myöhäiselle, talvi oli tulossa, ja kulkumme sateessa ja lokaisilla teillä kävi aina vain vaivaloisemmaksi. Kun illoin saavuimme johonkin vaivaseen majapaikkaan, väsyneinä, kastuneina ihoa myöten ja rapakossa hivuksiin saakka, niin iloisella mielellä en suinkaan käynyt nukkumaan.
Kun me, lähdettyämme Dijonista, kulimme Côte d’Orin vuorten yli, niin kylmä usva hyyti meidät aivan luita myöten, ja Joli-Coeur kävi surullisemmaksi ja ärtyisemmäksi kuin minä. Isäntäni tarkoituksena oli päästä Parisiin niin pian kuin mahdollista, sillä ainoastaan Parisissa meillä oli toivoa voivamme antaa näytöksiä talven aikana. Mutta joko hänen kukkaronsa oli liian laiha tai tiesi mistä syystä, me emme kulkeneet rautatietä, jalkapatikassa vain astuimme Dijonista Parisiin. Kun aika niin salli, niin annoimme muutamia näytöksiä kaupungeissa tai kylissä, joiden ohi kulimme, ja sitten saatuamme kokoon jonkun vaivasen verran, työnnyimme taas taipaleelle.
Aina Chatilloniin saakka mentiin kuta kuinkin, vaikka aina oli kylmä ja sateista. Mutta tästä kaupungista lähdettyämme herkesi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Aluksi emme siitä niin välittäneet, vaikka ei olekaan kovin suloista astua pohjatuulen pieksäessä kasvoihin. Sittenkin tämä tuuli, niin kylmä kuin olikin, oli parempi kuin sade, jota meillä oli ollut viikkokausia. Mutta ilma ei kauan pysynyt kuivana. Taivas peittyi paksuun pilveen, aurinko katosi ja kaikki osotti, että pian saamme lumituiskun. Me olisimme kuitenkin voineet päästä johonkin suureen kylään ennen kuin lumituisku meidät yllätti, vaan isäntäni koetti ehättää Troyesiin niin pian kuin mahdollista, kun tämä on suuri kaupunki, jossa voisimme antaa useampia näytäntöjä, jos meidän oli huonojen ilmain vuoksi pakko jäädä sinne.
”Pane joutuin nukkumaan”, hän sanoi minulle, kun olimme asettuneet muutamaan majapaikkaan. ”Me lähdemme huomenna varhain, sillä minua pelottaa että tulee lumituisku.”
Hän itse ei käynyt heti nukkumaan, vaan jäi kyökin lieden luo lämmittelemään Joli-Coeuriä, joka oli kovasti kärsinyt kylmästä ja yhtäläiseen värisi, vaikka me olimme käärineet sen peitteisiin.
Seuraavana päivänä minä heräsin varhain, niin kuin oli käsketty. Oli vielä hämärä, taivas oli musta ja synkkä, ei ainoatakaan tähteä pilkistänyt. Näytti aivan kuin suuri musta peite olisi laskeutumassa maalle.
”Teidän sijallanne minä en lähtisi matkaan”, sanoi majapaikan isäntä isännälleni. ”Siitä tulee pian lumituisku.”
”Minulla on kiire”, vastasi Vitalis. ”Ja minä toivon, että pääsemme Troyesiin ennen kuin tuisku ehtii puheta.”
”Kolmeakymmentä kilometriä ei kuleta tunnissa.”
Me kuitenkin lähdimme taipaleelle.
Vitalis piti Joli-Coeuriä povessaan lämmittääkseen sitä, ja koirat iloisesti juoksentelivat edellämme. Isäntäni oli Dijonissa ostanut minulle lammasnahkatakin, jossa oli karva sisällepäin, ja sen minä käärin ympärilleni, ja tuuli puski sen kiinni ruumiiseen. Ei haluttanut suuta avata, ja me astuimme ääneti, niin kiireesti kuin suinkin pysyäksemme lämpinä ja ehtiäksemme perille. Vaikka oli jo aika päivän valeta, niin taivas ei selennyt. Idässä päin oli vaaleahko juova, vaan aurinkoa ei näkynyt. Ei ollut enään yö, mutta liioittelua olisi ollut sanoa, että oli päivä. Kuitenkin erotti jo esineet paremmin. Sinertävä valo, joka pilkotti auringon koitolta kuin mistähän summattomasta aukosta, valaisi lehdettömät puut, ja siellä täällä pensaikot, joissa kuivuneet lehdet riippuivat ja tuulessa kahisivat kuivaluontoisesti.
Tiellä ei näkynyt ristinsielua, ei kuulunut ajokalujen kolinaa, ei piiskan pauketta, ei muuta elävää olentoa kuin linnut, joiden ääntä kuului, vaan joita ei näkynyt, sillä ne pysyivät suojapaikoissaan. Ainoastaan harakoita hyppi tiellä, pyrstö pystyssä ja nokka ilmassa, ja meidän lähestyessämme lehahtivat lentämään kiepsahtaen jonkun puun oksalle, josta meille nauraa räkättivät niin ilkeästi aivan kuin pahaa ennustaen.
