XX
Oli sellaisia hetkiä, jolloin minä yksin ollessani tuumailin mielessäni: tämä on niin onnellista, että tämä ei voi kestää kauan. Minä ei voinut aavistaa miten elämä voipi muuttua onnettomaksi, mutta minä olin siitä kuitenkin melkein varma, että se tapahtuu tavalla tai toisella. Se sai minut usein hyvin surulliseksi, mutta siitä oli kuitenkin se etu, että minä kaikin tavoin koetin tehdä parastani kuvaillen mielessäni, että minun hairaukseni kautta se onnettomuus minua kohtaa. Siihen ei kuitenkaan ollut minun syytäni, mutta sen, näin vasta onnettomuuden tapahtuessa.
Niinkuin olen kertonut, viljeli isä Acquin leukoijia. Nämät ovat varsin hyötyisiä viljellä, mitä osottaakin suuret kuormat, joita Parisin puutarhurit vetävät kaupaksi. Niiden viljeleminen on varsin helppoa, mutta vaatii kuitenkin tarkkaa valitsemista. Kaupaksi ei nimittäin käy kuin kaksinkertaiset leukoijat, ja kun siemenistä tulee melkein yhtä paljon yksinkertaisia, niin ovat nämät taimelle tultua poistettavat. Tätä valintaa eivät osaa tehdä kuin harvat puutarhurit, joiden perheessä tämä salattu taito kulkee perintönä. Ja toiset kääntyvät näiden puoleen, jotka sitten kulkevat puutarhurin luota toisen luo niin kuin asiantuntiat konsanaan. Acquin oli taitavimpia valitsioita ja oli tähän aikaan kaiket päivät poissa. Tämä aika oli meille ja varsinkin Etiennettelle ikävä, sillä tyhjin suin eivät puutarhurit pitäneet virkaveljeään, vaan tarjottiin tietysti juomisia, ja kun hän kävi kolmen neljän puutarhurin luona päivässä, niin palasi hän kotia kasvot punottavina, kädet vapisten ja kieli sammaltaen. Etiennette ei koskaan mennyt levolle ennen kuin isänsä oli tullut kotia, vaikka miten myöhäiseen olisi viipynyt. Kun satuin olemaan hereilläni vielä tai heräsin kolinasta, niin kuulin heidän keskustelunsa huoneeseeni.
”Minkä vuoksi et ole pannut maata?” kysyi isä.
”Ajattelin että jos sinä sattuisit tarvitsemaan jotakin.”
”Vai niin, neiti Vartia valvoo.”
”Jollen valvoisi, niin kenelle puhelisit?”
”Sinä tahdot nähdä, kulenko horjumatta. No, katso, minä kulen tuota lattialautaa myöten huoleti.”
Kului jonkun aikaa epätasaisten askelten kaiku, sitten syntyi hetkiseksi hiljaisuus.
”Miten Lise voipi?”
”Hän nukkuu, kun et pahoin vain melua.”
”Minä en melua, minä kulen suoraan, minun täytyy kulkea suoraan, sillä tyttäret syyttävät isäänsä. Mitä hän sanoi, kun minä en ollut illallisella?”
”Katseli tyhjää sijaasi.”
”Vai katseli sijaani?”
”Niin teki.”
”Katseliko montakin kertaa?”
”Silmäsi useinkin.”
”Tietysti kysyi, minkä vuoksi minä en ole tullut kotia, ja sinä sanoit, että minä olen toverieni luona.”
”Ei hän kysynyt mitään, enkä minä hänelle mitään sanonut; kyllä kai hän tiesi missä olet.”
”Hän tiesi, hän tiesi, että... No nukkuiko hän pian?”
”Eipä niinkään. Ei siitä ole kuin neljännestunti kun hän pääsi uneen.”
”No mitä sinä tahdot?”
”Enpä ole tahtonut muuta kuin ettei hän näkisi sinun tulevan kotia.”
Taas syntyi hiljaisuus.
”Etiennette, sinä olet hyvä tyttö. Kuule, huomenna menen Lonisotin luo, mutta kuule, minä lupaan ja vakuutan, että tulen illalliselle kotia. Minä en tahdo että sinun pitää odottaa minua ja että Lise ei pääse rauhassa maata.”
Mutta lupaukset ja vakuutukset eivät merkinneet paljoa, ja hän tuli kotia yhtä myöhään kuin ennenkin, kun vain oli ottanut lasinkaan viiniä. Kotona Lise oli kaikkivaltias, kodin ulkopuolella hän oli unohduksissa.
