Koditon, XV luku


XV







Olimme vielä kaukana Parisista. Ja meidän piti lähteä taivaltamaan lumista tietä, kulkea aamusta iltaan, vasten pohjoistuulta, joka pieksi meitä kasvoihin.

Ne olivat surullisia nämät pitkät taipaleet! Vitalis astui edellä, minä hänen jälessään ja Capi kintereilläni. Sillä tavoin kulimme jälekkäin sanaa vaihtamatta pitkiin aikoihin, kasvot tuulen turvottamina, jalat märkinä, vatsa tyhjänä. Ja ihmiset, jotka tulivat vastaamme pysähtyivät meitä katsomaan. Varmaankin he ajattelivat: minnekähän tuo vanhus kulettaa tuota poikaa ja tuota koiraa?

Äänettömyys oli minusta tuskallista. Olisi haluttanut puhella vaivain unhottamiseksi. Mutta Vitalis vastasi hyvin harvasanaisesta kaikkeen mitä kysyin kääntymättä edes minuun. Onneksi Capi oli avosydämisempi, ja usein siinä astuessamme tunsin kostean kielen kädelläni. Capi nuolasi kättäni sanoakseen minulle:

”Sinä tiedät, että minä olen tässä, minä, ystäväsi.”

Ja minä hyväilin sitä hellästi siinä astuessani. Sekin näytti olevan hyvillään tästä ystävyyteni osotuksesta niin kuin minäkin olin hänen ystävyydestään. Me ymmärsimme toisemme, me rakastimme toisiamme. Minusta tuntui se niin virkistävältä, ja olen varma että niin tuntui hänestäkin. Nämät hyväilyni lohduttivat Capia luullakseni siinä määrässä, että hän joskus unhotti toveriensa kuolemankin: silloin hän pysähtyi tielle ja kääntyi katsomaan joukkoaan, niin kuin silloinkin teki, kun hän oli sen korpraalina, jolloin hänen piti usein tarkastella sitä. Mutta tätä ei kestänyt kuin muutaman sekunnin. Hän muisti taas miten asia oli, minkä vuoksi tämä joukko ei tullutkaan, ja Capi juoksi kiireesti ohitsemme ja katsoi Vitalista silmiin aivan kuin saadakseen vakuutuksen tältä, ettei se ollut hänen syynsä. Kun Dolce ja Zerdino eivät tulleet, niin he eivät tulleet kai sen vuoksi, että eivät enään koskaan tule. Ja tämän hän lausui niin tunteellisilla, niin puhuvilla silmillä, jotka olivat paljaana järkenä, että sydäntämme ahdisti.

Luonto ympärillämme ei ollut virkistävää, jonka tarpeessa me olisimme olleet, ainakin minä. Kaikkialla vain valkoinen lumi peitteenä, taivas pilvessä, aurinko näkymättömissä, päivä niin harmaja. Ei mitään liikettä pelloilla, ei ihmisiä työssä. Ei kuulunut hevosten hirnuntaa, ei lehmäin ammuntaa. Ainoastaan korppien kirkunaa, jotka istuivat korkeimmalla oksalla huutaen nälkäänsä, kun eivät maassa löytäneet paljasta paikkaa, mistä voisivat jotakin hakea. Kylissä vallitsi täysi hiljaisuus: on niin kylmä, että kukin pysyy lietensä ääressä ja tekee työtä huoneessa.

Ja me painoimme eteenpäin siivottomalla, luikkaalla tiellä, pysähtymättä ja levähtämättä muuta kuin öisin nukkuessamme jossakin tallissa tai lammaskarsinassa, ohut leipäpala iltasenamme — joka oli samalla eineemme ja päivällisemme. Ja olimme mielestämme ylen onnellisia, kun sellainen onni kohtasi meitä, että pääsimme lammasnavettaan, jossa olimme suojassa pakkasta vastaan.

Kilometri kului toisensa perästä, taival taipaleelta katkesi, me lähestyimme Parisia. Vaikka en olisikaan sitä arvannut istutuksista, joita oli pitkin tien vartta, niin olisin voinut sen päättää vilkkaammasta liikenteestä maantiellä, ja myöskin lumesta, joka täällä oli paljon likaisempaa kuin Champagnen tasangoilla. Omituista oli minusta, että maaseutu täällä ei minusta näyttänyt kauniimmalta eivätkä kylät toisellaisilta kuin muuallakaan. Olin kuullut niin paljon puhuttavan Parisin merkillisyyksistä, että olin lapsellisessa mielikuvituksessani ajatellut näiden merkillisyyksien näkyvän jo kauas. Minä en osaa sanoa, mitä olin odottanut, vaan ihmeitä minä vain odotin: kultaisia puita, marmoritaloja katujen varsissa, ja kaduilla silkkiin puettuja ihmisiä. Tämä kaikki oli minusta aivan luonnollista. Minä sen vuoksi katselin ja etsiskelin kultaisia puita, ja niin kiintynyt kuin siihen olinkin huomasin kuitenkin, että ihmiset, jotka täällä tulivat meitä vastaan, eivät pysähtyneet meitä katsomaan: niillä oli kai niin kiire, tai olivat tottuneet näkemään surullisempia näkyjä kuin me. Se ei ollut lohduttavaa.