Yhtäkkiä näemme valkoisen pisteen taivaalla pohjoisessa. Se suureni nopeasti tullessaan meitä kohden, ja me kuulimme omituisen joikunan, soinnutonta kirkunaa. Ne olivat joutsenia, jotka muuttivat pohjois-Ranskasta keski-Ranskaan. Ne lensivät päämme yli ja olivat jo kaukana kun näkyi ilmassa liitelemässä muutamia höyhenuntuvia, jotka valkoisina erosivat hyvästi mustaa taivasta vasten.
Seutu, jonka läpi kulimme, oli hyvin surullisen näköinen, jota lisäsi vielä tämä hiljaisuus. Niin kauas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin alastomia ketoja, karuja kukkuloita ja ruskeaa metsää. Tuuli puhalsi yhä pohjoisesta mielien kääntymään itään. Ja siltä puolen taivasta nousi raskaita pilviä, jotka kulkivat matalalla aivan kuin riippuen puitten latvoissa. Pian lenteli ilmassa muutamia lumihiutaleita, suuria kuin perhoset. Ne nousivat, laskivat, pyörivät sinne tänne koskematta maahan.
Emme olleet kulkeneet vielä pitkältä, ja minusta jo tuntui mahdottomalta, että me ehdimme Troyesiin ennen lumituiskua. Muuten minä en siitä ollut millänikään, sillä ajattelin, että kun alkaa tulla lunta, niin tuuli siitä vähän laantuu ja kylmä lauhtuu. Mutta minä en silloin vielä tiennyt, mitä on lumimyrsky. Pitkä aika ei kulunut siihen kun sain sen oppia tuntemaan, eikä se koskaan mene mielestäni.
Koillisesta nouseva pilvi oli jo tullut lähelle, ja omituinen valo kirkasti taivaan siltä puolen, se oli lunta. Nyt ei lennellyt enään perhosia, vaan meidät ympäröi sakea lumituisku.
”Se oli päätetty ettemme pääsisi Treyesiin”, sanoi Vitalis. ”Meidän pitää pysähtyä ensimmäiseen taloon, jonka tapaamme.”
Se oli mieluista puhetta, vaan missä tapaamme tämän vierasvaraisen talon ennen koin lumi oli kietonut meidät valkoiseen hämäryyteensä. Olin tarkastanut senttiä niin kauas kuin silmä kantoi enkä ollut huomannut mitään taloa enkä mitään merkkiä kylästä. Päinvastoin olimme tulossa metsään, jota näytti kestävän äärettömiin edessämme ja ympärillä oleviin kukkuloihin saakka. Ei siis voinut kovinkaan suurta toivoa panna tähän luvattuun taloon. Mutta ehkäpä lumituiskut ei kestäkään kauan.
Sitä kuitenkin kesti, se vain yltyi. Vähällä aikaa se oli peittänyt tien ja kaiken, mikä sen pysäytti kulussaan: kivet, vesat, pensaat, sillä tuuli, joka ei ollut laantunut siitään kierritti lunta maata myöten kaikkea vastaan, joka viimein sen pidätti peitokseen. Minä tunsin lumen valavan kylmänä vetenä pitkin kaulaani, ja isäntäni, jolla oli lammasnahkainen turkkinsa ravollaan, jotta Joli-Coeur voi hengittää, sai kai hyvän osansa hänkin.
Me kuitenkin jatkoimme matkaamme tuulta ja tuiskua vastaan, silloin tällöin kääntäen päätämme voidaksemme vetää henkeä. Koirat eivät enään juosseet edellämme, vaan astelivat ihan kintereillämme pyytäen meiltä suojaa, jota emme voineet heille tarjota. Me kulimme hitaasti, vaivoin, silmät ummessa, märkinä, jähmettyneinä, ja vaikka olimme sakeassa metsässä, emme saaneet suojaa, kun tie kulki juuri tuulen suuntaan.
Tuuli laantui vähitellen, vaan sikäli lumentulo kiihtyi, se ei pieksänyt enään pölynä, vaan laskeutui suurina raskaina hiutaleina. Vähän ajan kuluttua oli tie paksun hangen peitossa, jossa me kahloimme äänettömin askelin.
Vähän väliä näin isäntäni silmäilevän vasemmalle aivan kuin olisi etsinyt jotakin, vaan siellä ei ollut kuin laaja aukeama metsässä, joka oli hakattu viime keväänä ja jossa kasvamaan jätetyt puunvesat taipuivat raskaan lumen painosta.
Mitähän toivoi löytävänsä tältä puolelta.
Minä puolestani tähystin suoraan eteeni niin kauas kuin silmä kantoi, odotellen eikö tämä metsä vihdoinkin lopu ja eikö näkyisi taloa. Vaan turhaa oli koettaakaan katsein tunkeutua tämän lumisakean läpi. Jo muutamien metrien päässä kaikki esineet katoavat tuprakkaan eikä nähnyt muuta kuin lumihiutaleita aina vain entistä sakeammassa, käärien meidät aivan kuin äärettömään lumiverkkoon.
Ei ollut tämä olomme iloista, sillä en koskaan ole katsellut lumituiskua edes ikkunain takaa lämpöisestä huoneesta niin, ettei se minussa olisi herättänyt surumielisyyttä, ja tällä hetkellä oli lämmin kamari kaukana.
Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin astella edelleen antamatta rohkeutensa lannistua, kun jalkamme upposivat aina syvemmälle ja taakka hattumme päällä tuntui aina vain raskaammalta. Yhtäkkiä näin Vitalisin ojentavaa kätensä vasempaan aivan kuin herättääkseen minun huomiotani. Minä katsoin hänen osottamaansa suuntaan ja olin siellä aukeamalla huomaavinani jonkun risumajan. Minä en odottanut selitystä, sillä ymmärsin, että jos isäntäni oli osottanut tätä majaa, niin hän ei sitä tehnyt sitä varten, että ihmettelisin sen vaikutusta tässä seudussa, vaan oli etsittävä sinne tie.
Se oli vaikeaa, sillä lunta oli jo niin paksulta, että se oli peittänyt näkymättömiin tien. Vihdoin aavikon laidassa, missä alkoi korkea metsä, oli maantien oja täynnä muutamalta kohtaa ja siitä päätin lähtevän tien majalle.
Maja oli risuista, puunoksista oli tehty siihen katto, joka oli siksi tiheä, että lumi ei satanut läpi. Tämä maja oli talon arvoinen. Kiireemmin kuin me ehättivät koirat majaan ja pyöriskelivät kuivassa mullassa haukkuen iloissaan. Hyvin olimme mekin tyytyväisiä, vaikka sitä emme osottaneetkaan pyörimällä mullassa, joka muuten ei olisi hulluinta ollut kuivataksemme itseämme vähän.
”Minä ajattelinkin, että tässä kaatometsässä pitäisi olla jossakin maja”, sanoi Vitalis. ”Ja nyt tuiskukoon.”
”Tuiskukoon vain!” vastasin hyvin terhakasti, ja menin majan oviseinälle, missä puistelin lumen takistani ja hatustani, jotta ei kulkeutuisi lunta asuntomme lattialle sulamaan ja kastelemaan sitä.
Tämä talomme oli hyvin yksinkertainen sekä rakenteeltaan että sisustukseltaan. Siinä ei ollut kuin multapenkki ja muutamia kiviä istuimiksi. Mutta tärkeintä näissä oloissa oli kuitenkin tulisija, joka oli tehty muutamaan soppeen viidestä tai kuudesta kivestä.
”Me voimme tenää tulenkin!”
Mutta siihen tarvitaan muutakin kuin tulisija, puuta mistä tehdä tuli. Mutta tällaisessa talossahan oli helppo puuta saada, sitähän sai seinästä ja katosta, kiskomalla niistä risuja ja oksia, kun vain sen teki sillä tavoin ettei talon lujuus joutunut vaaraan. Ja pian kirkas nuotio loimusi iloisesti takassamme. Se tosin aikalailla työnsi savua, joka nousi väikkymään kattoon, vaan mitä siitä, olihan kuitenkin lämmittävä tuli.
Koirat asettuivat takan ympärille ja siihen seisoen takasillaan lämmittelivät kastanutta ja jähmettynyttä vatsaansa liekkien lämpimässä. Pian Joli-Coeurkin kohotti isäntänsä takkia ja pilkisti hyvin varovasti, katsellen missä nyt ollaan, ja kun oli saanut vähän selkoa, niin hyppäsi vikkelästi maahan ja asettuen paraimmalle kohtaa nuotion ääreen, piteli täriseviä käsiään tulta vasten.
Isäntämme oli hyvin ajatteleva ja kokenut mies: aamulla ennen kuin minä olin vielä noussutkaan, oli hän varustanut eväät matkaa varten: limpun ja palasen juustoa. Tällaisena hetkenä ei olla kovin vaativia, ja heti kun me näimme limpun ilmestyvän, niin meissä kaikissa syntyi tyytyväisyyden tunne. Paha kyllä osat eivät olleet suuria. Ja minä puolestani petyin suuresti toiveissani: isäntämme jakoi meille ainoastaan puolet limpusta.
”Minä en tunne tätä tietä”, sanoi hän vastaukseksi katseeseeni, ”enkä tiedä onko koko tällä matkalla Troyesiin ainoatakaan majapaikkaa. Sitten en tunne tätä metsää. Tiedän vain, että tämä seutu on hyvin metsäistä ja että täällä yhtyy suuria metsiä toisiinsa: Chaource Rumillyn, Othen ja Áumontin metsät. Me voimme olla penikulmia asunnoista. Tai voimme saada pitää kauan aikaa tätä sääpitoa tässä majassamme. Sen vuoksi meidän täytyy säästää eväitämme.”
Olihan siinä syitä ymmärtääkseni, vaan niitä ei ymmärtäneet koirat, jotka, kun näkivät isäntänsä panevan leivän säkkiin jo ennen kuin olivat saaneet syödyksikään, ojensivat käpälänsä isäntäänsä kohden, puskivat hänen polviaan ja tekivät kaikellaisia hyvin ymmärrettäviä vinkeitä pyytäessään häntä avaamaan laukun, jota katsoivat rukoilevin silmin. Mutta rukoukset eivätkä hyväilyt auttaneet.
Niin laiha kuin tämä kevyt ateria oli ollutkin, vahvisti se kuitenkin meitä, ja kun olimme suojassa ja nuotio levitti suloista lämpöä, niin me tyytyväisinä voimme odottaa lumituiskua loppuvaksi. Minusta ei tuntunut niinkään pelottavalta oleskella tässä majassa varsinkaan kun en voinut ajatella, että meidän täytyy olla täällä ehkä kauankin aikaa, niin kuin Vitalis oli sanonut. Eihän toki voi lunta sataa ijankaiken.