”Näes”, selitti Acquin, ”otetaan ensin yksi ryyppy sillä eihän voi ystävältä kieltää. Toinen ryyppy juodaan, kun on juotu ensimmäinen, ja on päätetty että kolmatta ei juoda. Mutta juodessa tulee jano. Ja viini nousee päähän, surut unohtuvat, silloin ei ajatella velkamiehiä, kaikki on auringonpaisteista, silloin pääsee nahkastaan ja kulkee muita maailmoja, maailmoja, jonne haluaisi mennä. Ja juodaan.”
Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut usein. Ensinnäkin leukoijain valikoimisen aikaa ei kestänyt kauan, ja kun tämä aika oli ohi, niin Acquinilla ei ollut syytä lähteä kylille eikä lähtenytkään. Hän ei ollut sellainen mies, että olisi kuleksinut yksikseen kapakassa ja kuluttanut laiskana aikaansa.
Leukoijain kukittua me viljelimme toisia kukkia, sillä sääntönä on, että puutarhurilla ei saa olla pilkkuakaan viljelemätöntä maata: heti kun toiset kukat ovat myydyt, on toisia kylvettävä. Ja puutarhurin, joka on kauppapaikkain läheisyydessä, on kuletettava kukkansa kaupaksi sellaisina aikoina, jolloin hänellä on toivoa saada niistä suurin tulo. Tällaisia aikoja ovat suuret juhlat ja erityiset nimipäivät. Ja tällaisina päivinä on Parisin kadut täynnä kukkia, sillä niitä kaupitellaan joka sopessa, mihin vain tavara voidaan asettaa nähtäväksi. Leukoijain jälestä Acquin teki työtä heinäkuun ja elokuun juhlia varten, varsinkin elokuuksi, jolloin P. Marian ja P. Ludvigin päivät olivat, ja niitä varten meillä oli kasvamassa kukkia niin paljon kuin taimilavoihimme ja kasvihuoneisiimme suinkin sopi. Ja kaikki kukat piti joutua kukalle juuri näiksi päiviksi, ei varemmin eikä myöhemmin. Voi hyvin ymmärtää, että tämä vaatii erityistä taitoa, sillä eihän ihminen ole auringon eikä ilmojen herra. Acquin olikin hyvin taitava kasvien hoidossa, niin että hänen kukkansa eivät joutuneet liian varain eikä liian myöhään. Mutta siitäpä olikin työtä ja vaivaa!
Tähän aikaan, jossa kertomukseni liikkuu, olivat kaikki merkit hyvät, meillä oli elokuun 5 päivä ja kukat olivat nupulla ja reheviä. Acquin tuon tuostakin hieroskeli käsiään tyytyväisenä.
”Tulee hyvä sato”, sanoi hän. Ja hymy suin hän teki laskuja, paljonko kaikki nämät kukat hänelle tuottavat, kun tulee kaupan aika. Kovasti oli tehty työtä lepäämättä tuntiakaan, edes sunnuntaisin. Kuitenkin sittemmin kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja työ kaikki tehty, päätettiin että me tänä sunnuntaina, elokuun 5 päivänä palkkioksi työstämme lähtisimme päivällisille Arcueiliin muutaman Acquinin ystävän luo, joka niin ikään oli puutarhan. Työtä tehtäisiin kolmeen tai neljään päivällä, ja sitten kun kaikki olisi suoritettu, sulettaisiin portti ja lähdettäisiin matkalle, niin että tultaisiin Arcueiliin viiden tai kuuden aikana, sitten päivällisen syötyä palattaisiin heti, että jouduttaisiin aikoinaan levolle ja maanantaina varain työhön raittiilla voimilla.
Niin oli päätelty ja muutamia minuuttia ennen neljää isä lukitsi suuren portin.
”Eteenpäin koko joukko!” huusi hän iloisesti. ”Capi edelle!”
Minä tartuin Liseä kädestä ja juoksimme yhdessä Capin iloisesti haukkuessa ympärillämme.
Molemmat olimme hyvin sunnuntain näköisiä kauniissa kyläpuvuissamme. Ihmiset kääntyivät meitä katsomaan. En tiedä katsoivatko minua, mutta sen tiedän että Lise olkihattu päässään, sininen hame yllään, harmaat vaatekengät jaloissaan, oli mitä ihanin pikku tyttö. Hänen vilkkaudessaan oli suloa, hänen silmänsä, väräjävät sieramensa, olkapäänsä, käsivartensa, kätensä, kaikki hänessä puhui ja ilmaisi hänen sulouttaan.
Aika kului isän huomaamalta. En muuta tiedä kuin että lopetellessamme päivällistä joku meistä huomasi mustia pilviä länsitaivaalla, ja kun ruokapöytämme oli ulkona suuren seljapuun alla, niin oli helppo jokaisen nähdä, että myrsky oli tulossa.