Mitä voimme tehdä Parisissa tällaisessa tilassa kuin me olimme? Tätä kysymystä olin pyöritellyt mielessäni pitkillä taipaleillamme. Olisin mielelläni kysynyt Vitalisilta, mutta en uskaltanut, niin hän näytti synkältä ja niin oli sanoissaan lyhyt.

Eräänä päivänä hän kuitenkin asettui astumaan vierelläni, ja hänen katseestaan, jonka hän loi minuun, arvasin että saan nyt tiedon siitä, mistä niin monta kertaa olin tietoa halunnut. Me olimme nukkuneet yömme eräässä ladossa, vähän matkan päässä muutamasta suuresta kylästä, jonka nimi maantien varressa olevissa sinisissä laatoissa sanottiin olevan Boissy-Saint-Léger. Me olimme lähteneet päivän koitolla, ja kulettuamme muutaman puiston sivua ja tämän Boissy-Saint-Légerin kylän läpi näimme muutaman mäen harjalta edessämme suuren pilven mustaa savua, joka väikkyi suunnattoman suuren kaupungin päällä, mistä ei erottanut muuta kuin korkeita muistopatsaita. Minä pinnistin silmäni auki koettaessani jotakin saada selvää tästä kattojen, kellotapulien ja tornien paljoudesta, jotka sekaantuivat sumuun ja savuun, kun Vitalis hidastutti kulkuaan ja tuli minun sivulleni astelemaan.

”Tuolla elämämme muuttuu”, sanoi hän minulle aivan kuin jatkoksi jo aikoja sitten alotettuun keskusteluun, ”neljän tunnin kuluessa olemme Parisissa”.

”Parisiko se on, joka leviää tuolla alhaalla?”

”Niin on.”

Samassa kun Vitalis sanoi että se oli Parisi, joka oli edessämme, pilkisti aurinko taivaalta, ja minä näin kultaisen kirjavuuden. Minä siis en sittenkään ollut erehtynyt. Olin kuin olinkin näkevä kultaisia puita.

Vitalis jatkoi: ”Parisissa me eroamme.”

Heti synkistyi päivä yöksi, en enään nähnyt kultaisia puita. Minä käännyin katsomaan Vitalista. Hän myös katseli minua, ja muotoni kalpeudesta ja huulteni tärisemisestä hän tiesi, mitä mielessäni liikkui.

”Sinä näytät olevan levoton ja huolissasi”, sanoi hän.

”Meidänkö pitää erota?” sanoin vihdoin kun mielenliikutukseni ensimmäinen puuska oli ohi.

”Poika raukka!”

Tämä sana ja erittäinkin se ääni, jolla hän sen lausui, sai kyyneleet silmiini. Siitä oli niin kauan, kun minä olin kuullut hyväilevän sanan.

”Te olette niin hyvä!” huudahdin!

”Sinä se olet hyvä, kelpo poika, oikein kunnon pieni sielu. Näes elämässä on hetkiä, jolloin on taipuisa tunnustamaan tällaista ja heltymään. Kun kaikki käy hyvin, niin kulkee tietään ajattelematta paljon niitä, jotka meitä seuraavat, mutta kun kaikki käy huonosti, kun tuntee kulkevansa vastamäkeä, varsinkin kun on vanha — se on: ilman uskoa huomiseen päivään — niin silloin tuntee tarvetta turvautumaan ympärillämme oleviin, ja onnellinen se, jolla on joku lähellään. Sinua ehkä hämmästyttää kuullossasi, että minä turvaun sinuun, eikö niin? Mutta niin se kuitenkin on. Enkä mistään muusta minä tunne niin lohdutusta kuin siitä, että silmäsi ovat kosteat minua kuunnellessasi. Sillä minä myöskin, pieni Rémi poikani, minäkin olen huolissani. Vasta myöhemmin, kun minäkin sain jonkun, jota rakastaa, olen tuntenut ja kokenut näiden sanojen totuuden. Se on onnetonta,” jatkoi Vitalis, ”kun aina täytyy erota sillä hetkellä, jolloin juuri tahtoisi yhä enemmän lähestyä.”