Tosin ei näkynyt merkkiäkään, että tuisku pian herkeneisi. Lunta tuli sakeasti, hiutaleet putoilivat suoraan päällekkäin, kun ei enään tuullut. Taivasta ei näkynyt, ja seeste ja valo, sen sijaan että olisi pitänyt laskeutua ylhäältä alas, nousikin alhaalta ylös, kirkkaalta lumihangelta, joka peitti maan.
Koirat käyttivät hyväkseen tätä pakollista leväystämme asettaen nuotion ääreen, muuan käpristyen kääryksi, toinen paneutuen kylelleen ja Capi tuippasi kuononsa tuhkaan, ja niin vetivät rauhallisia unia. Minua halutti tehdä samoin, sillä suloisempaa oli matkustaa unien maassa, ehkä Joutsenessa, kuin katsella tätä lunta.
En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, vaan kun heräsin, niin oli herennyt satamasta. Hanki oli nähtävästi isosti vahvennut. Jos nyt piti lähtea taipaleelle, niin varmaan oli lunta polviin.
Mikähän aika nyt oli?
Minä en voinut kysyä isännältäni, sillä näinä viime kuukausina emme olleet ansainneet niin paljon että olisi saatu korvatuksi sitä, mitä häneltä oli mennyt vankilassa oloonsa ja oikeusjuttuunsa, ja kun hän oli vielä ostanut minulle Dijonissa lammasnahkatakin, niin oli hänen pitänyt myydä kellonsa, tuon suuren hopeisen kellonsa, josta olin Capin nähnyt osittavan aikaa silloin kun Vitalis otti minut joukkoonsa. Minun piti kysyä päivältä sitä, mitä en enään voinut kysyä hyvältä suurelta kelloltamme. Vaan ulkona ei mikään voinut minulle vastata: alhaalla maassa kirkas juova, ylhäällä ilmassa samakka sumu, taivaalla sekava valo ja siellä täällä likaisen keltaisia varjostuksia. Kaikesta tästä en voinut saada vähintäkään selkoa, mikä aika päivästä nyt mahtoi olla. Ja korvin sai siitä tietoa yhtä vähää kuin silmin, sillä oli syntynyt täydellinen hiljaisuus, jota ei häirinnyt linnan ääni eikä piiskan paukahdus eikä ajokatujen kolina. Ei yötä hiljaisempaa kuin tämä päivä. Tämän lisäksi oli ympärillämme täysi liikkumattomuus, lumi oli pysäyttänyt kaiken liikkeen, kaikki oli aivan kuin jähmettynyt. Silloin tällöin vain hiljaisen ryskeen jälkeen, niin hiljaisen, että tuskin sitä huomasi, näki kuusen lehvän hetvahtavan. Raskaan painon alla se oli vähitellen painanut maahan, ja kun se oli laskeutunut hyvin alas niin suoraksi, että lumi siitä luisti alas, niin oksa silloin kohosi äkkiä ja sen tumman vihreä lehvä kuvasti selvänä toisten puitten valkoista verhoa vastaan, joka ne peitti tyvestä latvaan saakka. Niin että kun katseli kaukaa, niin tuo puhdistunut lehvä näytti tummalta reijältä tässä valkovaipassa.
Seistessäni majan ovella katselemassa tätä, kuulin isäntäni sanovan minulle:
”Haluttaako sinua taipaleelle?”
”Enpä tiedä. Ei haluta mitään. Minä teen niinkuin te tahdotte.”
”No niin. Minun mielipiteeni on, että pysymme täällä, jossa meillä on ainakin suojaa ja tulta.”
Minä ajattelin, että meillä ei ole leipää, vaan olin ääneti.
”Luulen, että alkaa pian tulla lunta uudelleen”, jatkoi Vitalis. ”Me emme voi lähteä taipaleelle tietämättä miten pitkältä on talollisille paikoille, sillä yö tällaisen lumen aikana ei ole leuto. Parasta on olla täällä. Onhan meillä edes kuivat jalat.”
Kun ruokakysymys jätettiin syrjään, niin minulla ei ollut mitään tätä päätöstä vastaan. Ja sitä paitse, jos lähtisimme taipaleelle nyt heti, niin ei ollut lainkaan varma että pääsisimme taloon ennen iltaa, jota vastoin oli varma, että tiellä oli lunta niin paksulta että olisi siinä vaikea kulkea. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuristaa vatsaansa. Vitalis jakoi meille toisen puoliskon limppua kuuteen osaan. Sitäpä oli vähän, ja se vähä oli pian syöty, vaikka me sipullimme leipämme niin pieniksi paloiksi kuin suinkin, jotta siinä olisi pitemmäksi aikaa syömistä.