”Lapset, nyt joutuin kotia.”
Syntyi yleinen hämmästys ja yhteen ääneen huudahdettiin :
”Nytkö jo!”
I.ise tietysti ei sanaa saanut, mutta hän sen sijaan teki liikkeitä pannen jyrkästi vastaan.
”Jos tuuli nousee”, sanoi isä, ”niin se voi tehdä tuhon. Taipaleelle heti.”
Siinä ei ollut enään vastustamista. Jokainen meistä tiesi, että lasikatot ovat puutarhurin omaisuus, ja jos myrsky ne särkee, niin se on puutarhurin häviö.
”Minä, sinä Benjamin ja Alexis menemme edellä. Rémi tulee Etiennetten ja Lisen kanssa jälestäpäin.” Ja he lähtivät pitkin askelin, jota vastoin me kulimme hitaammin sen mukaan kuin Lise ehti. Emme enään nauraneet emmekä hyppineet.
Taivas synkistyi synkistymistään ja myrsky lähestyi joutuisasti ajaen edellään pölypilviä, joita tuuli kiersi ilmaan pyörteinä. Kun tällainen tuuliaispää sattui kohti, niin piti ehdottomasti pysähtyä, kääntyä selin tuuleen ja peittää silmänsä käsin, muuten olisi saanut silmänsä soraa täyteen. Kaukana jylisi ukkonen nousten rajusti.
Etiennette ja minä pidellen Liseä kädestä vedimme häntä jälessämme, mutta hänen oli vaikea seurata meitä, niin että emme päässeet niin kiireesti kuin olisimme halunneet.
Joudummekohan ennen myrskyä? Joutunevatko isä, Benjamin ja Alexiskaan? Heidän joutumisensa oli paljon tärkeämpi. Mitä siitä jos me kastuisimmekin, mutta heidän piti joutua peittämään lasikatokset ennen kuin myrsky ehtisi rikkoa.
Ukkonen jyrähteli tiheämpään ja pilvet olivat käyneet niin paksuiksi, että oli pimeä melkein kuin yöllä. Ukkosen jylinän seassa alkoi kuulua omituista pauhua, josta emme ensin tienneet mitä se on. Mutta sitten yhtäkkiä alkoi sataa rakeita, ensin muutamia, jotka löivät kasvoihimme ja sitten tuli niitä aivan kuin kaataen, niin että meidän piti hakea suojamme muutamassa porttikäytävässä.
Ja nyt tuli niitä hirvittävästi. Silmänräpäyksessä katu oli valkeanaan aivan kuin sydäntalvella. Rakeet olivat kyyhkysenmunan kokoisia ja tulivat sellaisella pauhulla, että korvat olivat mennä lumeeseen. Pauhuun yhtyi särkyvien akkunain helinä ja räminä.
Katolta putoilevien rakeitten seassa tuli kaikellaista muuta, tiilikivenpalasia, kipsilohkareita, vuolukivilaattoja, jotka näyttivät mustilta pilkuilta valkoisessa raejoukossa.
”Meidän lasikatokset!” huudahti Etiennette.
Sama ajatus tuli minunkin mieleeni. ”Ehkä ovat ehtineet ajoissa kotia.”
”Vaikka olisivatkin ehtineet ennen raesadetta, niin eivät kuitenkaan ole saapuneet niin ajoissa, että olisivat saaneet peitetyksi lasit olilla. Kaikki on mennyttä.”
”Sanotaan, että raesade kulkee paikottain.”
”Me olemme niin lähellä kotia, että kyllä sielläkin sataa ja jos siellä sataa niin kuin tässäkin puutarhaan, niin voi isä raukka. Hän laski niin saaren saaliin saavansa ja olisikin tarvinnut kaikki ne rahat!”
Tuntematta hintoja olin kuitenkin usein kuullut sanottavan että lasilliset kasvilavat maksoivat 1500 tai 1800 markkaa sata, ja ymmärsin heti mikä häviö olisi meille, jos rakeet särkisivät viisi-kuusisataa katostamme. Minä ajattelin kysyä Etiennetteltä, mutta huomasin sen turhaksi, sillä emme olisi kuulleet enään toistemme ääntä, kun raesade piti sellaista pauhua, ja sitä paitse hän ei näyttänyt olevan ollenkaan halukas puhelemaan, vaan katseli raesadetta niin lannistuneen näköisenä kuin ihmiset, jotka näkevät talonsa palavan.