”Mutta te ette tahdo minua jättää Parisissa?” sanoin pelokkaasti.

”En, minä en tahdo sinua jättää, sen saat uskoa. Mitä sinä tekisit Parisissa yksinäsi, poika parka? Ja sitten minulla ei ole oikeuttakaan jättää sinua, huomaa se. Sinä päivänä, kun en jättänyt sinua tuon kunnon naisen hoitoon, joka olisi sinua kasvattanut kuin omaa poikaansa, minä sitousin itse kasvattamaan sinua parhaani mukaan. Pahaksi onneksi ovat kaikki seikat käyneet minua vastaan. Tällä hetkellä en voi sinulle mitään, ja sen vuoksi ajattelen, että eroamme, ei ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi kuukausiksi, jotta me voisimme elää kumpikin tahollamme nämät viimeiset kuukaudet tätä huonoa vuoden aikaa. Me saavumme Parisiin muutaman tunnin kuluttua. Mitä luulet meidän voivan siellä tehdä joukolla, jossa ei ole jälellä kuin Capi yksin?”

Koira, kuultuaan nimeään mainittavan, asettui vastaamme ja, nostettuun käpälän korvalliselleen tehden kunniaa sotilaan tavoin, asetti käpälänsä sitten sydämelleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että me voimme luottaa hänen uskollisuuteensa. Se ei kuitenkaan tällaisena hetkenä voinut tyynnyttää mieltämme. Vitalis pysähtyi hetkiseksi ja silitti koiran päätä.

”Sinä olet kelpo koira, mutta maailmassa ei eletä hyvyydestä. Sitä tosin tarvitaan niiden onneksi, jotka ovat ympärillämme, mutta tarvitaan myöskin muuta, jota meillä ei ole ollenkaan. Mitä luulet meidän nyt voivan tehdä? Sinä ymmärrät hyvin, että me emme voi antaa näytäntöjä.”

”Se on tosi”, sanoin.

Poikarakit pilkkaisivat meitä, viskaisivat meitä omenanjätteillä, emmekä me saisi ansaituksi markkaakaan päivässä. Luuletko, että kaikki kolme voisimme elää päivää markalla?”

”Mutta voinhan minä ansaita harpullani.”

”Jos minulla olisi kaksi sellaista poikaa kuin sinä, niin silloin ehkä kävisi laatuun, mutta tällainen vanhus sinun ikäisesi kanssa, siitä ei synny mitään. Jos minä olisin edes raajarikkoinen tai sokea. Mutta pahaksi onneksi olen tällainen kuin olen, se on: minä en millään voi herättää sääliä, jos mieli Parisissa liikuttaa ihmisten mieliä ja herättää heissä sääliä, täytyy olla hyvin surkeassa tilassa. Eikä saisi hävetä vedotessaan hyväntekeväisyyteen, mutta minua hävettää, niin että en koskaan voisi sitä tehdä. Kaikkea tätä minä olen mietiskellyt, ja näin olen päättänyt: Minä annan sinut kevääseen saakka muutamalle patronalle, joka sinut värvää toisten poikain kanssa harpun soittajaksi.”

Puhuessani harpun soitostani en ollut ajatellut mitään tällaista.

Vitalis ei antanut minulle aikaa keskeyttämään.

”Minä taas annan opetusta harpun ja viulun soitossa italialaisille pojille, jotka työskentelevät kaduilla. Minä olen tunnettu Parisissa, jossa olen ollut useampia kertoja, ja josta tulin silloinkin kun saavuin sinun kotikylääsi. Minun ei tarvitse kuin ilmoittaa oppituntini, niin saan oppilaita enemmän kuin voin ottaa. Me elämme kumpikin siten omalla tahollamme. Ja samalla kun minä annan soitto-opetusta opetan myös kaksi koiraa Zerbinon ja Dolcen sijaan. Minä ehätän niiden oppimista, ja keväällä voimme lähteä maantielle taas, Rémi poikaseni, emmekä sitten eroa, sillä onnetar ei voi olla aina niin suosioton niille, joilla on rohkeutta taistelemaan. Ja juuri rohkeuteesi minä luotan tällä hetkellä ja myöskin mielen malttiisi. Sittemmin käy asiat hyvin, nyt ei ole kuin hetki, jonka ohimenoa meidän pitää odottaa. Keväällä alamme taas uudelleen vapaan elämämme. Minä sinut kuletan Saksaan, Englantiin. Siten sinusta tulee suuri ja sinun henkesi silmät avautuvat. Minä opetan sinulle paljon asioita ja teen sinusta miehen. Minä olen tähän ryhtynyt ennen kuin rouva Milligan. Ja minä siinä pysyn. Nämät matkat mielessäni olen alkanut sinulle opettaa englanninkieltä. Sinä osaat ranskan- ja italiankieltä ja se jo on melko paljon sinun ikäiselle pojalle. Ja sitten sinä olet noin voimakas puhumattakaan siitä, että sinä olet oppinut tarmokkaaksi. Sinä saat nähdä, pieni Rémini, että sinä et ole joutunut turmion tielle.”