Kun laiha ja lyhyt päivällisemme oli lopetettu, niin minä luulin että koirat taas alkavat aamullisia vinkeitään, sillä heillä varmaan oli kauhea nälkä. Vaan eivätpä sitä tehneetkään. Minä taaskin näin, miten viisaita he olivat. Kun isäntämme oli pistänyt veitsen takkinsa taskuun, mikä oli merkkinä siitä että syömingit olivat loppuneet, nousi Capi ja tehtyään merkin tovereilleen, meni se haistelemaan laukkua, jossa tavallisesti ruokaa pidettiin. Samalla se asetti käpälänsä laukulle ja sillä kopeloi sitä. Tästä tutkimuksesta sille selvisi, että ei ollut enään mitään syötävää. Silloin se palasi taas paikoilleen nuotion ääreen, ja annettuaan taas merkin Dolcelle ja Zerbinolle, heittäysi kylelleen pitkää pituuttaan huokaisten huojennuksekseen:
”Ei ole enään mitään, turhaa on pyytääkään.”
Tämän se selitti yhtä selvästi kuin konsanaan olisi sanoin voinut lausua. Ja hänen toverinsa, ymmärtäen tätä kieltä, paneusivat tulen ääreen hekin, huokaisten samalla tavalla, Zerbinon huokaus ei kuitenkaan ilmaissut sellaista kohtaloonsa tyytymistä kuin toisten, sillä Zerbino oli ahmatti, ja tämä uhrautuminen oli hänestä paljon kiusallisempaa kuin toisista.
Jo kauan sitten oli alkanut sataa lunta uudelleen ja sitä tuli yhtä tiukasti. Tunti tunniltaan näki vaipan, jota se kutoi maalle, kohoavan pitkin nuoria vesoja, joitten rungot tuijottivat valkoisesta merestä, mikä pian oli ne upottava alleen. Päivällisen jälkeen ei alkanut enään paljon erottaa ulos, sillä hämärä laskeutui nopeasti tällaisena pimeänä päivänä. Lumen tulo ei herennyt yöksikään, vaan sitä satoi suurina höytäleinä mustasta taivaasta.
Kun meidän oli jäätävä sinne yöksi, niin parasta oli paneutua maata niin pian kuin suinkin. Minä siis tein niin kuin koiratkin, ja kääriydyttyäni lammasnahkatakkiini, joka tulen ääressä oli ehtinyt jo kuivaa tämän päivän kuluessa, keittäisin nuotion ääreen, laakka kivi päänalustanani.
”Nuku”, sanoi Vitalis. ”Minä herätän sinut sitten, kun minä vuorostani haluan nukkua. Sillä vaikka meillä ei olekaan mistään pelkoa, ei eläimistä eikä ihmisistä tässä majassamme, niin tulee kuitenkin toisen meistä valvoa nuotion virittämiseksi. Meidän tulee pitää varamme kylmää vastaan, joka voi käydä ankaraksi, kun lumen tulo lakkaa.”
Kun isäntäni minut sitten herätti, niin lienee ollut jo myöhäinen yö, niin ainakin kuvittelin. Lunta ei enään tullut.
”No nyt sinä vuorostasi”, sanoi isäntäni. ”Sinun ei tarvitse kuin silloin tällöin lisätä puuta nuotioon. Sinä näet, että minä olen niitä sinulle valmiiksi varustanut.”
Todellakin oli risuja siinä koko hyvä kasa. Isäntäni, joka oli paljon herkkäunisempi kuin minä, oli varustanut puita, ettei minun tarvitsisi niitä kiskoa seinistä ja siten häiritä hänen untaan. Tästä kasasta sain vähimmättäkin ryskeettä. Se oli tosiaankin viisas huolenpito, vaan sillä oli toisellaiset seuraukset kuin Vitalis oli odottanut.
Kun minä olin herännyt ja ottanut vastaan vartian toimen, niin hän heittäysi pitkäkseen nuotion ääreen, Joli-Coeur vierellään peitteisiin käärittynä, ja pian raskaammasta ia säännöllisemmästä hengityksestään huomasin, että hän oli nukahtanut.
Minä nousin silloin ja varpaillani hiivin majan ovelle katselemaan ulos. Lumi oli peittänyt kaikki, ruohot, pensaat, vesat, puut. Niin kauas kuin silmä voi tunkea ei näkynyt muuta kuin sama yksitoikkoisen valkoinen tasanko. Taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä, pakkanen oli kiihtynyt ja ulkona jääti. Kylmä ilma uhoi meidän majaamme. Yön hiljaisuudessa kuului kahinaa, joka ilmoitti, että lumen pinta kuorettui jääriittaan. Olipa onni, että olimme osuneet tälle majalle. Mitenkähän meidän olisi käynytkään metsässä luminietoksessa tällaisessa pakkasessa.
Siitä vähästäkin äänestä, joka syntyi minun kulkiessani, heräsivät koirat ja Zerbino tuli majan ovelle. Kun se ei katsellut yön loistoa samoilla silmillä kuin minä, niin se pian ikävystyi seisomaan siinä ovella ja halusi ulos. Minä kädelläni viittasin sen tulemaan sisälle. Oliko järkevää lähteä tällaisena yönä ulos, pakkaseen sinne? Eikö ole parempi olla sisällä, tulen ääressä kuin lähteä kuleksimaan tuonne? Se totteli, vaan jäi ovelle nenä ulos, ja seisoi siinä itsepintaisen koiran tavoin, joka ei helpolla luovu haluistaan.