Tätä kauheaa sadetta ei kestänyt kauan, viisi tai kuusi minuuttia, ja se lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Pilvet kiitivät yli Parisin ja me lähdimme suuren portin suojasta. Kovat ja pyöreät rakeet vyöryivät kadulla jaloissa aivan kuin somero meren rannalla, ja niitä oli nilkkaa myöten. Kun Lise vaatekengissään ei voinut kulkea tällaista raetietä, niin minä otin hänet selkääni. Hänen muotonsa, jolla tullessamme ilo loisti, oli nyt surullinen ja kyyneleet vierivät silmistään. Kiireesti kulimme kotia. Suuri portti oli jäänyt auki, ja me ehätimme puutarhaan.
Mikä näky! Kaikki oli sirpaleina ja runneltu: lasisirpaleet, rakeet ja kukat yhtenä liemenä. Kauniista puutarhasta, joka aamulla oli niin rikas, ei ollut jälellä kuin nämät nimettömät korret.
Missä oli isä?
Me etsimme häntä, kun emme missään nähneet, ja tulimme suureen kasvihuoneeseen, josta ei ainoatakaan lasia ollut jäänyt eheäksi. Siellä hän istui lyyhistyneenä jakkaralla keskellä korsia, jotka peittivät maan, ja hänen vierellään Alexis ja Benjamin liikkumattomina.
”Voi lapsi raukat!” huudahti hän kohottaen päätään meidän lähestyessämme, jonka hän huomasi kun lasin sirpaleet ruskivat jaloissamme. ”Voi lapsi raukat!”
Ja hän otti Lisen syliinsä ruveten itkemään sanaa sanomatta.
Mitä hän olisi voinut sanoakaan?
Tämä oli vahinko, silmin nähtävästi suuri vahinko, mutta sen seuraukset olivat vielä kauheammat. Etiennetteltä ja hänen veljiltään sain pian tietää, että isänsä oli syystäkin epätoivoissaan. Kymmenen vuotta sitten oli hän ostanut tämän puutarhan ja oli itse rakentanut talon. Maan myöjä oli hänelle samalla lainannut rahaa tarpeitten ostoa varten. Kaikki oli takaisin maksettava viidessätoista vuodessa vuosittain. Tämä säännöllinen maksaminen oli sitä välttämättömämpi kun hänen velkamiehensä odotti vain tilaisuutta ottaakseen maan ja talon ja tarveaineet, pidättäen tietysti kymmenen vuoden maksutkin, jotka oli jo saanut. Se oli velkamiehensä tarkoitus, niin oli huomattu. Hän toivoi, että kai viidessätoista vuodessa kerran sattuu niin ettei Acquin voikaan maksaa vuosimaksuaan.
Tämä päivä nyt oli tullut, sen tuotti raesade. Mitä nyt oli tapahtunut? Sitä meidän ei tarvinnut kovinkaan kauan odottaa. Jo heti sitä seuraavana päivänä, jolloin Acquinin olisi pitänyt suorittaa vuosimaksunsa ja jonka hän, jos ei onnettomuus sattunut, olisi suorittanutkin tuloillaan kukkakaupasta, ilmestyi taloomme mustiin puettu mies, joka ei ollut kovin kohteliaan näköinen ja joka antoi karttamerkillä varustetun paperin, mihin hän kirjoitti muutamia sanoja. Hän oli oikeuston palvelia.
Acquin ei enään pysynyt kotona, vaan kävi myötään kaupungilla. Mitä hän siellä teki? En tiedä, sillä hän, joka ennen oli niin puhelias, ei enään virkkanut sanaakaan. Hän varmaan kävi oikeudessa. Tämä ajatus sai minut kauhistumaan. Vitalis oli myöskin ollut oikeudessa, ja minä tiesin mikä siitä oli seurauksena. Tällä kertaa ei seuraus ollut niin pikainen. Kului hyvä osa talvea. Eräänä iltana tuli sitte isä kotia masentuneempana kuin koskaan ennen.
”Lapseni, nyt se on päättynyt!” sanoi hän.
Minä yritin lähtemään ulos, arvellen että nyt oli edessä vakava kysymys, ja kun hän oli kääntynyt suorastaan lapsiensa puoleen, niin tuntui minusta että minun ei sopinut kuunnella. Mutta hän esti minut menemästä.
”Olethan sinäkin meidän perettämme”, sanoi hän. ”Ja vaikka olet vielä nuori, niin olet kuitenkin saanut kokea niin paljon, että ymmärrät asian merkityksen. Lapset, minun täytyy erota teistä.”
Kuului huudahdus, yhteinen tuskan huuto.
”Te ymmärrätte, etten mielellään jätä niin hyviä lapsia kuin te olette, sellaista rakasta pientä raukkaa kuin Lise.” Ja hän sulki Lisen syliinsä. ”Minut on tuomittu maksamaan eikä minulla ole rahaa. Ja kun minulla ei ole rahaa, niin kaikki täältä myydään. Mutta kun se ei riitä, niin minut pannaan vankeuteen viideksi vuodeksi. Kun ei voi rahalla maksaa, niin täytyy minun maksaa ruumiillani, vapaudellani.”