Näin oli ehkä parasta nykyisessä tilassamme. Ja kun minä nyt sitä ajattelen, niin kiitollisuudella tunnustan, että isäntäni oli tehnyt mitä parasta voi päästäksemme pulastamme. Mutta vaikka kuin järkevästi ajattelisi, niin se ei vaikuta sillä voimalla kuin ensimmäinen tunne. Silloin minä en huomannut kuin kaksi asiaa: eromme ja patronan.

Matkallamme kylien ja kaupunkien läpi olin tavannut useampia näitä patronia, jotka kulettavat sieltä täältä vuokratuita lapsia keppikurilla. He eivät olleet lainkaan samallaisia kuin Vitalis, vaan julmia, kohtuuttomia, vaativia, juoppoja, kirouksia ja raakuutta suu täynnä ja käsi aina koholla. Minä voin joutua jonkun tällaisen kauhean patronan huostaan. Ja vaikka sattuisinkin saamaan hyvän patronan, niin vaihtoa se olisi sittenkin taas. Kasvatusäidiltäni ensin Vitalisille, Vitalisilta taas toiselle. Ainako oli näin oleva? Enkö koskaan tapaisi ketään, jota rakastaa aina? Vähitellen olin kiintynyt Vitalisiin aivan kuin isään. Minä siis en koskaan saisi isää. En koskaan kotia. Aina vain yksin maailmassa. Aina kulkusalla tässä avarassa maailmassa, jossa en voinut kiintyä minnekään.

Minulla olisi ollut paljonkin vastattavaa Vitalisille, ja sanat sydämestäni nousivat huulilleni, vaan minä ne nielin. Isäntäni oli vedonnut mielenmalttiini, minä tahdoin totella häntä enkä lisätä hänen suruaan. Sitä paitse hän ei ollut enään vierelläni, sillä aivan kuin olisi pelännyt kuulla, mitä arveli minun vastaavan, oli hän käynyt taas astumaan edellä.

Minä seurasin häntä, ja pian tulimme muutaman joen luo, jonka yli kulimme likaista siltaa myöten, jollaista en ikinä ollut nähnyt. Lumi oli kuin survottua hiiltä, missä upposi nilkkojaan myöten. Tämän sillan päässä oli ahdaskatuinen kaupunki, sitten kylä ja alkoi taas maaseutu, vaan se ei ollut sellaista maaseutua, joka on läjätty ahdinkoon asti kurjia mökkejä. Tiellä liikkui ajajia edestakaisin lakkaamatta. Minä menin Vitalisin vierelle astumaan, vaan Capi kulki yhä kintereillämme nenä kantapäissämme. Sitten loppui tämä ja saavuimme lopuksi muutaman kadun paähän, jonka toista päätä ei näkynyt. Sen molemmin puolin oli taloja, vaan köyhän ja likaisen näköisiä eikä läheskään niin sieviä ja kauniita kuin Bordeauxissa tai Toulousessa ja Lyonissa.

Lumi oli kasattu kinoksiin sinne tänne, ja näihin mustiin kinoksiin oli heitetty tuhkaa, mädänneitä kasviksia ja kaikenlaista likaa. Ilmassa oli ilettävä haju, suuria raskaita ajokaluja tuli ja meni, ne välttivät toisiaan hyvin taitavasti eivätkä näyttäneet toisistaan isosti välittävän.

”Missä nyt olemme?” kysyin Vitalisilta.

”Parisissa, poikaseni.”

”Parisissa...”

Mutta missä olivat minun marmoripalatsini ? Missä minun ajattelemani silkkiin paetut asukkaat?

Miten rumaa ja kurjaa todellisuus oli! Tämäkö oli Parisi, jota niin innokkaasti olin toivonut nähdäkseni. Täälläkö minä nyt olen viettävä talveni, erillään Vitalisista ... ja Capista.

(jatkuu)





Uusi Suometar n:ot 170 ja 176-177 27.7., 3-4.8.1898.