Minäkin seisoin siinä vielä hetkisen aikaa katselemassa lunta, sillä vaikka tämä näky täyttikin sydämeni saralla, niin oli kuitenkin jonkunlaista huvia katsella sitä: minussa syntyi halu itkeä, ja vaikka minulla olikin helppo päästä sitä näkemästä, sillä minun ei tarvinnut kuin sulkea silmäni tai palata paikalleni tulen ääreen, niin en kuitenkaan siitä liikahtanut.
Vihdoin käännyin nuotiolle, ja pantuani pari kolme risua ristiin nuotioon lisäksi, istahdin kivelle, joka oli ollut päänaluksenani. Isäntäni nukkui rauhallisesti. Koirat ja Joli-Coeur nukkuivat myöskin, ja tuli, johon olin lisännyt puita, loimusi iloisesti melkein kattoon asti, syytäen säkeniä, jotka sähistessään häiritsivät yön syvää hiljaisuutta. Pitkät ajat huvittelin katselemalla tätä kypenien leikkiä, vaan vähitellen minua alkoi väsyttää ja tietämättäni kävin unteloiseksi. Jos minulla olisi ollut jotakin tointa, edes hankittavana puita nuotioon, niin olisin noussut ja kulkiessani majan ympäri, olisin pysynyt hereilläni. Vaan siinä istuessani, kun ei ollut muuta tehtävää kuin silloin tällöin lisätä joku risu nuotioon, minä painuin unenhärmeeseen ja paraallaan kun luulin olevani hereilläni, nukahdin.
Minut herätti raju koiranhaukunta. Oli pimeä. Arvatenkin olin nukkunut jo kauan. Nuotio oli sammunut. Haukuntaa kuului yhäkin: Capin ääni. Vaan omituista oli, etteivät Zerbino eikä Dolce vastanneet haukuntaan.
”No, mikä nyt?” huudahti Vitalis herätessään.
”Mitä nyt on tapahtunut?”
”En minä tiedä.”
”Sinä olet nukahtanut, ja tuli on sammunut.”
Capi oli majan ovella, vaan ei ollut mennyt sitä ulommaksi, ja siitä se haukkui. Vastaukseksi kuului pari kolme valitusta, joista tunsin Dolcen äänen. Valitus kuului majan takaa vähän matkan päästä. Minä olin lähtemässä katsomaan, mutta isäntäni pysäytti minut.
”Pane ensin puita tuleen.”
Ja tällä aikaa hän otti kekäleen nuotiosta ja puhalsi sen hehkumaan. Sitten hän, kekäle kädessään, sanoi:
”Lähdetään nyt katsomaan, tule sinä jälessäni. Capi, mene edellä!”
Samassa kun me tulimme ulos, kuului kauhea ulvonta yön hiljaisuudessa ja Capi pelästyneenä turvautui jalkoihimme.
”Susia!” sanoi Vitalis. ”Missä Zerbino ja Dolce?”
Minä en tiennyt vastata. Epäilemättä koirat olivat lähteneet ulos sillä aikaa kun minä olin nukahtanut. Zerbino oli tahtonut täyttää halunsa, jota hän oli osuttanut ja josta minä olin sitä kieltänyt, ja Dolce oli seurannut toveriaan. Olivatkoon sudet saaneet ne käsiinsä? Minusta tuntui Vitakin äänestä, kun hän kysyi koiria, että hän sitä pelkäsi.
”Ota sinäkin kekäle ja lähtekäämme niille avuksi.”
Olin kotikylässäni kuullut kauhistuttavia kertomuksia susista, vaan en kuitenkaan nyt epäröinyt, varustausin kekäleellä ja seurasin isäntääni. Tultuamme aavikolle emme nähneet susia emmekä koiria. Ei näkynyt muuta kuin lumella koirain syvät jälet. Me seurasimme niitä. Ne kulkivat majan ympäri. Sitten muutamassa kohden häämöitti jotakin kuopan tapaista aivan kuin koirat olisivat siinä pyöriskelleet.
”Hae, hae, Capi!” usutti Vitalis ja samalla hän vihelsi kutsuen Zerbinoa ja Dolcea. Vaan ei kuulunut mitään vastausta, ei vähintäkään ääntä yön syvästä hiljaisuudesta, ja Capi, jota oli käsketty etsimään, pyöriskeli peloissaan jaloissamme, vaikka muuten aina oli niin tottelevainen ja urhokas.
Oli niin pimeä, että me emme voineet seurata jälkiä, silmä eksyi aina harhailemaan utuisessa hämärässä. Vitalis vihelsi ja kovalla äänellä kutsui vielä Zerbinoa ja Dolcea. Kuuntelimme. Täysi hiljaisuus. Sydäntäni ahdisti.
”Zerbino ja Dolce raukkoja!”
Vitalis vakuutti näin pelkoni todeksi.
”Sudet ovat vieneet koiramme”, sanoi hän. ”Minkä vuoksi laskit ne ulos?”
Niin, minkä vuoksi? Minulla ei ollut vastausta.
”Pitää etsiä ne”, sanoin ja lähdin hänen edelleen. Vaan hän pysäytti minut:
”Ja mistä aiot niitä etsiä?”
”En tiedä. Kaikkialta.”
”Emmehän osaa mihinkään näin pimeällä ja tässä lumessa.”
Lunta olikin polvia myöten, ja meidän kahdella kekäleellä ei paljoa valaistu tässä synkässä yössä.