Me rupesimme kaikki itkemään.
”Niin, surullista se on, mutta sellainen on laki. Ennen aikaan on ollut vielä ankarampaa, selitti asianajajani. Kun velallinen ei voinut maksaa velkojilleen, niin näillä oli oikeus paloitella hänen ruumiinsa ja jakaa se keskenään niin moneen osaan kuin halusivat. Minut pannaan linnaan ja siellä pysyn hyvän aikaa, viisi vuotta. Mutta mihin te joudutte sillä aikaa? Sehän se juuri on surullisinta.”
Syntyi äänettömyys. En tiedä miltä tuntui toisista lapsista, mutta minusta tuntui kauhealta.
”Te ymmärrätte, että minä en ole ollut sitä seikkaa miettimättä, ja kuulkaa mitä olen tuuminut, ettette joutuisi yksiksenne sen jälkeen kun minä joudun linnaan.”
Minussa syntyi vähän toivoa.
”Rémi kirjoittaa sisarelleni Catherine Suriotille Dreuzyyn Nieveressä, selittäen hänelle tilamme ja pyytäen häntä tulemaan tänne. Sitten Catherinen kanssa, joka on kekseliäs ja asioihin perehtynyt, tuumittelemme tarkemmin mikä on parasta.”
Ensi kertaa elämässäni minä kirjoitin kirjettä. Se oli vaivaloinen, julma koe.
Vaikka Acquinin sanat olivatkin hyvin epävarmat, oli niissä kuitenkin toivoa, ja sellaisessa tilassa, jossa me olimme, merkitsi jo paljon sekin, kun oli vähänkään syytä toivoa.
Mitä toivoimme?
Emme sitä osanneet ajatella, vaan toivoimme vain. Catherine tulee ja hän on nainen, joka on perehtynyt asioihin, se riitti sellaisille tietämättömille lapsille kuin me olimme, Niille, jotka ovat perehtyneet asioihin, ei tässä maailmassa ole mikään vaikeata.
Hän ei kuitenkaan tullut niinpian kuin me olimme kuvailleet ja vangitsiat saapuivat ennen häntä. Isä oli juuri menossa muutaman ystävänsä luo, kun kadulle astuessaan näki vangitsiat edessään. Minä olin silloin hänen mukanaan ja ihan silmänräpäyksessä oli meidät saarrettu. Mutta Acquin ei tahtonutkaan paeta, hän vain kalpeni aivan kuin olisi ollut sairas ja ääni väristen pyysi päästä heittämään hyvästiä lapsilleen.
”Elkää noin pahaksenne ottako”, sanoi muuan vartioista, ”velkavankeus ei ole kauheaa, ja siellä on kelpo miehiä.”
Me palasimme kotia vartiain saattamina. Minä menin poikia hakemaan puutarhasta. Kun me palasimme, niin isä piti Liseä sylissään, joka itki katkerasti. Muuan vartia supatti isän korvaan.
”Niin, te olette oikeassa”, sanoi isä, ”niin täytyy.” Ja nousten äkisti hän laski Lisen maahan, mutta tämä ei tahtonut irtautua hänen kädestään. Isä syleili sitten Etiennetteä, Benjamia ja Alexista. Minä pysyttelin muutamassa loukossa silmät kyynelten sokaisemina. Arquin käski minua luokseen:
”Ja sinä, Rémi, etkö tule syleiltäväkseni? Olethan sinäkin lapseni.”
Kaikki olimme surusta hurjina.
”Pysykää alallanne”, sanoi isä käskevästi ja pantuaan Lisen käden Etiennetten käteen, hän astui kiireesti ulos. Niin jäimme perin lannistuneina seisomaan keskelle keittiön lattiaa. Me itkimme kaikki eikä kenelläkään ollut sanaa sanottavaa. Mitäpä olisi osannut kukaan sanoakaan. Me olimme tienneet, että tämä isän vangitseminen tapahtuu jonakin päivänä, milloin hyvänsä, mutta olimme olleet siinä uskossa, että Catherine täti on jo silloin täällä ja hänessä olisi turvamme. Mutta Catherinea ei ollutkaan. Ja Etiennette, joka meitä tähän saakka oli huoltanut, oli vuorostaan masennettu: hän, joka oli niin väkevä, niin tottunut elämän taisteluun, oli nyt yhtä heikko kuin mekin, ei kyennyt meitä rohkaisemaan, oli tahdoton, johtamaan kykenemätön, aivan surunsa vallassa. Luotsi oli pudonnut mereen ja meillä lapsilla ei nyt ollut ketään ruoriin, ei majakkaa johdoksemme, ei mitään opastukseksemme satamaan, tietymättömissä oliko satamaakaan meille, me olimme keskellä elämän valtamerta, tuulen oikkujen leikkikaluina, kykenemättömät liikahtamaan, kykenemättömät ajattelemaan, pelko mielessä, epätoivo sydämessä.
Mutta Catharine täti saapui tuntikauden sen jälkeen kun isä oli vangittu ja olipa se aika emäntä, oikea toimen nainen ja lujatahtoinen. Hän oli ollut imettäjänä Parisissa kymmenen vuotta, viisi eri kertaa. Hän tunsi tämän maailman vaikeudet ja, niin kuin hän itsekin sanoi, hän tunsi keinoja. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen käskevän meitä ja totella häntä, me olimme saaneet merkinantajan, meidät oli nostettu taas jaloillemme. Vähäoppiselle ja vähävaraiselle ihmiselle oli tämä raskas kuorma, joka näin tuli hänen hartioilleen. Rohkeammankin olisi säikäyttänyt orpo lapsilauma, josta vanhin ei ollut seitsemäntoistakaan ja nuorin mykkä. Mihin panna nämät lapset? Miten pitää heistä huolta, kun omakin toimeentulo oli vaikea?
Hänellä oli tuttu muuan notario, jonka lasta hän oli imettänyt, ja hän meni tämän luo neuvottelemaan. Siellä meidän kohtalo päätettiinkin. Sitten hän meni isän puheille vankilaan, ja kun viikko oli kulunut siitä kun hän tuli Parisiin, niin hän, sitä ennen puhumatta meille sanaakaan kuluistaan ja aikeistaan, ilmoitti päätöksensä.
Kun me olimme liian nuoria jatkamaan työtä omin päimme, niin kukin lapsi sijoitetaan enonsa tai tätinsä luo, jotka mielellään ottavatkin: Lise Catherine tädin luo Morvaan; Alexis muutaman enonsa luo, joka oli kaivostyöntekijä Varsesissa, Cevennesissä; Benjamin erään toisen enon luo, joka oli puutarhurina Saint-Quentinissa ja Etiennette muutaman tädin luo, joka oli naimisissa Charentessa, Esnandesissa, meren rannalla.
Minä kuuntelin ja odotin vuoroani. Mutta kun Catherine täti lopetti puheensa, niin astuin esiin:
”Entäs minä?”
”Ethän sinä ole meidän lapsia.”
”Mutta minä olen tehnyt työtä teidän hyväksenne.”
”Mutta sinä et ole meidän lapsia.”
”Kysykää Alexilta, Benjamilta eikö minulla ole kykyä työhön.”
”Ja syömään myöskin, eikö niin?” sanoi täti.
Kaikki puolustivat minua, mutta Lise astui tätinsä eteen ja teki liikkeen käsillään, joka merkitsi enemmän kuin kaikki puheet.
”Pieni raukkaseni”, sanoi täti, ”minä hyvin ymmärrän, että sinä pyydät saada tuoda hänet mukanasi. Mutta tässä elämässä ei voi tehdä kaikkia mitä haluaa. Sinä olet veljeni tytär, ja kun me tulemme meille, niin jos miekeni sanoo yhdenkään poikkipuolisen sanan, minun tarvitsee vain vastata: Lise on sukulaisemme, kuka hänestä pitäisi huolen, jollemme me? Ja sama on toistenkin kanssa. Sukulaisia otetaan hoidettavaksi, mutta vieraita ei. Leipä on jo kyllin ohut omaisillekin, siitä ei riitä koko maailmalle.”
Minä ymmärsin, että ei ollut enään mitään luättävää. Tädin puhe oli aivan totta. Minä en ollut heidän sukulaisiaan eikä minulla siis ollut mitään oikeutta vaatimaan heidän apuaan. Jos olisin pyytänyt, niin se olisi ollut kerjäämistä. Ja kuitenkin olisinko heitä enemmän rakastanut, jos olisin ollut heidän pereestään? Eivätkö Alexis ja Benjamin olleet veljiäni, Etiennette ja Lise sisariani? Eikä Lise rakastanut minua yhtä paljon kuin veljiään?
Täti Catherine ei koskaan viivytellyt päätöstensä toimeen panemista: hän meille ilmoitti, että eromme tapaktuu seuraavana päivänä ja sen sanottuaan hän lähetti meidät nukkumaan.