”Kun ne eivät ole vastanneet kutsuuni”, sanoi hän, ”niin siihen on syynä, että ne ovat kaukana. Emmekä voi lähteä näin vain aseitta, sillä sudet voisivat hyökätä meidänkin kimppuumme. Eihän meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme.”
Kauheaa oli jättää koirat, nuo toverimme, ystävämme. Ja varsinkin minusta tuntui pahalta, kun minä olin syyllinen. Jollen minä olisi nukahtanut, niin ne eivät olisi päässeet ulos.
Vitalis asteli majalle ja minä seurasin hänen jälessään katsellen joka askeleella taakseni ja kuunnellen. Vaan en mitään nähnyt enkä kuullut muuta kuin lumen kahinan. Majassa oli taas uusi seikka hämmästyttämässä meitä. Risut, joita lähtiessämme olin pannut nuotioon, olivat poissa ollessamme syttyneet palamaan ja nuotio loimusi nyt komeasti valaisten pimeimmänkin sopen majassa.
”Missä Joli-Couer?”
Sen peitteet olivat nuotion edessä, vaan tyhjiltään, apina oli poissa. Minä kutsuin sitä, ja Vitalis kutsui vuorostaan, vaan sitä ei kuulunut, ei näkynyt. Vitalis sanoi, että kun hän heräsi ja nousi, niin oli apina vielä silloin hänen vierellään. Se siis oli kadonnut sillä aikaa kun me olimme ulkona.
Me otimme taas risusoihdun käteemme ja lähdimme ulos katselemaan näkyisikö lumella apinan jälkiä. Vaan emme nähneet. Palasimme majaan uudelleen tutkimaan, olisiko apina sittenkin hypännyt jollekin risulle seinillä. Etsimme pitkään, kymmeniä kertoja tarkastimme samat paikat ja kaikki loukot. Minä nousin Vitalisin olkapäille tarkastellakseni katon, vaan kaikki oli turhaa. Ja aina vähän väliä kutsuimme sitä, vaan ei mitään hyötyä. Vitalis oli vihanvimmassa, jota vastoin minä olin itkumielellä. Kysyin, arveliko hän, että sudet olisivat voineet viedä Joli-Coeurinkin.
”Ei. Sudet eivät ole uskaltaneet tulla majaan. Ne ovat hyökänneet Zerbinon ja Dolcen kimppuun ulkona. Joli-Coeur pelästyneenä piiloutui johonkin sillä aikaa, kun me olimme ulkona. Ja minua se huolestuttaa, sillä tällaisessa ilmassa se vilustuu ja saa kuolemantaudin.”
”Meidän pitää vieläkin hakea sitä.”
Ja me taaskin alotimme etsintämme uudelleen, vaan yhtä huonolla menestyksellä.
”Täytyy odottaa päivän tuloa”, sanoi Vitalis.
”Vaan milloin päivä tulee?”
”Parin tunnin perästä”, ja hän istui nuotion ääreen pää käsien varassa.
Minä en uskaltanut häntä häiritä. Liikkumatta istuin hänen vieressään tekemättä muuta kuin silloin tällöin ojentaen käteni pannessani lisää puuta nuotioon. Vähä väliä hän nousi ja meni ovelle katsomaan; hän katseli taivaalle, kumartui sitten kuuntelemaan ja palasi paikoilleen, sanaa sanomatta. Paljon paremmalta minusta olisi tuntunut, jos hän olisi minua torunut kuin se, että hän istui tuolla tavoin äänetönnä ja synkkänä. Pari tuntia, jotka hän sanoi olevan päivän tuloon, kului hirmuisen hitaasti. Tuntui että tämä yö ei lopu ikinä.
Vaan tähdet vähitellen kuitenkin sammuivat ja taivas vaaleni, aamu koitti ja tuli päivä. Vaan päivän tullessa pakkanenkin kiihtyi, hyytävä ilma tunki majaan. Jos löydämmekin Joli-Coeurin, niin onko hän vielä hengissä? Ja mitä järjellistä syytä meillä oli toivoa sen löytyvän? Ehkä päivä tuo vielä tullessaan lumituiskunkin.
Vaan päivä tuli kuitenkin selkoinen, taivas punotti ruskotuksella, joka ennusti kaunista ilmaa. Ja heti kun aamun kylmässä valossa alkoi erottaa pensaat ja puut oikeassa muodossaan, lähdimme ulos. Vitalisilla oli suuri paksu sauva ja minäkin varustausin samallaisella aseella. Capi ei ollut enään sellaisen pelon vallassa, joka yöllä sen teki niin toimettomaksi. Katsellen isäntäänsä silmiin se odotti vain käskyä päästäkseen juoksemaan edelle.
Kun me katselimme maasta Joli-Coeurin jälkiä, niin Capi nosti kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua iloisesti. Se merkitsi, että ylhäältä oli meidän etsittävä Joli-Coeuriä eikä maasta. Ja todellakin me huomasimme lumessa majan katolla jälet muutaman tammen oksan luo, joka nuokkui katon yli. Ja sitten näimme tammen latvassa pienen tumman myttyrän. Se oli Joli-Coeur. Susien ja koirain ulvonnasta säikähtyneenä se oli syössyt majan katolle, meidän poissa ollessamme, ja sieltä hypännyt tammen oksalle ja kiivennyt latvaan, jonne se oli jäänyt tietäessään olevansa turvassa ja se kytrötti siellä meidän kutsumisestamme välittämättä.