Kun olimme päässeet kuoneeseemme, niin kaikki lapset ympäröivät minut ja Lise heittäysi syliini itkien. Silloin ymmärsin, että he omasta surullisesta kohtalostaan huolimatta ajattelivat kuitenkin minua ja minun vuokseni olivat pahoillaan ja minä tunsin että olin heidän veljensä. Silloin hämmentyneessä mielessäni syntyi äkkiä ajatus:
”Kuulkaa, minä huomaan, että vaikka teidän sukulaisenne eivät tahdokaan minua, te kuitenkin pidätte minua veljenänne.”
”Niin, niin, sinä olet aina oleva veljemme”, sanoivat kaikki. Ja Lise, joka ei osannut puhua vahvisti nämä sanat puristamalla kättäni ja katsomalla minua niin sydämmellisesti, että kyyneleet nousivat silmiini.
”No niin, minä olen veljenne ja minä sen teille olen osottava.”
”Mihin aiot sijoittua?” kysyi Benjamin.
”Pernuitilla on paikka”, sanoi Etiennette, ”minä menen huomenaamulla pyytämään, että he ottaisivat sinut.”
”Minä en tahdo sijoittua sinne, sillä silloin jäisin Pariisiin enkä näkisi enään teitä. Minä otan lammasnahkatakkini ja harppuni ja sitten kulen Saint-Quentinistä Varsesiin, sieltä taas Esnandesiin, sieltä taas Dreuzyyn, minä saan nähdä teitä vuoroon kunkin ja sillä tavoin tekin minun kauttani olette aina toistenne seurassa. Minä en ole unhottanut laulujani ja tanssisäveleitäni, minä voin hankkia elatukseni.”
Tyytyväisyydestä, joka ilmestyi heidän kasvoilleen huomasin että minun aikeeni toteutti heidän oman ajatuksensa ja surussani tunsin itseni onnelliseksi. Pitkät ajat puhelimme tästä suunnitelmastamme, erostamme ja yhtymisestämme, entisyydestä ja tulevaisuudesta. Sitten Etiennette käski kaikki menemään levolle, mutta ei kukaan meistä nukkunut hyvin tänä yönä, minä ehkä kaikista vähin.
Seuraavana päivänä, varhain aamulla Lise vei minut puutarhaan ja minä ymmärsin, että hänellä oli jotakin minulle sanottavaa.
”Onko sinulla minulle jotakin asiaa?”
Hän teki myöntävän merkin.
”Sinä olet suruissasi siitä, kun meidän pitää erota, mutta sinun ei tarvitse sitä minulle sanoa, sillä sen näen silmistäsikin ja minä tunnen sen sydämessäni.”
Hän teki merkin että siitä ei ollut nyt kysymys.
”Parin viikon kuluttua olen Dreuzyssä.”
Hän pudisti päätään.
”Etkö tahdo, että tulen sinne?”
Tällaista oli tavallisesti keskustelumme, että minä tein kysymyksiä ja hän niihin vastasi joko kieltävästi tai myöntävästi merkeillään. Hän osotti nyt, että hän halusi nähdä minua Dreuzyssä, mutta ojentaen kätensä kolmelle suunnalle hän minulle selitti, että minun ensin piti käydä hänen veljensä ja sisarensa luona, että hän saa heistä kaikista tietoja.
Heidän oli lähdettävä matkalle kahdeksan aikaan aamulla, ja Catherine täti oli tilannut ajurin suurine vaunuineen, joka heidät veisi ensin linnaan hyvästille isän luo, sitten kunkin tavaroineen rautatielle.
Seitsemän aikaan Etiennette vuorostaan vei minut puutarhaan.
”Nyt on meidän pian erottava”, sanoi hän.
”Minä haluan antaa sinulle muistoksi tämän. Se on vakka, jossa on lankaa, neuloja ja minun sakseni, jotka olen saanut vanhemmiltani. Matkallasi tarvitset niitä kaikkia, kun minä en ole sinulle paikkaamassa tai ompelemassa nappia. Käyttäissäsi saksia sinä muistat meitä kaikkia.”
Meidän puhellessamme Alexis kuleksi ympärillämme. Ja kun Etiennette oli mennyt ja minä liikutettuna jäänyt puutarhaan, niin tuli Alexis luokseni:
”Minulla on kaksi markan rahaa, jos sinä haluat niistä toisen ottaa, niin olen varsin mielissäni.”
Meistä viidestä oli Alexis ainoa, jolla oli rahanhimoa, ja me muut pilkkasimme häntä aina hänen itaruudestaan. Hän kokoili penni penniltä ja oli ylen onnellinen kun sai uusia kymmenpennin lantteja, joita hän laski myötään ja välkytti auringonpaisteessa ja helyytteli käsissään. Hänen uhrauksensa minua liikutti. Tahdoin kieltäytyä ottamasta, mutta hän oli jäykkä ja pisti kouraani kirkkaan markan rahan. Siitä päätin, että hänen ystävälliset tunteensa minuun olivat suuret kun hän pienestä aarteestaan minulle antoi sellaisen lahjan.
Eipä Benjaminkaan minua unhottanut, hänkin tahtoi minulle antaa lahjan. Hän lahjoitti minulle veitsensä, mutta vaati siitä viisi penniä ”kun veitsi katkaisee ystävyyden”.
Aika kului nopeasti. Vielä oli neljännestunti, vielä viisi minuuttia ja sitten meidän oli erottava. Eiköhän Lise ajattelekaan minua? Mutta kun ajurin vaunujen jyry kuului, tuli hän ulos ja teki minulle merkin seuraamaan häntä puutarhaan. Samassa Catherine täti käski häntä, mutta Lise ei ollut tietävinäänkään, meni vain menojaan kiireesti puutarhaan. Siellä hän muutamasta ruusupensaasta katkaisi oksan, jossa oli kaksi pientä aukenevaa nuppua, ja antoi niistä minulle toisen.
Miten onkaan huulten puhe vähäistä verrattuna silmien puheeseen! Miten sanat ovat kylmiä verrattuina katseisiin!
”Lise! Lise!” huusi täti.
Matkatavarat olivat jo ajurin kärryissä.
Minä otin harppuni ja kutsuin Cäpia. Nähdessään harppuni ja minut vanhassa puvussani Capi hyppi iloisena ymmärtäen että me lähdemme kulkusalle, jolloin hän saa hyppiä ja juosta vapaana, mikä hänestä oli mieluisampaa kuin suletussa talossa oleskelu.
Eronhetki nyt oli tullut. Catherine täti sen teki hyvin lyhyeksi, hän käski Etiennetten, Alexin ja Benjaminin nousta kärryihin ja pyysi minua nostamaan Lisen hänen syliinsä. Minä kun jäin seisomaan ällistyneenä, hän työnsi minua syrjään lempeästi, sulki vaunun oven ja käski ajurin ajamaan.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
Kyynelten seasta näin Lisen pään pistävän avonaisesta vaununakkunasta ja sormellaan heittävän minulle lentosuukkosen. Sitten vaunut kääntyivät kiireesti kadun kulmauksen taakse enkä enää nähnyt muuta kuin tomupilven.
Harppuuni nojaten, Capi jaloissani, seisoin siinä pitkän aikaa katseella tuijottaen tomupilveä, joka hitaasti laskeusi maahan. Muuan naapuri, joka oli saanut toimekseen lukita talo ja ottaa avaimet omistajan puolestä huostaansa, havautti minut todellisuuteen.
”Aiotko jäädä tähän?” sanoi hän.
”En. Minä lähden.”
”Minne sinä menet?”
”Eteenpäin.”
Varmaankin hän sääli minua kun hän ojentaen kättä sanoi:
”Jos haluat jäädä minun luokseni, niin saat jäädä, mutta tietysti ilman palkkaa, sillä sinä olet vielä niin huonovoimainen. Sitten vasta voit saada palkkaakin.”
Minä kiitin kieltäen.
”Miten haluat, sinun hyvääsi tarkoitin. Onnea matkalle!”
Vaunut olivat menneet, talo oli lukittu. Minä nostin harpun hartioilleni: tämä liike, jonka ennen olin tehnyt niin monta kertaa, herätti Capin huomiota. Se loistavilla silmillään katsoi minuun.
”Eteenpäin, Capi!”
Se hyppi haukkuen ympärilläni.
Minä vielä silmäsin taakseni taloa, jossa olin elänyt kaksi vuotta, jossa olin luullut saavani asua koko ikäni ja sitten silmäsin eteeni. Aurinko oli korkealla, taivas selkeinen, ilma kuuma. Oli aivan toisellaista kun sinä yönä, jolloin olin uuvuksissani ja näännyksissäni jähmettyneenä nukahtanut tämän muurin vierelle.
Nämä kaksi vuotta eivät olleet siis kuin lepohetki, minun oli taas taipaleelle lähdettävä. Mutta tämä lepo oli ollut virkistävä, se oli minulle tuottanut voimia, Arvokkaampaa kuitenkin kuin voima, jota tunsin jäntereissäni, olivat ne tunteet, jotka liikkuivat sydämessäni. Minä en ollut enään yksin maalimassa. Elämälläni oli tarkoitusta: hyödyttää ja tuottaa huvitusta niille, joita rakastin ja jotka minua rakastivat.
Uusi elämä aukesi eteeni.
Eteenpäin!
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 201A-203 ja 207-208 1-3 ja 8-9.9.1898.