Pieni raukka, se mahtoi olla ihan jäässä!
Vitalis kutsui sitä lempeästi, vaan se ei liikahtanut enemmän kuin kuollut. Vitalis kutsui kutsumistaan monet monituiset kerrat, vaan Joli-Coeur ei osottanut mitään elonmerkkiä. Nyt minä voin jotenkin korvata yöllistä huolimattomuuttani. ”Minä kiipeän sen noutamaan”, sanoin.
”Menet ja halkaset pääsi.”
”Ei ole pelkoa.”
Mutta eipä se niin helppoa kuitenkaan ollut: puu oli suuri ja lumi oli peittänyt paikoin sen rungon ja oksat. Vaan minä olin jo pienenä pahaisena opetellut kiipeilemään puihin ja olin siinä ollut hyvinkin etevä, ja ryhdyin asiaan nyt sellaisella innolla, että en koskaan ennen. Puun rungossa tyvellä oli pieniä oksanpuikkoja, joita pääsin kohoamaan kuin tikapuita myöten, ja vaikka lunta värisi silmilleni, niin lopultakin pääsin ensimmäiselle oksalle. Sinne päästyä ei ollut enää hätääkään nousta ylemmäksi. Muusta ei tarvinnut huolia kunhan varoi vain, ettei luiskahtanut ja tipahtanut alas.
Noustessani ylemmäksi puhelin lempeästi Joli-Coeurille, joka ei hievahtanutkaan, vaan katseli kiiluvin silmin. Minä olin jo lähellä ja ojensin käteni ottaakseni, niin se samassa hypätä keikahti toiselle oksalle. Minun piti taas seurata sitä sinne. Vaan ihmiset, jopa pojanrakitkin ovat paljon alhaisemmalla kannalla puussa kiipeilemisessä kuin apinat. Ja kiinni saamatta olisi minulta jäänyt Joli-Coeur, vaan sen kädet ja jalat kaatoivat lumessa, joka peitti oksat, niin että se väsyi pian. Se silloin laskeusi oksalta oksalle ja viimein hypätä kiepsautti isäntänsä olkapäälle ja pistäysi takin poveen.
Hyvä asia oli kun Joli-Coeur löydettiin, vaan siinä ei ollut vielä kaikki. Nyt piti koettaa etsiä koiriakin. Me kulimme samalle paikalle, missä olimme käyneet yölläkin. Ja nyt päivällä oli meidän jälistä helppo arvata mitä oli tapahtunut: lumeen oli painettu syvät jälet, kertomus kahden koiran kuolemasta.
Majasta lähdettyään koirat olivat kulkeneet majan kuvetta jälekkäin, ja noin parinkymmenen metrin matkalla voimme hyvin seurata niiden jälkiä. Mutta siinä ne katosivat ja silloin näkyi toiset jälet: yhdellä puolen jälet, jotka osottivat missä sudet, muutamalla hyppäyksellä olivat syösseet koirain kimppuun, ja toisella puolen jälet, jotka näyttivät minne sudet olivat kulettaneet saalistaan. Koirista ei näkynyt enään muuta jälkeä kuin verinen juova punottamassa lumella.
Turhaa oli pitemmältä kulkea. Sudet olivat ne tappaneet ja kulettaneet johonkin tiheikköön murkinoikseen. Sen sijaan meidän oli lähdettävä mitä pikimmin lämmittämään Joli-Coeuriä.
Majaan tultuamme Vitalis piteli Joli-Coeuria tulen ääressä lämmittäin sen jalkoja ja käsiä, ja minä lämmitin peitettä, johon sen sitten käärimme. Vaan se ei ulisi tarvinnut yksistään lämpimän peitteen, vaan vielä lämpöisen vuoteen ja erittäinkin lämmintä juomaa, eikä kumpuakaan meillä ollut. Oli toki hyvä, että oli edes nuotio.
Vitalis ja minä istuimme nuotion ääressä sanaa puhumatta kumpikaan, siinä istuimme liikahtamatta, katsellen palavaa tulta.
Zerbino raukka! Dolce raukka!
Se oli sydämemme ajatus.
He olivat olleet tovereinamme onnessa ja onnettomuudessa, ja minulle he olivat suruni ja yksinäisyyteni päivinä olleet ystäviä melkeinpä lapsiani.
Minä en voinut lohduttaa omaatuntoani millään. Jos olisin ollut valveillani, jos olisin vahtivuoroni hoitanut oikein, jos en olisi nukahtanut, niin ne eivät olisi lähteneet ulos, eivätkä sudet olisi uskaltaneet tulla hätyyttämään meitä majaan, nuotio olisi pelottanut heidät kaikkoamaan pois.
Olisin halunnut, etta Vitalis olisi minua torunut, että olisi minua lyönyt.
Matta hän ei sanonut sanaakaan, ei katsonutkaan minuun. Hän istui vain kumarruksissaan nuotion ääressä: Hän varmaankin ajatteli, miten meidän käy nyt ilman koiria.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 154, 158, 160-161 ja 163 8, 13, 15-16 ja 19.7.1898.
